Lasten luvaton tuli – perusasteen oppilaat sytyttelijöinä

Tutkimus lasten ja nuorten luvattomasta tulen käsittelystä perustuu näkemykseen siitä, että ilmiöön voidaan puuttua tehokkaasti interventioin, jos toiminta havaitaan ajoissa. Ilmiötä sävyttää teon salailu ja neutralisaatio eli vähättely. Tulella tehtyjen tuhotöiden lisääntymistä ja muuttumista aggressiivisemmaksi voidaan ennalta ehkäistä ongelman tunnistamisella ja reagoimalla lasten häiriökäytökseen. Lasten ja nuorten luvatonta tulen käyttöä ei ole tutkittu Suomessa aiemmin. Työn ensimmäisessä osiossa tarkastellaan luvattomaan tulen käsittelyyn liittyviä teorioita (esim. Fineman 1980, 1995), kansainvälisiä näkökohtia, teonpiirteitä ja yksilön sisäisiä prosesseja. Lisäksi tarkastellaan perheen, koulun ja ystäväpiirin osuutta ilmiöön, niin sanotun Oregonin mallin mukaisesti (Oregon Treatment Strategies Task Force 1996, 16 – 47). Työn empiirisessä osiossa ilmiötä ja sen ilmenemistä lasten ja nuorten keskuudessa kuvataan oppilaiden, vanhempien ja opettajien näkökulmasta. Tutkimukseen osallistui 661 oppilasta perusasteen toiselta, viidenneltä ja kahdeksannelta luokalta, 341 vanhempaa ja 22 koulun työntekijää. Oppilaiden ja vanhempien aineisto kerättiin survey-tutkimuksella ja opettajat tutkittiin haastattelumenetelmällä. Lasten luvaton tulen käyttö on yleisempää kuin aiemmin on luultu. Vielä viidenteen luokkaan mennessä luvaton tulen käsittely oli yleisempää pojille kuin tytöille, mutta murrosikään tultaessa sukupuolierot vähenivät. Pojista 37 % ja tytöistä 25 % raportoi käsitelleensä tulta luvattomasti. Kaikkiaan kolmasosa oppilaista raportoi leikkineensä tulella. Yleisin tulen sytyttelypaikka oli oma koti tai kodin lähiympäristö, josta tulentekovälineet yleisimmin hankittiin pyytämällä tai ottamalla. Luvattomasti tulta käsitelleet oppilaat olivat häirinneet oppitunteja. Tilastollisesti merkitsevimmin runsasta luvatonta tulen käsittelyä ennusti omien tulentekovälineiden omistaminen ja häiriökäyttäytyminen koulussa. Vanhemmat eivät pitäneet lastensa tulen käyttöä merkittävänä vaarana. Aikuisten suhtautumista lasten luvattomaan tulen käyttöön sävytti tekojen vähättely eli neutralisaatio; vähättelyilmiö oli yhteinen sekä lapsille itselleen, vanhemmille että viranomaisille. Kasvattajilla ei ollut käytössään tehokkaita interventiomenetelmiä ongelman ratkaisemiseen. Viranomaisyhteistyöstä raportoitiin vain vähän. Pelastusviranomaisia ei juurikaan käytetty lasten luvattoman tulen käsittelyn interventiossa. Interventiota sävytti aikuisten käsitysten mukaan tapauskohtaisuus ja sattumanvaraisuus.

Viestitaktiikan kehittyminen yhtymän viestijärjestelmän käyttöönoton jälkeen

Tutkimus käynnistyi Maanpuolustuskorkeakoulun taktiikan laitoksen esittäessä aihepiiriä tutkittavaksi. Tutkimuksen tavoitteena on ollut lisätä tietämystä viestitaktiikan kehittymisestä yhtymän viestijärjestelmän käyttöönoton jälkeen 1980 – 2000-luvuilla osana operatiivistaktisten toimintaperiaatteiden ja -tapojen kehittymistä. Tutkimuksella on pyritty syventämään tietämystä taktisten periaatteiden muutoksista viestitaktiikan näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkasteltiin maavoimien YVI-järjestelmillä varustettujen yhtymien viestitaktiikkaa sekä niissä tapahtuneita muutoksia. Muutoksia tarkasteltaessa tutkimuksessa keskityttiin käsitykseen viestitaktiikasta, viestitaktisiin periaatteisiin sekä viestipäällikköön ja hänen toimintakenttäänsä. Viestitaktisia periaatteita ja niissä tapahtuneita muutoksia vertailtiin myös yleisiin taktisiin periaatteisiin ja niiden painotuksissa tapahtuneisiin muutoksiin. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen. Tutkimusongelmia lähestyttiin fenomenografisella tutkimusotteella, jossa tavoitteena on kuvailla, analysoida ja ymmärtää erilaisia käsityksiä ilmiöistä sekä käsitysten keskinäisistä suhteista. Lähdeaineiston muodostivat 18 viestitaktiikan asiantuntijan kokemusperäiset käsitykset viestitaktiikasta ja sen kehittymisestä YVIjärjestelmien käyttöönoton jälkeen. Käsityksistä muodostettiin merkitys- ja kuvauskategorioiden sekä tutkijan esiymmärryksen pohjalta induktiivisen päättelyn avulla tutkimuksen varsinaiset johtopäätökset. Tutkimushenkilöiden käsitysten sekä taktiikan ja viestitaktiikan aikaisempien määritelmien perusteella johtopäätöksenä määritettiin, että viestitaktiikka on tehtävän toteuttamiseen käytettävissä olevan viestillisen kapasiteetin optimaalista suunnittelua, soveltamista ja käyttöä viestivoimana haluttujen päämäärien saavuttamiseksi ja viestitaisteluiden voittamiseksi. Viestitaktikointi edellyttää viestitaisteluun liittyvien keinojen tuntemista sekä taitoa soveltaa niitä käytännössä. Tutkimustulosten perusteella keskeisiksi viestitaktisiksi periaatteiksi tärkeysjärjestyksessä muodostuivat - päämäärän ja tehtävän selkeys - varautuminen odottamattomiin tilanteen vaihteluihin - yksinkertaisuus - aktiivisuus ja oma-aloitteisuus. Keskeisiksi merkitystään lisänneiksi viestitaktisiksi periaatteiksi muodostuivat - voimien vaikutuksen keskittäminen - joukkojen ja voimien jakaminen (reservi) - varautuminen odottamattomiin tilanteen vaihteluihin - salaaminen ja harhauttaminen - turvallisuus. Selkeimpänä viestipäällikön tehtävien muutoksena pidettiin siirtymistä yksityiskohtaisesta viestiyhteyksien suunnittelijasta kokonaisvaltaiseksi yhtymän viestitoiminnan johtajaksi. Tutkimustulosten ja aikaisempien määritelmien perusteella johtopäätöksenä määritettiin, että viestipäällikkö johtaa yhtymän viestitoimintaa komentajan antamien vaatimusten mukaisesti ja vastaa yhtymän johtoryhmän jäsenenä viestitaktisista ratkaisuista haluttujen päämäärien saavuttamiseksi ja viestitaisteluiden voittamiseksi. Viestipäälliköltä edellytetään viestitaisteluun liittyvien keinojen tuntemista sekä taitoa soveltaa niitä käytännössä. Tutkimuksen mukaan yhtymän viestitaktiikkaan merkittävimmin vaikuttaneita tekijöitä olivat yhtymän viestijärjestelmien käyttöönotto, uusien esikunta- ja viestiyksiköiden kehittäminen, kiinteän viestiverkon ja johtamisjärjestelmäalan merkityksen kasvaminen, käytettävien tekniikoiden kehittyminen sekä joukkojen ja johtoportaiden tiedonsiirtotarpeiden kasvaminen. Viestitaktiikan osalta voidaan todeta deterministisen näkemyksen taistelusta ja taistelutilasta muuttuneen yleisten taktisten periaatteiden muutosten mukaisesti aikaisempaa monimuotoisempaan ja rohkeampaan, voluntaarisempaan, suuntaan.

Anti-predator adaptations in aquatic environments

Predation is an important selective force that has led to the evolution of a variety of fascinating anti-predator adaptations, such as many types of protective coloration and prey behaviours. Because the evolution of life has begun in the aquatic environment and many anti-predator adaptations are found already in relative primitive taxa, it is likely that many of these adaptations evolved initially in the aquatic environment. Yet, there has been surprisingly little research on the mechanisms and function of antipredator adaptations in aquatic systems. To understand the function of anti-predator adaptations and natural selection imposed on prey appearance and behaviour, I have investigated how protective coloration can be used, either as such or together with behavioural adaptations, to manipulate predator behaviour and decrease predation risk. To this end I conducted a series of behaviour ecological laboratory experiments in which I manipulated the visual appearance of artificial backgrounds and prey items. In paper I of this thesis, I investigated background choice as an anti-predator strategy, by observing the habitat choice of the least killifish (Heterandria formosa) between pairs of artificial backgrounds, both in the presence and absence of predation threat. It has been suggested that prey could decrease their risk of being detected by predators either by preferring backgrounds into which they blend or by preferring visually complex backgrounds. The least killifish preferred a background that matched their patterning to a background that mismatched it, showing that they are able to respond to cues of visual similarity between their colour pattern and the surrounding environment. Interestingly however, in female least killifish visual complexity of the background was a more important cue for habitat safety and may override or act together with background matching when searching for a safe habitat. It is possible that in females, preference for visually complex backgrounds is associated with lower opportunity costs than preference for matching backgrounds would be. Generally, the least killifish showed stronger preference while under predation threat, indicating that their background choice behaviour is an antipredator adaptation. Many aquatic prey species have eyespots, which are colour patterns that consist of roughly concentric rings and have received their name because they for humans often resemble the vertebrate eye. I investigated the anti-predator function of eyespots against predation by fish in papers II, III and IV. Some eyespots have been suggested to benefit prey by diverting the strikes of predators away from vital parts of the prey body or towards a direction that facilitates prey escape. Although proposed over a century ago, the divertive effect of eyespots has proven to be difficult to show experimentally. In papers II and III, I tested for divertive effect of eyespots towards attacking fish by presenting artificial prey with eyespots to laboratory reared three-spined sticklebacks (Gasterosteus aculeatus). I found that eyespots strongly influenced the behaviour of attacking sticklebacks and effectively drew their strikes towards the eyespots. To further investigate this divertive effect and whether the specific shape of eyespots is important for it, I tested in paper III the response of fish also to other markings than eyespots. I found that eyespots were generally more effective in diverting the first strikes of attacking fish compared to other prey markings. My findings suggest that the common occurrence of eyespots in aquatic prey species can at least partly be explained by the divertive effect of the eyespot shape, possibly together with the relative simple developmental mechanisms underlying circular colour patterns. An eyebar is a stripe that runs through the eye, and this pattern has been suggested to obscure the real eyes of the prey by visually blending parts of the eyes and head of the prey and by creating false edges. In paper III, I show that an eyebar effectively disrupts an eyelike shape. This suggests that eyebars provide an effective way to conceal the eyes and consequently obstruct detection and recognition of prey. This experiment also demonstrates that through concealment of the eyes, eyebars could be used to enhance the divertive effect of eyespots, which can explain the common occurrence of eyebars in many species of fish that have eyespots. Larger eyespots have been shown to intimidate some terrestrial predators, such as passerine birds, either because they resemble the eyes of the predator’s own enemy or because highly salient features may have an intimidating effect. In papers II and IV, I investigated whether the occurrence of eyespots in some aquatic prey could be explained by their intimidating effect predatory fish. In paper IV, I also investigated the reason for the intimidating effect of eyelike prey marks. In paper II, I found no clear intimidating effect of eyespots, whereas in paper IV, using a different approach, I found that sticklebacks hesitated to attack towards eyelike but not towards non-eyelike marks. Importantly, paper IV therefore presents the first rigorous evidence for the idea that eye mimicry, and not merely conspicuousness, underlies the intimidating effect. It also showed that the hesitation shown by fish towards eyelike marks is partly an innate response that is reinforced by encounters with predators. Collectively, this thesis shows that prey colour pattern and the visual appearance of the habitat influence the behaviour of fish. The results demonstrate that protective coloration provides numerous distinctive ways for aquatic prey to escape predation. Thus, visual perception and behaviour of fish are important factors shaping the appearance and behaviours of aquatic prey.