Tekijännimet Mikael Agricolan teosten kielessä. Henkilötarkoitteisten johdosten merkitykset, funktiot ja rakenteet

My research deals with agent nouns in the language of the works of Mikael Agricola (ca. 1510–1557). The main tasks addressed in my thesis have been to describe individual agent noun types, to provide a comprehensive picture of the category of agent nouns and to clarify the relations between different types of agent nouns. My research material consists of all the agent nouns referring to persons in the language of Agricola’s works, together with their context. The language studied is for the most part translated language. Agent nouns play an important role both in the vocabulary of natural language and in broader sentence structures, since in a text it is constantly necessary to refer to actors re-ferring to persons in the text. As a concept and a phenomenon, the agent noun is widely known in languages. It is a word formed with a certain derivational affixes, which typical-ly refers to a person. In my research the agent noun category includes both deverbal and denominal derivatives referring to persons, e.g. kirjoittaa > kirjoittaja (to write > writer), asua > asuva (to inhabit > inhabitant), imeä > imeväinen (to suck > suckling), juopua > juopunut (to drink > drunkard), pelätä > pelkuri (to fear > one who fears ‘a coward’), apu > apulainen (help/to help > helper); lammas > lampuri (sheep > shepherd). Besides original Finnish expressions, agent noun derivatives taken as such from foreign languages form a word group of central importance for the research (e.g. nikkari, porvari, ryöväri, based on the German/Swedish for carpenter, burgher, robber). Especially important for the formation of agent nouns in Finnish are the models offered by foreign languages. The starting point for my work is predominantly semantic, as both the criteria for collecting the material and the categorisation underlying the analysis of the material are based on semantic criteria. When examining derivatives, aspects relating to structure are also inevitably of central importance, as form and meaning are closely associated with each other in this type of vocabulary. The alliance of structure and meaning can be described in an illustrative manner with the help of structural schemata. The examination of agent nouns comprises on the one hand analysis of syntactic elements and on the other, study of cultural words in their most typical form. The latter aspect offers a research object in which language and the extralinguistic world, referents, their designations and cultural-historical reality are in concrete terms one and the same. Thus both the agent noun types that follow the word formation principles of the Finn-ish language and those of foreign origin borrowed as a whole into Finnish illustrate very well how an expression of a certain origin and formed according to a certain structural model is inseparably bound up with the background of its referent and in general with semantic factors. This becomes evident both on the level of the connection between cer-tain linguistic features and text genre and in relation to cultural words referring to per-sons. For example, the model for the designations of God based on agent nouns goes back thousands of years and is still closely linked in 16th century literature with certain text genres. This brings out the link between the linguistic feature and the genre in a very con-crete manner. A good example of the connection between language and the extralinguistic world is provided by the cultural vocabulary referring to persons. Originally Finnish agent noun derivatives are associated with an agrarian society, while the vocabulary relat-ing to mediaeval urbanisation, the Hansa trade and specialisation by trade or profession is borrowed and originates in its entirety from vocabulary that was originally German.

Suomi tiellä sivistyskieleksi. Suomenkielisen maantieteen sanaston kehittyminen ja kehittäminen 1800-luvulla

Tutkimukseni käsittelee suomen kielen sanaston kehitystä 1800-luvulla eli aikana, jolloin suomen kielestä kehittyi monialainen sivistyskieli. Esimerkkiaineistona on yhden erikoisalan, maantieteen sanasto. Suomen kirjakieli syntyi 1500-luvulla, mutta aluksi kirjoitettua kieltä tarvittiin pääasiassa uskonnollisissa yhteyksissä. 1800-luvun aikana kielen käyttöalat monipuolistuivat ja uutta sanastoa tarvittiin monien erikoisalojen tarpeisiin. Ryhdyttiin tietoisesti kääntämään tietokirjallisuutta ja kirjoittamaan eri aiheista. Tutkimukseni selvittää maantieteen sanaston kehittymistä sadassa vuodessa erityisesti maantieteen oppikirjoissa. Tutkimus kuvaa sanaston kehitystä teoreettisesti uudenlaisista lähtökohdista tarkastelemalla leksikaalista variaatiota. Variaatiota on kuvattu tarkasti sekä yksittäisten käsitteiden nimitysten kehityksenä että ilmiönä yleisesti. Tutkimus hyödyntää myös kognitiivista lähestymistapaa, etenkin sosiokognitiivisen terminologian teoriaa. Aineiston analyysin pohjalta syntyy kuva sanaston kehityksestä ja vakiintumisesta. Tutkimus kuvaa myös tapoja, joilla uusia käsitteitä nimettiin. Se pohtii eri nimeämistapojen suhdetta sekä kirjoittajien ja aikalaisten roolia sanaston vakiintumisessa. 1800-luvun maantieteen sanastossa on runsaasti variaatiota; vain harvojen käsitteiden nimitykset ovat vakiintuneita tai vakiintuvat nopeasti. Tämän variaation kuvaaminen leksikaalisena variaationa osoittautui tutkimuksessa hyväksi metodiksi. Koska kirjakieli oli vakiintumatonta, nimityksissä esiintyy paljon kontekstuaalista variaatiota esimerkiksi sanojen kirjoitusasuissa. Kirjoittajat myös pohtivat havainnollista tapaa nimetä käsitteitä, ja tästä aiheutuu onomasiologista variaatiota. Semasiologinen variaatio taas kertoo käsitejärjestelmän vakiintumattomuudesta. Aineiston sanaston lähtökohdat ovat vanhan kirjasuomessa, mutta tältä pohjalta luodaan valtava määrä uutta sanastoa tai otetaan aiemmin kirjakielessä käytettyjä nimityksiä uuteen merkitykseen. Tärkeä rooli on sekä nimitysten muodostamisella kotoisista aineksista että kääntämisellä, jossa malli saadaan toisesta kielestä mutta nimitysten ainekset ovat omaperäisiä.

Psalterium Davidicum (MS C.IV.24)

Complete critical and codicological description of the book and its contents available in the Codices Fennici -database.

A systematic literature review on agile project

In the 21st century, agile project management (APM) has emerged as a major evolutionary step in the area of software project management. APM is defined as a conceptual framework, consisting of various methods such as Scrum, quick respond to change, better customer collaboration, minimum coverage of documentation and extreme programming (XP) that facilitates to produce working software in multiple iterations with team work. Because agile project management has become more popular in the software industry in recent years, it constitutes an interesting and comprehensive research topic. This thesis presents a systematic literature review (SLR) of published research articles concerning agile project management. Based on a predefined search strategy, 273 such articles were identified, of which 44 were included in the review. The selected 44 articles were published between years 2005 and 2012. The thesis defines a review process by developing a review protocol and presenting the results of the review. The results are expected to provide researchers, software man