Kylvyistä liikunnaksi. Uimalaitos uutena rakennustyyppinä ja kontrolloidun uimisen näyttämönä Helsingissä 1855–1955

1800- ja 1900-luvuilla meren rannoille rakennetut aidatut uimalaitokset ovat sittemmin kaupunkikuvasta kadonneita rakennuksia, jotka vastasivat sekä aikansa siveyskäsityksen että yleistyneen uimaharrastuksen ja ruumiinkulttuurin tarpeisiin. Uimalaitosten historiaa tai uimalaitoksia rakennustyyppinä ei ole tutkittu juuri lainkaan. Tutkielmassa keskitytään helsinkiläisten uimalaitosten kartoittamiseen ja rakennustyypin määrittelemiseen. Tarkoituksena on selvittää, minkälaisen tradition pohjalta ja mihin tarpeisiin uusi rakennustyyppi syntyi ja mistä syistä se katosi. Aiheen taustoittamiseksi käsitellään myös kaupungin rantojen luonnonvesissä tapahtuneiden uima- ja kylpytapojen historiaa, kehitystä ja muutoksia. Keskeisin tutkimuskysymys on: minkälaisia fyysisiä piirteitä uimalaitoksilla tyypillisesti oli, kuinka ne erosivat muista uintiin ja kylpemiseen tarkoitetuista rakennuksista ja miten uimalaitosten tilalliset ominaispiirteet määräsivät tilan käyttöä ja ohjasivat käyttäjäänsä. Tutkimuskysymykseen vastataan rakennushistoriallisen tutkimuksen menetelmin. Keskeisen lähdeaineiston muodostavat uimalaitosten rakennuspiirustukset ja uimalaitoksista otetut valokuvat sekä filmiaineistot. Niiden perusteella analysoidaan uimalaitosten arkkitehtuuria ja tilajakoa. Myös Helsingin kaupungin kunnalliskertomukset ja Urheilumuseon arkistokokoelmat valottavat uimalaitosten historiaa ja käyttäjäryhmiä. Uimaurheilun järjestäytyminen erotti uimalaitokset niitä edeltäneistä kylpylaitoksista. Uimalaitokset normittivat, sääntelivät ja suitsivat vapaan, siveettömänä pidetyn luonnonvesissä uinnin. Ne olivat luonteeltaan väliaikaisia, vaatimattomia ja niukasti koristeltuja puurakenteisia rakennuksia, joiden arkkitehtonisia tasoeroja tuottivat lähinnä aika ja erilaiset käyttäjäryhmät. Uimalaitosten tilajäsentelyä määrittivät siveys-, hygienia- ja luokkakysymykset, joiden perusteella uimareita ja heidän kehollisuuttaan kontrolloitiin. Uimalaitos tarkkailun ja valvonnan paikkana vertautuu siten Michel Foucault’n määrittelemään kurinpitovaltaan ja Panopticon-käsitteeseen.

Utstillingens retorikk : et bidrag til en retorisk didaktikk for kunst og håndverk

The topic of this dissertation is the didactic exhibition in the Arts and Crafts subject. Exhibiting student work and art and form culture is part of a long professional tradition in the field. Yet, exhibition as form and as a way of learning are inadequately explored and debated. The didactic problem area of the thesis, where studies of formative practices are central, place it within the research field of Educational Slojd. The didactic standpoint and main theoretical perspective relate the project to the Arts didactics research field at the University College of Bergen where the aim is to develop an alternative didactics thinking for the arts; a rhetoric arts didactics. Didactic focus is shifted from the relationship between teacher – pupil – teaching materials, to studies of how knowledge is formulated in specific practices. The thesis has a premise that every exhibition has its own rhetoric and that didactics is inscribed in this rhetoric in the broadest and cultural sense. Through impulses from classical rhetoric and recent text theory, the thesis challenges the Arts and Crafts’s own idiom, its theoretical foundation and didactic grasp such as shown in the discourse established by the discipline and its specific exhibitive practices, as well as studying the relationship between verbal language and the discipline’s own register. The overall objective is to develop knowledge about exhibition rhetoric and its potential as a knowledge and learning arena in this field, and thereby contribute to developing a rhetoric didactics for the Arts and Crafts subject. This raises questions such as: How is an exhibition considered to be used and understood in the subject’s didactics texts and texts about didactics? How do different exhibition spaces inscribe conditions for exhibition work? How can a rhetoric perspective of didactics make aspects of an exhibition’s form register visible and contribute to knowledge of the creative processes in an exhibition? How do some selected exhibitions inscribe creativity and learning? What can a rhetoric perspective bring to the Arts and Crafts? A rhetoric didactics perspective includes knowledge of the tradition. A historical-ideological overview traces how exhibition, of both pupil/student work and of art and form culture, are used and considered as used in the discipline over time. This part can be read separately, but in this thesis, is primarily conceived as a backdrop for the development of the dissertation’s main rhetoric perspective. The empirical data are collected from my teacher training institution and consist of specific exhibition spaces and practices, of which my own production of two exhibitions can link the research to artistic development work. A rhetoric didactics is concrete, specific and contextual. The rhetoric readings are descriptive and show how culture and nature, temporality, materiality and technology are inscribed in the exhibition’s form. Didactic reflection develops from, and close to, the rhetoric readings of the exhibition’s form and content to finally arrive at a rhetorical concept for creativity and learning.

Platonin poliittisen ajattelun ja episteemisen demokratian yhteydet

Työssä tarkastellaan Platonin poliittisen ajattelun ja episteemisen demokratiateorian samankaltaisuuksia. Platon on selvästi kriittinen demokratiaa kohtaan ja häntä on pidetty jopa antidemokraattisen tradition perustajana länsimaisessa ajattelussa. Tästä huolimatta hänen ajattelussaan on tiettyjä yhteyksiä eräisiin demokratiateorioihin. Työssä ei osoiteta Platonin olleen demokraatti, mutta nostetaan esiin näitä yhteyksiä. Platonin demokratiakritiikin ydin tiivistyy näkemykseen demokratiasta hallintomuotona, joka palkitsee parhaiten suuria joukkoja manipuloimaan kykenevät henkilöt viisaimpien tai pätevimpien sijaan. Samalla Platonin oman ajan demokratiakritiikissä on osittain kyse demokratialle tyypillisen, heikkolaatuisen keskustelun kritisoinnista, jossa totuuden sijaan kuulijoiden miellyttäminen on tärkeämpää. Täten demokratia ja Platonin tapa ymmärtää filosofia totuuteen tähtäävänä toimintana ovat ristiriidassa keskenään. Episteeminen demokratia argumentoi demokratian kykenevän tuottamaan sisällöllisesti hyviä päätöksiä. Se perustuu ymmärrykseen deliberaatiosta keinona tuottaa mahdollisimman hyviä päätöksiä. David Estlund uskoo tämän seuraavan, mikäli demokratiassa tapahtuvaa yhteiskunnallista keskustelua säännellään kuvitellun ideaalisen episteemisen deliberaatiotilanteen pohjalta, joka luo puitteet sisällöllisesti paremmalle keskustelulle. Demokratian muita hallitsemistapoja paremman suoriutumisen puolesta puhuu myös kognitiivisen diversiteetin argumentti, jonka mukaan mahdollisimman monen erilaisen näkemyksen mukanaolo ryhmässä parantaa ryhmän suoriutumista ongelmanratkonnassa, jollaisena poliittista päätöksentekoa voidaan pitää. Demokratia on hallitsemistavoista paras kokoamaan yhteen mahdollisimman monipuolisia ryhmiä. Platonin poliittisessa ajattelussa korostuu erityisesti hänen varhaisfilosofialleen tyypillinen dialektiikan korostaminen keinona pyrkiä vastaamaan kysymyksiin. Dialektiikassa on kyse vähintään kahden ihmisen kesken tapahtuvasta kysymyksen tarkastelusta. Työssä suoritettavan aiheen kannalta oleellisen kirjallisuuden katsauksen jälkeen voidaan sanoa, että Platonin kuvailema dialektinen menetelmä on eräänlaista esiasteista deliberaatiota ja samalla se on merkittävin yhteys, jota Platonin ajattelun ja episteemisen demokratian väliltä voidaan löytää.

Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623–1670

Turun 1600-luvun johtavan porvariston naiset toimivat aktiivisesti ja päättäväisesti omiin ja perheensä etuihin liittyvissä asioissa. He jatkoivat jo keskiajalla alkanutta traditiota, jossa myös porvarisvaimojen taloudellisen toiminnan merkitys korostui. He eivät kuitenkaan olleet perheestään, suvustaan tai Turun paikallisyhteisöstä erillään olevia yksilöitä, vaan tärkeä osa niitä. Siksi heidän toimijuuttaan ei voi eikä tule erottaa aikakautensa ja yhteisönsä kontekstista. Johtavan porvariston naiset ajoivat asioitaan Turun kaupungin oikeusasteissa kaikissa kolmessa siviilisäädyssä, naimattomina tyttärinä, aviovaimoina ja leskinä, aktiivisimmat heistä elämänsä aikana yli sata kertaa. Verrattuna muihin saman ajanjakson kaupunkeihin naimattomaksi jääneet turkulaiset porvaristyttäret esiintyivät korostuneen aktiivisesti valvomassa taloudellisia etujaan. Heidän toimintansa hyväksyttiin silloin, kun se ei ylittänyt porvariyhteisön sovinnaisuuden rajoja, joita he pyrkivät koettelemaan parantaakseen talouttaan. Leskinaisten oikeustoimikelpoisuus kertoo siitä, että naisia ei pidetty vaimoinakaan lähtökohtaisesti kyvyttöminä hoitamaan perheen asioita, vaan ainoastaan velvollisina alistumaan miehensä edusmiehisyyteen ja määräysvaltaan tämän eläessä. Talouden pää oli yleensä mies ja hänen velvollisuutenaan oli ajaa perheensä asioita. Siksi aviovaimot esiintyvät oikeudessa siviilisäädyistä harvimmin. Leskillä oli puolestaan oikeus hoitaa itse omaisuuttaan. Tämä tarkoitti myös velvollisuutta valvoa lasten perintöä. Turun johtava porvaristo koostui joistakin kymmenistä perheistä, joista suurin osa oli 1600-loppupuolelle tultaessa muodostanut avioliittojen kautta laajan sukulaisverkoston. Tätä verkostoa ei olisi voinut syntyä ilman porvarisnaisia, joiden avioliitot mahdollistivat omaisuuden siirtämisen uusille yrittäjille. Vaikka sukulaisuussuhteet olivat tärkeitä kaupankäynnissä, kokivat naiset ne myös uhkaksi itselleen. Sukulaismiehet pyrkivät usein saamaan naisten omaisuutta käyttöönsä vetoamalla näiden heikkoon kykyyn hallita omaisuutta. Porvarisnaiset kuitenkin puolustautuivat tällaisissa tilanteissa voimakkaasti ja hakivat turvaa porvariyhteisöä edustaneelta raadilta. He osasivat vedota asemaansa yhteisön jäseninä ja saivat yleensä raadin ja porvariyhteisön tuen. Aviomiehen kuoltua porvarisnaisen oli päätettävä, jatkoiko hän miehensä liiketoimintaa vai hankkiko hän elantonsa jollain muulla tavalla. Monet lesket järjestelivät taloudellisia asioitaan heti miehensä kuoltua ja jäivät sitten elämään esimerkiksi kaupunkitalonsa, maatilojensa ja pääomansa turvin. Osa naisista jatkoi yrittäjyyttä pienimuotoisesti esimerkiksi lainaamalla rahaa korkoa vastaan tai panemalla olutta. Muutamat johtavan porvariston naiset jatkoivat kuitenkin laajaa taloudellista toimintaa vuosikausia. Heidän menestyksensä osoittaa, että he olivat saaneet jo kotonaan perusteellisen koulutuksen porvarisammattiin. He olivat myös toimineet miehensä kumppaneina yrityksen toiminnassa, joten heillä oli hyvät edellytykset itsenäiseen asioiden hoitamiseen. Saamansa koulutuksen turvin porvarisnaiset siirsivät osaamisensa myös lapsilleen.

Litteracitet i fem högstadieungdomars en-till-en-datorpraktiker

The study focuses on five lower secondary school pupils’ daily use of their one-toone computers, the overall aim being to investigate literacy in this form of computing. Theoretically, the study is rooted in the New Literacy tradition with an ecological perspective, in combination with socio-semiotic theory in a multimodal perspective. New Literacy in the ecological perspective focuses on literacy practices and place/space and on the links between them. Literacy is viewed as socially based, in specific situations and in recurring social practices. Socio-semiotic theory embodying the multimodal perspective is used for the text analysis. The methodology is known as socio-semiotic ethnography. The ethnographic methods encompass just over two years of fieldwork with participating observations of the five participants’ computing activities at home, at school and elsewhere. The participants, one boy and two girls from the Blue (Anemone) School and two girls from the White (Anemone) School, were chosen to reflect a broad spectrum in terms of sociocultural and socioeconomic background. The study shows the existence of a both broad and deep variation in the way digital literacy features in the participants’ one-to-one computing. These variations are associated with experience in relation to the home, the living environment, place, personal qualities and school. The more varied computer usage of the Blue School participants is connected with the interests they developed in their homes and living environments and in the computing practices undertaken in school. Their more varied usage of the computer is reflected in their broader digital literacy repertoires and their greater number and variety of digital literacy abilities. The Blue School participants’ text production is more multifaceted, covers a wider range of subjects and displays a broader palette of semiotic resources. It also combines more text types and the texts are generally longer than those of the White School participants. The Blue School girls have developed a text culture that is close to that of the school. In their case, there is clear linkage between school-initiated and self-initiated computing activities, while other participants do not have the same opportunities to link and integrate self-initiated computing activities into the school context. It also becomes clear that the Blue School girls can relate and adapt their texts to different communicative practices and recipients. In addition, the study shows that the Blue School girls have some degree of scope in their school practice as a result of incorporating into it certain communicative practices that they have developed in nonschool contexts. Quite contrary to the hopes expressed that one-to-one computing would reduce digital inequality, it has increased between these participants. Whether the same or similar results apply in a larger perspective, on a more structural level, is a question that this study cannot answer. It can only draw attention to the need to investigate the matter. The study shows in a variety of ways that the White School participants do not have the same opportunity to develop their digital literacy as the Blue School participants. In an equivalence perspective, schools have a compensational task to perform. It is abundantly clear from the study that investing in one-to-one projects is not enough to combat digital inequality and achieve the digitisation goals established for school education. Alongside their investments in technology, schools need to develop a didactic that legitimises and compensates for the different circumstances of different pupils. The compensational role of schools in this connection is important not only for the present participants but also for the community at large, in that it can help to secure a cohesive, open and democratic society.