Sukellusveneet Suomessa

Sotamuseon perusnäyttely sijaitsee Kruununhaassa Helsingissä ja kesäkaudella auki olevat Sotamuseon Maneesi ja sukellusvene Vesikko Suomenlinnassa. Kesäksi 2013 Sotamuseo avasi Vesikon 70-vuotisjuhlan kunniaksi erikoisnäyttelyn sukellusveneistä keskelle Suomenlinnaa ja tämä julkaisu esittelee näyttelyn sisällön täydennettynä Vesikon kunnostusprojektista vuosina 2010–2013 kertovalla osuudella. Sotamuseo on tehnyt vuosien saatossa lukuisia erikoisnäyttelyitä ja sukellusveneitä, erityisesti sukellusvene Vesikkoa, on näissä näyttelyissä käsitelty useamman kerran. Sukellusveneet Suomessa -näyttelyssä oli kuitenkin ensimmäistä kertaa mahdollisuus tutustua näin laajasti sukellusveneitten toimintaan Suomen lähivesillä muulloinkin kuin toisessa maailmansodassa. Ainutlaatuinen esineistö, josta osa oli ensimmäistä kertaa esillä, toi sotilaan arjen lähemmäksi kuin koskaan. Lisäksi meren pohjasta nostetut esineet toivat koskettavalla tavalla esille sen, mihin tarkoitukseen sukellusveneet on tehty, eli sotaan. Näyttelyssä yhdistyivät sukellusveneveteraanien tarinat, valokuvat eri aikakausilta sekä filmimateriaali siitä miltä meren pohjassa olevat sukellusveneiden hylyt tänä päivänä näyttävät. Sukellusveneet Suomessa -näyttely tarjosi läpileikkauksen sukellusveneiden toiminnasta ja erityisesti Vesikon, ainoan tähän päivään säilyneen suomalaisen sukellusveneen menneisyydestä ja nykytilasta. 8.5.2013–2.3.2014 avoinna olleen näyttelyn sijainti Suomenlinnakeskuksessa ei olisi voinut olla parempi. Keskeinen sijainti Suomenlinnassa on tietenkin tärkeää, mutta ennen kaikkea näyttely oli lähellä paikkoja, joista käsin Suomen sukellusveneet toimivat toisessa maailmansodassa. Kävijä pystyi myös näyttelyyn tutustumisen yhteydessä vierailemaan sukellusvene Vesikolla, joka oli auki touko–elokuun 2013. Harvoin voi sanoa näyttelyn tukeneen näin hyvin yhtä Suomen sotahistorian tunnetuimmista esineistä. Näyttelyssä vieraili sen aukioloaikana yli 20 000 kävijää, joten runsas määrä vierailijoita sai käsityksen sukellusveneitten historiasta. Näyttely on tarkoitus avata uudestaan syksyllä 2016 Forum Marinumissa Turussa, joten se on pian uudestaan yleisön nähtävillä. Näyttelytiimissä olivat mukana suunnittelija Lauri Haavisto, tutkija Riitta Blomgren ja suunnittelija Juha Joutsi. Lisäksi Sotamuseon kokoelmayksikön työntekijät osallistuivat projektiin esineistön valikoimisen kautta. Näyttelyn pystytyksestä vastasivat Haipuu Oy:n Yrjö Haikonen ja Erkki Tikkanen. Puolustusvoimien kuvakeskus tuotti näyttelytaulut ja Maanpuolustuskorkeakoulun kääntäjät vastasivat käännösasusta. Näyttelyn visuaalisen ilmeen suunnittelusta vastasi Lauri Haavisto, tekstit olivat suurelta osin Juha Joutsin ja Riitta Blomgrenin käsialaa. Näyttelyssä nähtyä filmimateriaalia oli saatu käyttöön Badewanne-sukellusryhmältä, joka sukeltaa hylyille Itämeressä. Suomenlinnan Hoitokunta, Museovirasto ja Ehrensvärd-seura olivat myös erinomaisia yhteistyökumppaneita Suomenlinnakeskuksessa. Jo näyttelyn suunnitteluvaiheessa heräsi keskustelu näyttelyjulkaisusta, ja kun näyttelytekstit olivat valmiina neljällä kielellä ja kuvavalinnat tehty, niin nähtiin, että näyttelystä olisi vaivattomasti tehtävissä julkaisu. Suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi tehtävä julkaisu palvelisi myös yleisöä, koska nyt tietoutta sukellusveneistä olisi saatavilla myös muille kuin suomenkielisille kävijöille. Toivon tämän teoksen lukijan saavan julkaisun myötä uutta tietoa sukellusveneitten kiehtovasta historiasta.

Julkisen henkilön julkinen arkisto. Kansanedustaja Miina Sillanpään henkilöarkiston muodostuminen ja eettinen käyttö

Henkilöarkistoja ja yksityisluontoisia asiakirjoja on tutkittu vähän niin Suomessa kuin kansainvälisesti, eikä tutkimuksessa ole huomioitu henkilöarkistoja samoin kuin muita arkistoja. Henkilöarkistojen luonnetta ja käyttöä tutkimuksen lähteenä ei ole juurikaan pohdittu. Tutkielmassa tarkastelen sitä, miten henkilöarkistot eroavat viranomaisarkis-toista, ja kuinka henkilöhistoriallisia ja muita yksityisiä asiakirjoja voi eettisesti käyttää tutkimuksessa. Lähdeaineistona käytän kansanedustaja Miina Sillanpään henkilöarkistoa, joka on talletettu Työväen Arkistoon. Lähdeaineistooni kuuluvat myös sellaiset asiakirjat, jotka voidaan katsoa kuuluviksi henkilöarkistoon, mutta ovat päätyneet muualle säilytettäviksi tai hävinneet. Miina Sillanpään henkilöarkisto toimii esimerkkinä, kun tutkin henkilöarkiston muodostumista ja eettistä käyttöä. Henkilöarkiston eettisen käytön pohdinta kohdistuu etenkin päiväkirjoihin, päiväkirjamuistiinpanoihin ja kirjeisiin. Tarkastelen lähdeaineistoa arkistoteorian ja tutkimusetiikan näkökulmasta. Tämän tutkielman esimerkki osoitti, että viranomais- ja henkilöarkistot eroavat toisistaan monin eri tavoin. Julkisen henkilön arkistonmuodostus kuitenkin läheni viranomaisarkistoja, koska Miina Sillanpää tietoisen tuntuisesti omasta merkityksestään dokumentoi ja arkistoi tarkasti ja järjestelmällisesti asiakirjojaan ja muita aineistojaan. Tutkimus osoitti, että viranomais- ja henkilöarkistoilla katsotaan olevan eri arvot, joiden pohjalta näitä arkistoja hankitaan, vastaanotetaan ja säilytetään. Viranomaisarkistoilla on etenkin todistuksellista arvoa, kun henkilöarkistojen arvo liittyy niiden luonteeseen: henkilökohtaisuuteen, kerronnallisuuteen ja yksilöllisyyteen. Sillanpään henkilöarkisto, kuten useat muutkin henkilöarkistot, sisältävät myös muiden kuin arkistonmuodostajan itsensä luomia asiakirjoja. Henkilöarkiston muodostumiseen on osallistunut monia eri toimijoita. Kolmannet osapuolet ja ulkopuoliset yksityiset ihmiset eivät ole voineet päättää asiakirjojensa, tässä tapauksessa kirjeidensä, kohtalosta tai he eivät välttämättä edes tiedä, että heidän yksityisiä ja arkaluonteisia asiakirjojaan on päätynyt julkiseen arkistoon kaikkien saataville. Tutkija voi kunnioittaa näiden henkilöiden yksityisyyttä tekemällä heidät tunnistamattomiksi. Kolmannet osapuolet kaipaisivat lisää huomiota osakseen ja mahdollista eettistä ohjeistusta heidän yksityisten tietojensa käytöstä tutkimuksessa.

Suojeluvastuuperiaatteen kehitys ja käytäntöön soveltaminen Libyan ja Norsunluurannikon kriisien yhteydessä

Tässä pro gradu -tutkimuksessa perehdytään suojeluvastuuperiaatteeseen ja sen syntyyn vaikuttaneisiin tekijöihin. Lisäksi tarkastellaan vuonna 2011 Libyan ja Norsunluurannikon kriisejä suojeluvastuuperiaatteen käytännön soveltamisen kannalta. Kriisit olivat ensimmäiset konfliktit, joissa kansainvälinen yhteisö päätyi käyttämään sotilaallista voimaa suojeluvastuuperiaatteen nimissä. Suojeluvastuulla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan kansallisilla, alueellisilla ja kansainvälisillä toimijoilla on vastuu suojella siviilejä mm. kansanmurhalta ja etnisiltä puhdistuksilta. Jos valtio ei onnistu suojelemaan kansalaisiaan, kansainvälisen yhteisön on puututtava tilanteeseen yhteistyössä alueellisten toimijoiden kanssa. Väliintulosta ja tehtävän mandaatista päättää YK:n turvallisuusneuvosto. Tutkimus on toteutettu hyödyntämällä kahta eri tieteenteoriaan pohjautuvaan näkökulmaa, rationaaliseen teoriaan pohjautuvaan liberalismiin sekä konstitutiiviseen teoriaan pohjautuvaan englantilaiseen koulukuntaan. Tutkimuksessa on hyödynnetty primääritutkimusaineistona YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmia, sekä operaatioista annettuja erillismääräyksiä ja mandaatteja. Tutkimusaineisto on analysoitu laadullisena tutkimuksena hyödyntäen sisältöanalyysimenetelmää. Suojeluvastuuperiaatteen kehitysvaiheista voidaan löytää neljä vaihetta. Kylmän sodan jälkeen alkanut kehitysvaihe, joka jatkui vuoteen 2005 ja jolloin periaate hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa. Hyväksyntävaiheen jälkeen vuonna 2011 siirryttiin soveltamisvaiheeseen. Varsinkin Libyan konflikti aiheutti paljon keskustelua kansainvälisessä yhteisössä voimankäytön määrästä, tämä keskustelu voidaan katsoa aloittaneen viimeisimmän jatkokehitysvaiheen. Suojeluvastuuperiaate on syntynyt valtion suvereniteetti- ja ihmisoikeusdiskurssien ympärille. Myöhemmin kehitysprosessista on erotettavissa vielä kaksi uutta teemaa, oikeutus- ja voimankäyttödiskurssit. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että Afrikan unionin maat ovat ryhtyneet tukemaan suojeluvastuuperiaatetta, alun vastustuksen jälkeen. Bric-maat puolestaan tukeutuvat valtionsuvereniteettidiskurssiin, mutta eivät näytä vastustavan voimankäyttöä YK:n suorittamissa operaatioissa. Natolla on nopeaa toimintakykyä ja -halua, mutta varsinaisen humanitaarisen doktriinin puuttuessa, se on pyrkinyt luomaan yleisesti hyväksytyn toimintamallin. Oikeutusta operaatioihin haetaan alueellisten toimijoiden hyväksynnän kautta.

Pedagogiset käsikirjoitukset ja opetussuunnitelma kadettikoulussa

Tämä tutkimus tarkastelee Kadettikoulun pedagogisia käsikirjoituksia, vallitsevia oppimiskäsityksiä, opetusmenetelmiä sekä Kadettikoulun opetussuunnitelmaa. Tarkasteltaviksi pedagogisiksi käsikirjoituksiksi olen valinnut Maanpuolustuskorkeakoulun taktiikan laitoksen Taktiikan perusteet 1 -opintojakson sekä johtamisen laitoksen Johtaminen, johtajuus ja toimintaympäristöjen asettamat vaatimukset -opintojakson. Molemmat opintojaksot kuuluvat perusopintoihin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää sitä, miten pedagogiset käsikirjoitukset ilmentävät erilaisia oppimiskäsityksiä ja miten ne eroavat toisistaan opetusmenetelmien kautta tarkasteltuna. Tämän lisäksi tarkastellaan sitä, tukevatko tapauksen pedagogiset käsikirjoitukset opetussuunnitelmaa. Tavoitteenani on paljastaa mitä pedagogiset käsikirjoitukset ovat ja eroavatko ne toisistaan ainelaitosten välillä. Tavoitteenani olisi avata myös keskustelu siitä, mitkä opetusmenetelmät soveltuvat parhaiten eri asioiden opettamiseen ja miten oppimista sekä opetusta voisi tehostaa. Tutkimuksen johtopäätöksenä tuli ilmi se, että pedagogiset käsikirjoitukset eroavat toisistaan opintojaksoilla käytettävien opetusmenetelmien ja oppimiskäsitysten kautta. Tutkimuksen tarkoituksena ei ole yleistää ainelaitoskohtaisia eroja, vaan pikemminkin ymmärtää käsiteltyjä tapauksia entistä syvällisemmin ja löytää tieteenalojen välillä mahdollisesti vallitsevia eroja.

Muuttuva ydinasepelote : Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä

Ydinasepelote näytteli yhtä päärooleista kylmän sodan asetelmassa ja sen aikaisessa päivänpolitiikassa. Kylmän sodan päätyttyä ydinaseet ja pelote olivat edelleen olemassa, mutta ne siirtyivät vähitellen kiistämättä sivurooliin, kun hetken fokus keskittyi muihin uhkiin ja turvallisuustekijöihin. Ydinaseistautuneet valtiot ylläpitävät silti edelleen merkittäviä ydinasevoimia – maailmassa oli kesällä 2014 vielä noin 17 000 ydinkärkeä. Ydinaseiden käytön ydintä, ydinasepelotetta – on kuitenkin vaivannut osaltaan pysähtyminen kylmän sodan vuosille. Pelotteen saama huomio on kahtena viime vuosikymmenenä jäänyt aseriisunta- ja proliferaatiokysymysten varjoon. Valtiot eivät ole saaneet jalostettua pelotestrategioitaan kovin kauas kylmän sodan tematiikasta. Peruskysymyksenä kuitenkin säilyy kysymys siitä, mikä ohjaa mitä? Pelote, joka saa ”mandaattinsa” valtionjohdon korkeimmalta päätöksentekotasolta, on ymmärrettävä yläkäsitteenä ydinaseisiin liittyville kysymyksille. Kylmän sodan jälkeisen kehityksen ja läntisen maailman mielellään näkemän eräänlaisen toiveikkuuden kansainvälisen järjestelmän pysyvästä muutoksesta voidaankin nähdä päättyneen karulla tavalla viimeistään keväällä 2014, Venäjän aloittaessa aggressiiviset toimet Ukrainan alueella. Sota on taas Euroopan ytimessä, kohdistuen legitiimisti suvereenin valtion alueelle. Ja yhtenä osapuolena on Neuvostoliiton suora perillinen, Venäjä, joka on korostanut viime vuoden aikana retoriikassaan kovaa linjaa ydinaseiden osalta. Tutkimuksen keinoin on mahdollista luoda selventävää käsitystä nykypäivän ydinasepelotteen olemuksesta ja vaikuttavuudesta. Tässä raportissa selvennetään transatlanttista, eli Pohjois-Atlantin liiton ydinasepelotetta nykyajan strategisessa turvallisuusympäristössä. Primäärilähdeaineistona on käytetty Naton strategisia asiakirjoja sekä virallisia tai haastatteluissa yms. annettuja lausuntoja. Samalla on arvioitu ja vertailtu erilaisen tutkimuskirjallisuuden arvioita Naton ydinasepelotteesta. Tutkimuksen tuloksena on pyritty luomaan selkeä kuva sekä ymmärrys siitä, millainen käyttöarvo läntisen sotilasliiton pelotteella on nykyajan herkässä strategisessa tilanteessa. Työn tutkimusongelmat (päätutkimuskysymykset) ovat seuraavat: - Mikä on Naton ydinasepelotteen rooli ja käyttöarvo liittouman kokonaispelotteen osana nykyajan turvallisuusympäristössä? - Toimiiko Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä nykyajan turvallisuusympäristössä? Terminä Naton ydinasepelote on osaltaan harhaanjohtava. Liittoumalla ei ole tänä päivänä ”Naton ydinaseita”. Kyseistä termiä käytettäessä viitataan yleensä Yhdysvaltojen eurooppalaisiin Nato-maihin sijoittamiin, Natolle ”korvamerkittyihin” nuclear-sharing-järjestelyin ylläpidettäviin taktisiin ydinaseisiin. Näiden aseiden lisäksi tulevat sitten Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Ranskan kansalliset arsenaalit, jotka erilaisten strategia-asiakirjojen valossa ovat luettavissa osittain liittouman resursseiksi. Raportissa painotetaan tarkastelua Eurooppaan sijoitettujen aseiden osalta, sillä ne ovat resurssi, johon periaatteessa kaikilla jäsenmailla on suurimmat mahdollisuudet vaikuttaa Naton suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka ne itse eivät niitä omistaisikaan tai osallistuisi niiden mahdolliseen käyttöön. Naton pelotteen analyysi on pyritty sitomaan mahdollisimman pitkälle käytäntöön niin olosuhteiden, politiikan kuin taktisteknisten osatekijöiden osalta. Tämä on toteutettu esimerkiksi asettamalla Naton Eurooppaan sijoitettu ydinaseistus vertailevaan skenaarioon Venäjän kanssa. Näkökulmana ja kriteeristönä skenaariotarkastelussa käytetään Carl von Clausewitzilta periytyvää käsitettä center of gravity (schwerpunkt), joka sittemmin on nykyaikaisessa suomenkielisessä sotataidossa käännetty muotoon voimanlähde. Vaikka Clausewitzin kirjoituksia on Suomessa totuttu tulkitsemaan lähinnä operaatiotaidon näkökulmasta, on voimanlähteen käyttäminen perusteltua myös ydinaseiden ja strategian kysymyksissä. Ensinnäkin käyttämällä kriteeristönä sotataidollista määritelmää, päästään lähemmäs käytännön tasoa. Toiseksi, Clausewitz näki sotilaallisen toiminnan eli sodankäynnin liittyvän aina kokonaistavoitteeseen - politiittisiin päämääriin - ja muodostavan näin yhtenäisen kokonaisuuden strategiselta taktiselle tasolle. Kokonaisuutena tutkimus on osoittanut, että Natolle ydinasepelote on edelleen merkityksellinen osa kokonaispelotetta ja säilyy liittouman fundamenttina. Nato on kuitenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen epäonnistunut erityisesti taktisen ydinaseistuksensa suhteen toimintaympäristön tulkinnassa, kun sitä tarkastellaan realistisen turvallisuus- ja valtahakuisuuden kannalta. Vaikka Venäjä ei mitä todennäköisimmin aloita ydinsotaa, on Nato ajanut itsensä ei-strategisten ydinaseiden osalta tilanteeseen, jossa sen keinot, eli ydinaseiden määrä ja tyypit, ovat vähissä suhteessa eurooppalaista turvallisuusympäristöä ja vakautta heiluttavan valtion uhkapotentiaaliin. Epäsuhta sekä taktisen ydinaseistuksen suorituskyvyissä että ainakin vielä toistaiseksi myös määrissä on liian edullinen Venäjälle, vähintään siihen saakka, kunnes Venäjän nykyiset ydinkärjet vanhentuvat. Toistaiseksi Nato kykenee luottamaan oletettuun ja arvioituun etulyöntiasemaansa tavanomaisessa asevoimassa. Peloteteorioiden kannalta Nato (ja länsimaat) ovat 1990-luvulla luottaneet liiaksi Venäjän rationaalisuuteen, olettaen että sillä olisi yhtäläinen tarve esimerkiksi taktisen ydinaseistuksen vähentämiseen. Näyttää siltä, että kylmän sodan päättymisen tuottamassa tunteessa unohdettiin peloteteorioiden rationaalisuuteen liittyvä peruskritiikki. Naton oma rationaalisuuden määritelmä, normit ja arvot erityisesti Euroopan tilanteesta ja sinne sijoitettujen aseiden vähentämisen puolesta sitoivat liiaksi ajattelua synnyttäen näin peili-ilmiön (mirror imaging), jossa todella oletettiin liikaa asioita. Kuten Keith Payne on todennut; kriisit syntyvät usein rationaalisuusolettamuksien murentumista, yllätyksistä. Viimeistään Krimin ja sitä seuranneen Ukrainan konfliktin sekä Venäjän aggressiivisten toimien myötä on tapahtunut ainakin jonkinasteinen rationaalisuusolettamuksen murentuminen, johon Nato on toistaiseksi reagoinut tavanomaisen asevoiman valmiuden kehittämisellä. Naton olisi tarpeen käynnistää perusteellinen keskustelu ydinasepelotteen tarpeesta ja olemuksesta erityisesti Euroopassa. Mikäli keskustelut käydään strategisten konseptien laatimisaikataulujen yhteydessä, kuten pääosin tähän saakka on toimittu, muodostuu aikaväli liian pitkäksi, jotta ydinasepelotteella olisi edellytyksiä edes reagoida nopeastikin muuttuvaan turvallisuusympäristöön. Viimeisimmästä puolustusministerikokouksesta saatujen viitteiden mukaan keskustelu saattaisi olla tiivistymässä; Nato saattaa aikaistaa seuraavan ydinaseiden suunnitteluryhmän (NPG) kokoontumista jo tälle vuodelle ja samalla ilmeisesti harkitaan ydinasekomponentin ottamista jälleen osaksi Naton muuta sotilaallista harjoitustoimintaa. Venäjän ydinasetoimintaan sekä sen vaikutuksiin Natolle ollaan suhtautumassa entistä vakavammin. Nähtäväksi jää, miten nämä suunnitelmat implementoituvat ja miten niistä kerrotaan julkisuuteen. Varsovan tuleva huippukokous vuonna 2016 määrittelee toivottavasti suuntaa nykyistä selkeämmin myös ydinasepolitiikan osalta. Naton ydinasepelotteeseen liittyvää debattia on hallinnut väittely Eurooppaan sijoitettujen aseiden säilyttämisen tai poistamisen välillä. Tämä ei ole johtanut lopulta muuhun kuin eräänlaiseen lamautumiseen ja status quon säilyttämiseen, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole tarjolla ja tuotu esille. Nato ei ole tutkimuksen valossa riittävän oma-aloitteisesti kehittänyt omaa ydinasepelotettaan sekä ydinaseoppiaan Euroopan ja transatlanttisen linkin suhteen, vaan se on keskittynyt julkituomaan ydinaseiden merkityksen vähentämistä sekä tämän riippuvuutta Venäjän toimista. Ydinaseiden merkityksen ja aseiden vähentäminen on hieno tavoite, mutta realismin määrittelemässä maailmassa vaaditaan enemmän – Naton olisi kyettävä ensisijaisesti myös uudistamaan nykyistä selkeämmin omaa ydinasepolitiikkaansa -ja doktriiniaan. Nykyisellään esimerkiksi ei-strategisen ydinaseistuksen merkitys ja siitä saatava hyöty suhteessa kustannuksiin ja muuhun resurssien käyttöön on liian pieni. Nato tavoittelee aseilla poliittisen sitoutumisen osoitusta sekä kykyä siihen, että sillä olisi mahdollisuus osoittaa vastustajalle ei-strategisten aseiden käytöllä eskalaatiovaaraa strategisten aseiden käytön tasolle. Tutkimuksen perusteella ei-strategisen aseistuksen suorituskyky (B61-pommit) on olosuhteisiin nähden kuitenkin niin epävarmalla tasolla, ettei tähän viimeksi mainittuun tavoitteeseen päästä. Niistä ei ole voimanlähteeksi operatiivisen toiminnan kannalta eikä niiden merkitys näin ollen ole Naton ydinasepelotteessa ja kokonaispelotteessa kuin marginaalinen. Käytännössä ydinpelotteessa, silloin kun sitä halutaan tuoda esiin, jouduttaisiin tukeutumaan strategisten aseiden tuottamaan pelotteeseen. Peloteopin ja sillä haluttavan vaikutuksen tulisi olla niin selkeä, että sen avulla pystyttäisiin määrittämään tarvittava aseistus – ei toisinpäin. Joka tapauksessa nykyinen turvallisuustilanne, Venäjän hyökkäyksellinen puhe ydinaseistuksesta ja Naton haasteet oman ydinasestrategian ja -doktriinin kehittämisessä tarjoavat jatkoseurannan sekä -tutkimuksen aiheita myös tulevina vuosina. Ydinaseiden ja ydinpelotteiden aikakausi ei ole vielä ohi.

“Waikioita waiwoja watasta” - Kolera ja siitä käyty keskustelu 1800-luvun Turussa

Tässä tutkielmassa käsittelen 1800-luvun koleraepidemioita Turussa sekä niistä käytyä keskustelua. Kolera levisi kansainvälisen pandemian myötä Suomeen ensimmäistä kertaa vuonna 1831 ja koleraepidemioita oli Turussa 1800-luvun aikana yhteensä yhdeksän. Lääketiede kävi samalla läpi suuria muutoksia, kun miasma-teoriasta alettiin siirtyä bakteriologiseen teoriaan. Käsittelen tämän lääketieteen paradigman muutoksen näkymistä koleraa koskevassa keskustelussa, sekä sitä, miten paradigmanmuutos vaikutti kolerapotilaiden hoitoon ja taudin ehkäisemiseen. Käsittelen myös lehtikeskustelussa näkyviä asenteita ja käsityksiä kolerasta sekä näiden muutoksia 1800-luvun kuluessa. Lähestyn tutkimuskysymyksiäni sekä turkulaisten sanomalehtien että lääkäreiden ammatillisten kirjoitusten kautta. Aikalaislehtien kirjoitukset ovat olleet pääasiassa osa viranomaisten ja lääkäreiden keskustelua, joissa on pyritty ohjeistamaan ja valistamaan ihmisiä uhkaavasta epidemiasta. Lääkäreiden näkemyksiin olen perehtynyt lukemalla Finska Läkäresällskapet -seuran Notisblad för läkare och pharmaceuter -lehteä, sekä lääkäri Carl von Haartmanin teosta Tankar om Choleran ja Carl Qvistin lääketieteen väitöskirjaa Om Koleran i Helsingfors 1871 och om föregående koleraepidemin i Finland. Erityisesti lääketieteen paradigman muutos osoittautui työni pohjalta monisyiseksi ja pitkäksi prosessiksi. Koleralle ominaiset leviämis- ja tartuntatavat olivat osin ristiriidassa 1800-luvun tartuntatautiteorian kanssa ja paradigman muutos edellytti bakteriologisen teorian kehittymistä. 1800-luvun lopulla bakteriologinen teoria oli laajentunut käsittämään monet erilaiset tartuntareitit ja bakteerien osuus myös koleraepidemioissa vakiintui lääketieteelliseen keskusteluun. Suurin osa kolerasta käydystä keskustelusta heijastuu joko miasma-teoriaa tai bakteriologista teoriaa vasten; koleran hoito ja viranomaisten toimenpiteet olivat myös osittain kytköksissä kulloinkin vallitsevaan paradigmaan. Viranomaistoimenpiteet muuttuivat vuosisadan kuluessa siinä missä lääketieteen teoriatkin. Karanteeneista ja hyvältä tuoksuvista suitsukkeista siirryttiin hygieniaan ja bakteerien ehkäisyyn. Viranomaiskeinoihin kuuluivat myös Turun kahden kolerahautausmaan, Itäharjun sekä Kakolanrinteen hautausmaiden perustaminen. Näiden hautausmaiden avulla pyrittiin sekä ehkäisemään taudin leviämistä että antamaan vainajille kristinuskon mukainen hautaus. Lehtikirjoitusten kautta tarkastelen myös koleran herättämiä pelkoja ja kokemuksia, jotka heijastuvat esimerkiksi lehdissä julkaistuissa rukouksissa, ja huhupuheissa, joissa epäiltiin että kulkutaudin sijaan kyse oli tahallisesta yrityksestä myrkyttää kansalaisia.

Uusi julkinen hallinta - kuntien hallinnonuudistusten kolmas aalto? : tutkimus Tampereen toimintamallista

Kari Hakarin väitöskirja "Uusi julkinen hallinta : kuntien hallinnonuudistusten kolmas aalto? : tutkimus Tampereen toimintamallista" tarkastettiin 22.11.2013 Tampereen yliopistossa.

”Waikioita Waiwoja Watasta” Kolera ja siitä käyty keskustelu 1800-luvun Turussa

Tässä tutkielmassa käsittelen 1800-luvun koleraepidemioita Turussa sekä niistä käytyä keskustelua. Kolera levisi kansainvälisen pandemian myötä Suomeen ensimmäistä kertaa vuonna 1831 ja koleraepidemioita oli Turussa 1800-luvun aikana yhteensä yhdeksän. Lääketiede kävi samalla läpi suuria muutoksia, kun miasma-teoriasta alettiin siirtyä bakteriologiseen teoriaan. Käsittelen tämän lääketieteen paradigman muutoksen näkymistä koleraa koskevassa keskustelussa, sekä sitä, miten paradigmanmuutos vaikutti kolerapotilaiden hoitoon ja taudin ehkäisemiseen. Käsittelen myös lehtikeskustelussa näkyviä asenteita ja käsityksiä kolerasta sekä näiden muutoksia 1800-luvun kuluessa. Lähestyn tutkimuskysymyksiäni sekä turkulaisten sanomalehtien että lääkäreiden ammatillisten kirjoitusten kautta. Aikalaislehtien kirjoitukset ovat olleet pääasiassa osa viranomaisten ja lääkäreiden keskustelua, joissa on pyritty ohjeistamaan ja valistamaan ihmisiä uhkaavasta epidemiasta. Lääkäreiden näkemyksiin olen perehtynyt lukemalla Finska Läkäresällskapet -seuran Notisblad för läkare och pharmaceuter -lehteä, sekä lääkäri Carl von Haartmanin teosta Tankar om Choleran ja Carl Qvistin lääketieteen väitöskirjaa Om Koleran i Helsingfors 1871 och om föregående koleraepidemin i Finland. Erityisesti lääketieteen paradigman muutos osoittautui työni pohjalta monisyiseksi ja pitkäksi prosessiksi. Koleralle ominaiset leviämis- ja tartuntatavat olivat osin ristiriidassa 1800-luvun tartuntatautiteorian kanssa ja paradigman muutos edellytti bakteriologisen teorian kehittymistä. 1800-luvun lopulla bakteriologinen teoria oli laajentunut käsittämään monet erilaiset tartuntareitit ja bakteerien osuus myös koleraepidemioissa vakiintui lääketieteelliseen keskusteluun. Suurin osa kolerasta käydystä keskustelusta heijastuu joko miasma-teoriaa tai bakteriologista teoriaa vasten; koleran hoito ja viranomaisten toimenpiteet olivat myös osittain kytköksissä kulloinkin vallitsevaan paradigmaan. Viranomaistoimenpiteet muuttuivat vuosisadan kuluessa siinä missä lääketieteen teoriatkin. Karanteeneista ja hyvältä tuoksuvista suitsukkeista siirryttiin hygieniaan ja bakteerien ehkäisyyn. Viranomaiskeinoihin kuuluivat myös Turun kahden kolerahautausmaan, Itäharjun sekä Kakolanrinteen hautausmaiden perustaminen. Näiden hautausmaiden avulla pyrittiin sekä ehkäisemään taudin leviämistä että antamaan vainajille kristinuskon mukainen hautaus. Lehtikirjoitusten kautta tarkastelen myös koleran herättämiä pelkoja ja kokemuksia, jotka heijastuvat esimerkiksi lehdissä julkaistuissa rukouksissa, ja huhupuheissa, joissa epäiltiin että kulkutaudin sijaan kyse oli tahallisesta yrityksestä myrkyttää kansalaisia.

Julkaisutilasto Sanomalehdet 1999-

Vapaakappalekartuntaan perustuva tilasto Suomessa ilmestyvistä sanomalehdistä vuodesta 1999 lähtien

Hommat hanskassa? Maahanmuuttopolitiikkaan ja somalialaisiin turvapaikanhakijoihin liittyvä keskustelu suomalaisessa lehdistössä vuosina 1990–1991

Tutkielmani aiheena on turvapaikanhakijoihin liittyvä keskustelu suomalaisessa sanomalehdistössä vuosina 1990 ja 1991. Suomeen saapui vuonna 1990 yhteensä 2725 turvapaikanhakijaa, kun edeltävänä vuonna turvapaikkaa haki 174, mikä oli ollut siihenastinen ennätys. Valtaosa hakijoista oli somalialaisia, joista suurin osa saapui maahan Neuvostoliiton kautta. Kasvanut maahanmuutto näkyi kiivaana julkisena keskusteluna, jossa somalialaisista tehtiin ”pakolaisongelman” kasvot. Aineistoni koostuu Etelä-Suomen Sanomien, Helsingin Sanomien, Länsi-Savon sekä Turun Sanomien mielipidekirjoituksista ja uutisoinnista kesäkuulta 1990 toukokuun loppuun 1991. Turvapaikanhakijat esitettiin lehdissä uhkana, joka vaati viranomaisten hallintaa. Hallinnan kehys nousi vallitsevaksi tavaksi jäsentää maahanmuuttopolitiikkaa ja se ilmeni varsinkin monikulttuurisuuden eristämisenä. Sisäasiainministeriö pyrki nopeuttamaan turvapaikkahakemusten käsittelyä, mutta ennen kaikkea vähentämään maahantuloa rajakontrollia lisäämällä. Politiikkaa legitimoitiin laittomuuden kehyksellä, korostamalla viisumitonta eli laitonta maahantuloa. Vuoden 1990 loppupuolen uutisoinnin lisääntyminen johtui hallinnan kehyksen rakoilemisesta. Tammikuussa 1991 suomalaisten lisääntynyt ulkomaalaisvihamielisyys nosti julkisen keskustelun keskiöön myös monikulttuurisuuden lieveilmiöiden, rasismin ja syrjinnän, vastaisen kamppailun, jonka Bloemmaert ja Verschueren liittävät eristämisen ohella monikulttuurisuuden hallinnan toiseksi ulottuvuudeksi. Hallinnan teema liittyy myös lehdistön rooliin tiedonvälittäjänä. Julkisuuden portinvartijoina lehden toimitukset hallitsivat julkisuuden piirissä käytyä keskustelua. Tämä ilmeni sekä tavassa käsitellä turvapaikanhakijoita ja maahanmuuttopolitiikkaa eliittidiskurssein että siinä, millaisia kirjoituksia yleisönosastoilla julkaistiin. Lehdet julkaisivat eri suhteessa myönteisiä ja kielteisiä kannanottoja ja välittivät siten erilaista kuvaa suomalaisesta asenneilmapiiristä. Tähän vaikuttivat ainakin lehtien levikkialueen demografia, toimituskulttuureihin liittyvät erot sekä lehtien erilaiset roolit suomalaisessa mediakentässä, mutta oletettavasti myös toimituksen ideologiset linjaukset. Yleisönosastojen mielipidekirjoituksissa tuotettiin erilaisia identiteettipositioita turvapaikanhakijoista ja suomalaisista. Somalialaiset kuvattiin joko korskeina elintasopakolaisina tai hädänalaisina uhreina, ja keskustelussa vahvistettiin kuvaa ”oikeista” ja ”vääristä” turvapaikanhakijoista. Suomalaiset kuvattiin pitkälti joko maailmaa syleilevinä idealisteina tai rasistisina juntteina, mikä kuvasti keskustelun kahtiajakautuneisuutta.