3 resultados para African American fathers

em Doria (National Library of Finland DSpace Services) - National Library of Finland, Finland


Relevância:

100.00% 100.00%

Publicador:

Resumo:

Pro gradu -tutkielma käsittelee afroamerikkalaisen puhekielen (African American Vernacular English, AAVE) käyttöä kolmen englanninkielisen romaanin dialogissa ja suomen yleispuhekielen käyttöä romaanien käännöksissä. Tutkimus on pääasiassa kvantitatiivinen ja deskriptiivinen. Romaanit ovat Stephen Kingin The Dark Tower II: The Drawing of the Three (1987) (Musta torni 2, Kolme korttia pakasta 2005, suom. Kari Salminen), John Grishamin A Time to Kill (1989) (On aika tappaa 1994, suom. Kimmo Linkama) ja Sapphiren Push (1996) (Precious – harlemilaistytön tarina 2010, suom. Kristiina Drews). Alkukielisten romaanien osalta Grisham ja Sapphire suosivat lauseopillisia kielenpiirteitä, kun taas King on suosinut äänteellisiä. Sen sijaan käännöksissä piirteistä yleisimpiä ovat äänteelliset ja harvinaisimpia lauseopilliset. Vaikka käännöksissä sanastolliset piirteet ovat taajaan esiintyviä, äänteellisiä piirteitä esiintyy niitä enemmän. Poikkeuksena on On aika tappaa, jossa sanastollisia piirteitä esiintyy enemmän kuin äänteellisiä. Tulos eroaa Sampo Nevalaisen vuonna 2003 tekemästä tutkimuksesta, jossa hän sai selville, että käännöksissä käytetyt piirteet olivat enimmäkseen sanastollisia, kun taas alun perin suomeksi kirjoitetussa kaunokirjallisuudessa puhekielisyyden vaikutelma saatiin aikaan pääasiassa äänteellisin keinoin. Mahdollinen selitys tässä tutkimuksessa havaitulle erolle on se, että kahdessa romaanissa esiintyvä leimallinen AAVEn käyttö on saanut kääntäjät käyttämään samanlaisia strategioita kuin suomalaiset kirjailijat murretta kirjoittaessaan.

Relevância:

100.00% 100.00%

Publicador:

Resumo:

Innovative and unconventional, Pulitzer Prize-winning playwright Suzan-Lori Parks belongs to the continuum of African American playwrights who have contributed to the quest/ion – the quest for and question – of identities for African Americans. Her plays are sites in which the quest/ion of identities for African Americans is pursued, raised and enacted. She makes use of both page and stage to emphasize the exigency of reshaping African Americans’ identities through questioning the dominant ideologies and metanarratives, delegitimizing some of the prevailing stereotypes imposed on them, drawing out the complicity of the media in perpetuating racism, evoking slavery, lynching and their aftereffects, rehistoricizing African American history, catalyzing reflections on the various intersections of sex, race, class and gender orientations, and proffering alternative perspectives to help readers think more critically about issues facing African Americans. In my dissertation, I approach three plays by Parks – The Death of the Last Black Man in the Whole Entire World (1990), Venus (1996) and Fucking A (2000) – from the standpoints of postmodern drama and African American feminism with a focus on the terrains that reflect the quest/ion of identities for African Americans, especially African American women. I argue that postmodern drama and African American feminism provide the ground for Parks to promote the development of a political agenda in order to call into question a number of dominant ideologies and metanarratives with regard to African Americans and draw upon the roles of those metanarratives as a powerful apparatus of racial and sexual oppressions. I also explore how Parks engages with postmodern drama and African American feminism to incorporate her own mininarratives in the dominant discourses. I argue that Parks in these plays uses postmodern drama and African American feminism to encourage reflections on intersectionality in order to reveal the concerns of African Americans, particularly African American women. Her plays challenge the dominant order of hierarchy and patriarchy, while in some cases urging unity and solidarity between African American men and women by showing how unity and solidarity can help them confront race, class and gender oppressions. Furthermore, I discuss how the utilization of postmodern techniques and devices helps Parks to transform the conventional features of playwriting, to create incredulity toward the dominant systems of oppression and to incorporate her mininarratives within the context of dominant discourses.