Kuka vedättää ja ketä? : esiintymispalkkioiden eettiset ongelmat dokumentaarisissa teoksissa

Opinnäytetyössä pohditaan dokumentaarisissa teoksissa esiintyvien ihmisten palkkiokäytäntöjä ja niihin liittyviä eettisiä ongelmia. Näyttelijöille, juontajille ja asiantuntijoille maksetaan sähköisissä viestimissä esiintymisestä. Samalla lailla dokumentaarin tai reportaasin päähenkilö uhraa aikaansa ja voimavarojaan antaakseen kasvot tekijän tärkeäksi kokemalle asialle. Eikö myös dokumentaarisessa teoksessa esiintyvä henkilö ansaitse palkkiota? Erityisesti tilanteen eriarvoisuutta korostaa, jos esiintyjä tulee todella kurjista oloista. Dokumentaari voi menestyä, mutta henkilön elämä jatkuu yhtä vaatimattomana kuin ennenkin. Kiinnostuin aiheesta oman kokemukseni kautta ollessani kuvaamassa tv-inserttejä Brasiliassa. Capoeirasta kertovassa insertissä esiintyvän lapsen opettaja vastusti kuvauksia, ellen maksaisi niistä palkkiota. Asiasta syntyi kiivas kädenvääntö, sillä minulla oli jo lapsen vanhemmilta lupa kuvauksiin. Tapahtuma sai miettimään esiintymispalkkojen ongelmallisuutta niin esiintyjien kuin tekijöidenkin kannalta. Huomasin, ettei asiasta ole paljon kirjallisuutta, eikä tekijöiden keskuudessa ole mitään sääntöjä tai suosituksia asiasta. Lähdin tutkimaan aihetta kirjallisuudesta löytyvien pienien viitteiden ja lehtiartikkelien pohjalta sekä haastattelemalla ohjaajia, toimittajia ja tuottajia. Palkkio ei saa olla motiivina dokumentaarisessa teoksessa esiintymiselle. On tapauskohtaista, palkitaanko henkilö lopuksi rahalla tai muulla tavoin. Itse tekemisen täytyy kuitenkin olla vapaaehtoista. Esiintyjän voi lähes aina korvata toisella, sillä dokumentaarinen teos on teema- eikä henkilökeskeinen. Dokumentaristi tai journalisti ei ole avustusjärjestö, eikä kaikkia teoksessa esiintyneitä voida pelastaa. Sen sijaan yksittäisten ihmisten kautta voidaan tuoda esiin suurempia teemoja. Yleensä teema on tärkeä myös esiintyjälle, joten ihmiset pääosin lähtevät mielellään mukaan. Myös oman elämänsä ja näkökulmansa julkinen esiintuominen imartelee. Koska dokumentaarisessa teoksessa esiintyminen ei perustu palkkioihin, ohjaajalla on suuri vastuu siinä mukana olevista ihmisistä. Vaikka henkilön taloudellinen tilanne ei kohentuisikaan, jollain lailla kokemuksen toivoisi häntä rikastuttavan.

"Tekee itse niin paljo ku pystyy" : kuntouttava työote hoitohenkilökunnan kokemana

Opinnäytetyö oli osa Ikäihmisten kuntoutumista tukevat hoito- ja toimintaympäristöt -hanketta (IKU), jonka tavoitteena on arvioida ja kehittää asiakasläheisesti ikääntyvien ihmisten kuntoutumista ja omatoimista selviytymistä tukevia toimintatapoja hoito- ja toimintaympäristöjen suunnittelun avuksi. Opinnäytetyön tarkoitus oli selvittää, miten kuntouttava työote näkyy hoitotyössä hoitohenkilökunnan kokemana. Seuraaviin kysymyksiin haettiin vastauksia: Miten hoitohenkilökunta määrittelee kuntouttavan työotteen omien kokemustensa pohjalta? Mitkä toimintatavat edistävät ja mitkä taas rajoittavat vanhustenhoitolaitoksessa asukkaan itsenäistä ja aktiivista kuntoutumista? Lisäksi selvitettiin, millaisia hoitotyön kehittämisehdotuksia hoitohenkilökunnalla oli, jotta kuntouttava työote voisi toteutua paremmin. Aineisto kerättiin teemahaastatteluiden avulla hoitohenkilökunnalta pääkaupunkiseutulaisessa vanhustenhoitolaitoksessa kevään 2007 aikana. Haastatteluihin osallistui yhdeksän hoitajaa, jotka olivat joko perus-, lähi- tai sairaanhoitajia. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Opinnäytetyössä saadut tulokset osoittivat, että kuntouttava työote hoitotyössä näkyi parhaiten asukkaiden fyysisen toimintakyvyn ja omatoimisuuden tukemisena sekä asukkaan yksilöllisyyden kunnioittamisena. Hoitajien mukaan asukkaan itsenäistä ja aktiivista kuntoutumista edistivät yhteiset toimintavat hoitotyössä, ammattitaito, myönteinen ja tukea antava hoitosuhde sekä asukkaiden turvallisuudentunne ja mielekäs ympäristö asua. Asukkaan itsenäistä ja aktiivista kuntoutumista rajoittavana toimintatapoina hoitajat taas pitivät ammattitaitoisenhenkilökunnan puutetta ja vaihtuvuutta, kiirettä sekä fyysisen ympäristön epäkäytännöllisyyttä. Hoitajien kokemuksen mukaan sairauden aiheuttamat toimintarajoitukset rajoittivat myös asukkaiden kuntoutumista. Hoitajat toivoivat lisää koulutusta, lisää tiedon jakamista, yhteistyön kehittämistä toimivammaksi eri ammattiryhmien välillä ja asukkaan mukaan ottamista arjen askareisiin, jotta kuntouttava työote voisi toteutua paremmin. Opinnäytetyön tuloksia voidaan hyödyntää IKU-hankkeessa suunniteltaessa hoito- ja toimintaympäristöjä sekä kehitettäessä hoitotyötä dementoituneiden parissa.

Kielikeskusopiskelijoiden kokemuksia ja käsityksiä kielitaidon itse- ja vertaisarvioinnista

Summary

Peli on elämää. Etnografiaa roolipelaamisesta

Tämä tutkimus on etnografinen kuvaus roolipeliharrastuksesta ja yritys määritellä tätä harrastusta. Tutkimuksen keskeinen aineisto on koottu teemakirjoituksin, joista suurin osa on saatu sähköpostin välityksellä eri puolelta Suomea. Paradigmaltaan tämä työ on lähinnä antropologista folkloristiikkaa, jossa ei keskitytä yksittäisiin perinnetuotteisiin, vaan tarkastelukohteena on roolipelaaminen kokonaisuutena, roolipelin käyttö ja merkitys harrastusyhteisössä. Roolipelaaminen on jotakin sellaista, mitä ei ole ollut olemassa ennen 1970-lukua ja mitä ei voi täysin palauttaa mihinkään muuhun toimintaan. Roolipeleissä, varsinkin sen pöytäpelimuodossa, ovat yleensä selvästi mukana pelaamisen tunnusmerkit, kun taas livepelaaminen voi muisttuttaa enemmän leikkimistä tai improvisoitua näyttelemistä. Roolipelaamisen eri muodoissa leikin ja pelin osuus vaihtelee, mutta useimmiten molemmat ovat läsnä. Tutkimuksen rakenteellisena viitekehyksenä olen käyttänyt Gary Alan Finen muotoilemaa roolipelaajan identiteetin kolmijakoa, joka perustuu Erving Goffmanin rooliteorioihin. Tämän mukaisesti olen tarkastellut roolipelaamista roolipelaajan kolmella minuustasolla, nimittäin henkilön, pelaajan ja pelihahmon tasoilla. Kussakin tasossa omia erityispiirteitään, mutta ne kaikki vaikuttavat jatkuvasti myös toinen toisiinsa. Henkilön ja pelaajan tasot ovat aina tavallaan läsnä pelihahmossa, sillä pelihahmo ei pysty kokonaan sulkemaan pois tietoja ympäröivästä maailmasta ja pelikontekstista. Toisaalta pelihahmon toiminta antaa yksilölle henkilökohtaisia kokemuksia ja elämyksiä tietyissä tilanteissa olemisesta, vaikka tämä oleminen onkin kuvitteellista. Roolipeliharrastus koostuu neljästä keskeisestä osa-alueesta, jotka ovat roolin vaihtaminen, pelimaailma, vuorovaikutus ja pelin sosiaalinen aspekti. Roolin vaihtamiseen kuuluvat sekä pelihahmo että samastumisprosessi. Pelimaailma on kokonaisuus, joka sisältää sekä pelin kuvitteellisen maailman että seikkailun, pelin ”juonen”. Vuorovaikutus on keskeinen osa roolipelin rakennetta. Siihen kuuluvat pelin viralliset säännöt, muut peliä varten sovitut säännöt ja ne säännöt, jotka lausumattomina ohjaavat toimintaa. Tähän kuuluu sekä pelihahmon että pelaajan toiminta pelin aikana. Tärkeä osa roolipeliharrastusta on myös roolipelaamisen sosiaalinen konteksti, mitä ilman tätä harrastusta ei voi kuvata ja ymmärtää täysin. Kaiken kaikkiaan roolipeli voidaan nähdä lähes karnevaalin tapaisena kokonaisuutena, jossa yhdessä irrottaudutaan tavallisesta arkisesta olotilasta ja siirrytään vähäksi aikaa toisenlaiseen maailmaan, jossa vallitsevat aivan erilaiset säännöt.

Sirkuksessa maistuu elämä : Circus Helsingin ja Fazer-konsernin sponsorointiyhteistyön ominaispiirteet

Opinnäytetyö tutkii Circus Helsingin ja Fazer-konsernin välisen sponsorointiyhteistyön ominaispiirteitä. Tutkimuskysymystä selvitetään alakysymysten kautta, joista keskeisimpiä ovat yhteistyön hyödyntämiseen liittyvät kysymykset sekä kysymys siitä, miksi Fazer sponsoroi Circus Helsinkiä. Työssä tarkastellaan myös yhteistyön osapuolten näkemyksiä sirkussponsoroinnista. Työn tavoitteena on selvittää esimerkkinä toimivan sponsorointiyhteistyön syitä, yhteistyön luonnetta, sen tavoitteita sekä sirkukseen liitettäviä mielikuvia ja arvoja. Työssä pohditaan, mitä esimerkkitapauksen kautta voidaan oppia sirkuksen sponsoroinnista. Opinnäytetyön primääriaineistoa ovat tapausesimerkin eri osapuolten asiantuntijahaastattelut. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty teemoittelua. Sekundääriaineisto koostuu erilaisista dokumenteista, internetsivustoista sekä opinnäytetyön tekijän omasta kokemuksesta. Työn keskeisin tulos on, että Fazer-konserni kokee Circus Helsingin sopivan imagoonsa ja arvomaailmaansa. Osapuolten välinen sponsorointiyhteistyö lähti liikkeelle harvinaisella tavalla ja se on vielä lapsenkengissä. Yhteistyössä on paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia. Vastineita kehittämällä ja kohderyhmiä laajentamalla sponsorointiyhteistyöstä olisi mahdollista saada irti sen todellinen potentiaali. Työn pohdintaosuudessa käy ilmi, että keskusteluyhteyden luominen sponsorointiyhteistyön osapuolten välille on tärkeää. Keskeisiä pohdinnan aiheita ovat myös sponsoroinnin yhteiskuntavastuullisuus, työn sponsorointimääritelmän riittävyys sekä se, kuinka sponsorointikohteiden kohdalla puhutaan sponsoroinnin tarpeesta, ei tavoitteista.

Mistä on kollektiivinen luovuus tehty? : tarkastelun kohteena ulkoasun visuaalinen suunnitteluprosessi Animatricks-animaatiofestivaalille

Opinnäytetyössä pyritään selvittämään, mistä kollektiivisen luovuus rakentuu. Työn tavoitteena on ollut rakentaa aihetta käsittelevän kirjallisuuden pohjalta optimaalisen kollektiivisen luovuuden teoria ja vertailla sen pohjalta parityönä tehdyn Animatricks-animaatiofestivaalin ulkoasun suunnitteluprosessia. Opinnäytetyössä luotu optimaalisen kollektiivisen luovuuden teoria koostuu pääosin improvisaatioteatterin lainalaisuuksista ja yhdistelee niitä tieteen- ja taiteenalojen muihin luovuuden määritelmiin. Näistä huomioista kiteytetään kymmenen kohtainen kollektiivisen luovan toiminnan määritelmä. Analysoinnin tuloksena vuorovaikutus näyttäisi nousevan tärkeimmäksi tekijäksi kollektiivisessa luovassa toiminnassa. Ryhmässä on mahdollista esiintyä luovuutta myös ilman ainuttakaan esitetyistä kymmenestä kohdasta, mutta tällöin ryhmän jäsenten merkitys ei kasva osiensa summaa suuremmaksi. Animatricks-animaatiofestivaalin visuaalisen suunnitteluprosessin kokemuksen pohjalta näyttäisi, että keskeisimmät elementit kollektiivisen luovuuden onnistumisen kannalta ovat vuorovaikutus, ja siihen suoraan liittyvät pelot ja sosiaaliset naamiot sekä epäonnistumisen hyväksyminen. Toisaalta, jos nämä seikat ovat täysin kadoksissa, esimerkiksi optimaalinen määrä aikaa tai pakotteiden ja palkintojen puuttuminen tuskin parantaisivat lopputulosta. Tämän päivän ryhmätyökeskeisessä työelämässä ei hyvän vuorovaikutuksen merkitystä voida liikaa korostaa. Opinnäytetyö avaakin toivottavasti uusia ajatuksia monille työntekijöille.

Onko tieteiden välissä elämää?

Kirjallisuutta