Päivystyshoitotyön osaaminen valmistuvien sairaanhoitajaopiskelijoiden arvioimana

Potilaan hoitamisessa korostuvat mm. triagen tekeminen, potilaan voinnin seuranta ja hoitoa koskevien päätösten tekeminen nopeasti potilaan voinnin mukaan sekä potilaan jatkohoidon turvaaminen. Tämä kaksivaiheinen koulutustutkimus kohdistui päivystyshoitotyön osaamiseen. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa määriteltiin päivystyshoitotyön osaaminen ja toisessa vaiheessa arvioitiin valmistuvien sairaanhoitajaopiskelijoiden päivystyshoitotyön osaamista ja osaamiseen yhteydessä olevia tekijöitä. Osaamisen arvioinnin suorittivat opiskelijat itse ja vertailuperustana opiskelijoiden päivystyshoitotyön osaamiselle käytettiin ammatissa toimivien sairaanhoitajien päivystyshoitotyön osaamista. Tutkimuksen tavoitteena oli arvioinnin perusteella määrittää päivystyshoitotyön osaamisen nykytaso ja tehdä tarvittavat ehdotukset päivystyshoitotyön osaamisen kehittämiseen. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa (2006–2012) tiedonkeruumenetelminä oli kirjallisuuskatsaus ja asiantuntija-arviointi hyödyntäen delphi-menetelmää. Kirjallisuuskatsauksen perusteella muodostettiin päivystyshoitotyön osaamista kuvaavat pääkategoriat, yläkategoriat ja alakategoriat.Alakategoriat (n=61) annettiin asiantuntijoille (sairaanhoitajat, opettajat, ylihoitajat) arvioitavaksi.Kaksivaiheisen asiantuntija-arvioinnin perusteella muodostui 92 päivystyshoitotyön osaamista kuvaavaa alakategoriaa. Tutkimuksen toisessa vaiheessa (2007–2012) valmistuvien suomalaisten sairaanhoitaja-opiskelijoiden (N=382, n=208, vastausprosentti 55 %) päivystyshoitotyön osaamista arvioitiin tätä tutkimusta varten kehitetyllä mittarilla (Päivystyshoitotyön osaaminen -mittari). Mittari perustui tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa muodostettuun määrittelyyn päivystyshoitotyön osaamisesta. Osaamista mitattiin VAS-janalla (asteikko 0–100) arvon 100 ollessa optimaalinen taso, johon pyrittiin. Sairaanhoitajaopiskelijoiden tavoiteltavaksi osaamisen tasoksi asetettiin 80 olettaen opiskelijoiden osaamisen vielä kehittyvän työkokemuksen myötä. Ammatissa toimivien sairaanhoitajien (N=586, n=280, vastausprosentti 48 %) itsearvioitua osaamista käytettiin vertailuperustana opiskelijoiden osaamiselle. Aineisto analysoitiin tilastollisin menetelmin. Valmistuvien sairaanhoitajaopiskelijoiden itsearvioitu päivystyshoitotyön osaaminen oli alle tavoiteltavan osaamisen tason. Opiskelijoilla oli mielestään eniten eettistä osaamista sekä vuorovaikutus- ja yhteistyöosaamista ja vähiten päätöksenteko-osaamista ja kliinistä osaamista. Myös ammatissa toimivilla sairaanhoitajilla oli mielestään eniten vuorovaikutus- ja yhteistyöosaamista. Vähiten heillä oli ohjausosaamista ja päätöksenteko-osaamista. Sairaanhoitajilla oli tilastollisesti merkitsevästi enemmän päivystyshoitotyön osaamista kuin opiskelijoilla. Opiskelijoiden päivystyshoitotyön osaamista selitti eniten aikaisempi terveysalan tutkinto. Päivystyshoitotyön osaamisen kehittämisehdotukset kohdistuvat ammatillisen peruskoulutuksen ja täydennyskoulutuksen opetuksen sisältöihin ja määrään, opetus- ja opiskelumenetelmiin, osaamisen arviointiin sekä urasuunnitteluun. Jatkotutkimusehdotukset kohdistuvat päivystyshoitotyön osaamisen määrittelyn ja osaamista arvioivan mittarin edelleen kehittämiseen, erilaisten arviointimenetelmien kehittämiseen sekä osaamiseen yhteydessä olevien tekijöiden edelleen tutkimiseen.

“Aluksi opettaja ei meinannu ottaa mua tunneille mukaan lainkaan”. Opetusjärjestelyt liikuntarajoitteiselle oppilaalle

Tutkimus käsitteli liikuntarajoitteisten oppilaiden kokemuksia liikuntatunneista perusopetuksessa. Selvitin liikuntarajoitteisten oppilaiden osallisuutta ryhmätoimintaan sekä tuntien suunnitteluun. Tutkimukseen osallistui oppilaita, joille oli tehty liikunnan osalta henkilökohtainen oppimissuunnitelma (HOPS) sekä oppilaita, joille suunnitelmaa ei ollut tehty. Tutkin lisäksi oppilaiden käsityksiä omasta kehonkuvastaan. Liikuntarajoitteella tarkoitan tässä tutkimuksessa sairautta, vammaa tai jotakin muuta syytä, joka ei ole kehitysvammaisuutta, mutta joka on otettava huomioon liikuntatunneilla. Liikuntarajoite voi olla joko synnynnäinen, tapaturman aiheuttama tai tilapäisempi vamma. Tutkimusaineistona käytin oppilashaastatteluja, henkilökohtaisen oppimissuunnitelman (HOPS) teon seuraamista sekä kahden vammaishuippu-urheilijan näkemyksiä eriyttävästä liikunnanopetuksesta. Tutkimuksen lähestymistapa oli laadullinen ja haastattelujen käsittelyssä käytin laadullista sisällönanalyysia. Tutkimukseeni osallistui 11 oppilasta, kaksi vammaishuippu-urheilijaa sekä henkilökohtaisen oppimissuunnitelman (HOPS) tekoon osallistuneet liikunnanopettaja, oppilas ja tämän huoltaja. Keräsin tutkimukseni aineiston syksyllä 2012. Tutkimuksen tuloksista selvisi, että oppilaat, joille oli tehty henkilökohtainen oppimissuunnitelma (HOPS), viihtyivät yleisesti liikuntatunneilla. He kokivat kuuluvansa ryhmään, vaikka liikkuivat muusta ryhmästä poikkeavalla tavalla. Henkilökohtaisen oppimissuunnitelman (HOPS) teossa selvisi sen positiivinen vaikutus koko oppilaan perheeseen. Suunnitelman teon jälkeen oppilaan huoltajankaan ei tarvitse huolehtia lapsensa liikuntatuntien järjestelyistä. Haastattelujen perusteella oppilaiden osallisuus liikuntatuntien suunnitteluun lisää huomattavasti heidän intoaan osallistua liikuntatunneille. Suunnitelman puuttuminen aiheutti osalle haastatelluista jopa tahallisia poissaoloja liikuntatunneilta sekä muun ryhmän ulkopuolelle jäämistä. Negatiivisia kokemuksia syntyi myös siitä, ettei liikuntarajoitteiselle keksitty tekemistä ollenkaan, jolloin liikuntatunnit kuluivat seisomalla tai tuomaroimalla muiden pelejä. Koulun liikuntatuntien kehittämiseksi on suunniteltu erilaisia eriyttämisen keinoja, joihin opettajat voivat tutustua oppaiden sekä täydennyskoulutuksen avulla. Liikuntarajoitteisen oppilaan eriyttäminen vaatii opettajalta oppilaan vammaan tutustumista sekä keskustelua tämän kanssa.

Panssariajo-opettajien organisaatiokulttuuri Porin prikaatissa

Organisaatiokulttuurin tutkimus on viime vuosina lisääntynyt sekä yksityisellä että julkisella sektorilla. Pyrittäessä muuttamaan organisaation kulttuuria, siten että se kykenee entistä paremmin kohtaamaan tulevaisuuden sille kohdistamat haasteet, on ensin ymmärrettävä millainen kulttuuri organisaatiossa vallitsee nykyhetkellä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää millainen organisaatiokulttuuri Porin Prikaatin panssariajo-opettajien keskuuteen on muodostunut. Tutkimus on toteutettu sotatieteiden maisterikurssiin kuuluvana pro gradu työnä ja se on luonteeltaan laadullinen tutkimus. Tutkimuksen haastatteluaineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelumenetelmällä ja analysoitiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä hyödyntäen. Ohjaavana teoriana käytettiin Edgar Scheinin kolmitasoista organisaatiokulttuurimallia. Tutkimustulosten perusteella löydettiin ammattitaitoa ja omaa ryhmää arvostava kulttuuri, joka näkee itsensä ylemmän organisaatiotason kantavana voimana mutta ei koe saavansa siitä riittävää arvostusta.

Opetuksen monimuotoistaminen Raja- ja merivartiokoululla : kouluttajien käsityksiä oppimisesta, opettajuudesta, opiskelijoiden valmiuksista ja koulutuksen kehittämisestä

Vanhojen koulutusmallien toimimattomuus tai heikko vastauskyky nopeasti muuttuviin työelämän vaatimuksiin on pakottanut opettajat ja koulutuksen suunnittelijat luomaan uusia koulutuskäytäntöjä. Näitä ovat verkkotuettu monimuoto-opetus luokkaopetuksen sijaan, muutokset oppimisympäristöissä ja verkostoituminen sekä työelämään että ympäröivään maailmaan. Raja- ja merivartiokoulun pyrkimyksenä on saada verkkotuettu monimuoto-opetus osaksi kaikkea perus-, jatko- ja täydennyskoulutusta. Tämä asettaa haasteita niin kouluttajille kuin koko koulutusjärjestelmälle. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata monimuoto-opetuksen nykytilaa Raja- ja merivartiokoululla ja selvittää Raja- ja merivartiokoulun kouluttajien käsitysten perusteella, miten opetuksen monimuotoistamista Raja- ja merivartiokoululla tulisi kehittää. Tutkimus on luonteeltaan kuvaileva laadullinen tutkimus. Tutkimuksen empiirisen osan tutkimusongelmiksi muodostuivat: - Millaisia käsityksiä kouluttajilla on oppimisesta ja opettajuudesta? -Millaisia käsityksiä kouluttajilla on opiskelijoiden valmiuksista monimuoto-opiskeluun? -Miten kouluttajien käsitysten mukaan koulutuksen monimuotoistamista tulisi kehittää? Tutkimuksen teoreettisessa osuudessa tarkastelen monimuoto-opetuksen nykytilaa Raja- ja merivartiokoululla, oppimista, aikuista opiskelijana ja opettajuutta sekä monimuoto- opetusta. Empiirisessä osuudessa tarkastelen aihetta Raja- ja merivartiokoulun kouluttajien käsitysten kautta. Suoritin tutkimuksen aineiston keruun teemahaastatteluna ja keräämäni tekstiaineiston analysoin fenomenografisella tutkimusotteella. Esitin tulokset fenomenografisesti jäsennettyinä ja ryhmiteltyinä merkityskategorioihin, jotka edustivat kouluttajien käsityksiä oppimisesta, opettajuudesta, opiskelijoiden valmiuksista, oh- jaamisesta sekä oppimisympäristöjen ja koulutuksen kehittämisestä. Kouluttajien käsitykset oppimisesta ja opettajuudesta olivat suhteellisen nykyaikaisia. Kouluttajat näkivät oppimisen tiedon ymmärtämisenä, rakentumisena ja aikaisempien käsitysten muokkaamisena. Käsityksissä tulivat esille myös opiskelijan oman motivaation merkitys ja osallistuminen omaan oppimisprosessiin. Opettaja kuvataan ohjaajaksi, joka luo oppimistilanteen ja johdattelee opetusta. Tärkeäksi koettu opetuksen sitominen työelämään edellyttää opettajalta vankkaa ajan tasalla olevaa ammatillista osaamista. Opiskelijoiden valmiudet monimuoto-opiskeluun nähtiin hyvinä. Käsitysten mukaan osalla opiskelijoista oli vaikeuksia tekstin tuottamisessa. Monimuoto-opetus on saattanut tulla monelle opiskelijalle yllätyksenä tai ainakin uutena tapana opiskella. Kouluttajien mielestä monimuoto-opiskelun ohjaukseen tulisi panostaan kurssin aloitusvaiheessa. Käsitysten mukaan nuoret haluavat selkeitä malleja selviytyäkseen työelämässä, kun taas vanhemmilla, jo pidempään työelämässä olleilla, opiskelijoilla on paremmat valmiudet niin monimuoto-opiskeluun kuin työssä oppimiseenkin. Käsityksissä koulutuksen kehittämisestä esille nousivat fyysisten ja sosiaalisten oppimisympäristöjen kehittäminen. Kehityksen esteiksi koetaan näkemyserot koulutuksen toteuttamisesta, jotka heijastuvat muun muassa kouluttajaresursseihin, opetusryhmien kokoihin ja mahdollisuuksiin valita erilaisia opetusmenetelmiä.

Paikkatieto-opetusta tukevat toimenpiteet

Lukion ja perusopetuksen valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteiden mukaan opettajien tulisi tarjota oppilaille monipuolisia oppiaineelle ominaisia työtapoja. Maan-tieteen opetuksen työtapoja ovat esimerkiksi verkko-opetus, ryhmätyöt, projektit, maastotyöskentely ja paikkatieto-opetus. Paikkatieto-opetuksessa käytetään paikkatieto-ohjelmia opetuksen tai oppimisen välineenä. Paikkatieto-opetuksessa on mahdollista motivoida ja aktivoida oppilaita oppimaan sekä vaikuttaa myönteisesti oppimistuloksiin. Paikkatietoa soveltavien laitteiden ja ohjelmien käyttö on yleistynyt arki- ja työelämässä, mikä luo osaltaan painetta oppilaiden paikkatietotaitojen kehittämiselle. Paikkatieto-opetuksen toteuttaminen on kuitenkin kohdannut monia haasteita, eikä se ole täysin nivoutunut osaksi koulumaantiedettä. Haasteina ovat olleet opettajien paikkatietovalmiudet, ajalliset resurssit sekä laitteistojen, paikkatieto-ohjelmien ja -materiaalin saatavuus. Paikkatietoala on kuitenkin nopeasti kehittyvä ala, ja etenkin paikkatieto-opetuksen kannalta myönteistä kehitystä on tapahtunut. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, millaisilla toimenpiteillä paikkatieto-opetuksen toteuttamista voitaisiin tukea – opettajan näkökulmasta. Tutkimuksen aineisto kerättiin sähköisellä Webropol -kyselylomakkeella valtakunnallisen, ”Tukea paikkatietotaitojen verkko-opetukseen” -täydennyskoulutushankkeen koulutuksiin ilmoittautuneilta (Ni = 120) ja osallistuneilta opettajilta (N = 68). Lisäksi aineistona oli opettajien tekemiä etätehtäviä (n = 20). Tutkimusaineisto koostui numeerisesta ja laadullisesta aineistosta, minkä vuoksi aineiston analysoinnissa käytettiin sekä tilastollisia että laadullisia analysointimenetelmiä. Tulokset osoittavat, että paikkatieto-opetusta voitaisiin tukea tarjoamalla ja kehittämällä opetukseen soveltuvia laitteistoja, paikkatieto-ohjelmia ja -oppimateriaalia. Opettajat tarvitsevat monipuolisia, eri oppiaineiden opetukseen ja oppiaineiden eheyttämiseen soveltuvia paikkatietoaiheisia tehtäviä ja toteutusmalleja. Opetukseen tulisi luoda rakenteita, jotka tukevat oppilaiden paikkatietotaitojen systemaattista kehittämistä alakoulusta lukioon ja yliopisto-opintoihin saakka. Opettajien tietoisuutta paikkatieto-opetuksesta tulisi lisätä kehittämällä esimerkiksi verkkosivusto, jonka kautta opettajat voisivat etsiä ja jakaa paikkatieto-opetukseen liittyviä ideoita sekä saada tietoa ajankohtaisista paikka-tietoalalla tapahtuvista muutoksista. Paikkatietokoulutusta tulisi olla tarjolla säännöllisesti ympäri Suomea sekä opettajaksi opiskeleville että virassa toimiville opettajille. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää valtakunnallisten opetussuunnitelmien perusteiden suunnittelussa sekä paikkatietokoulutuksien ja Paikkaoppi-verkko-oppimisympäristön kehittämisessä.

Tapaustutkimus lukiolaisten kokemista tiedonhankintavaiheiden haasteista ja niistä selviytymisestä tutkivan oppimisen prosessissa

Käytän pro gradu-tutkielmani aineistona opetushallituksen Tieto haltuun-hankkeen tutkimusaineistoa. Tutkimus organisoitiin Tampereen yliopiston toimesta paikallisessa lukiossa. Tarkastelen, miten kaksi kolmen oppilaan ryhmää selviytyvät yhteistoiminnallisen tiedonhankintaprosessin eri vaiheissa. Analyysi tutkimuksen prosessin vaiheista pohjautuu C.S.Brucen fenomenografisen, C.Kuhlthaun sosiokonstruktivistisen sekä L.Limbergin, O.Sundinin ja R.Säljön sosiokulttuuristen teorioiden viitekehyksiin sekä aiempiin tutkimuksiin aiheesta. Analysoin tiedonhankintavalmiuksille annettuihin kriteereihin ja omaan kirjastoammatilliseen asiantuntijuuteeni perustuen tutkimusaineistoa tapaustutkimuksen organisointiperiaatteita noudattaen sisällönanalyysi-menetelmällä. Tarkastelen lukiolaisten suuntautumista oppimistehtäviin heidän sitoutuneisuutensa perustalta syvähaastattelujen kautta. Lukiolaiset kuvailevat omien kokemustensa pohjalta, mitkä vaiheet he kokevat haasteellisina ja miten selviytyvät niistä yhteistoiminnallisessa tutkivan oppimisen prosessissa. Lukiolaiset kokivat tehtävän aloituksen vaikeaksi, mihin vaikutti osaksi ohjeistuksen puutteellisuus. Oppilaat kokivat lisäksi tiedonlähteiden keruun vaativaksi vaiheeksi, osa heistä myös lähdekriittisyyden tiedonlähteitä arvioidessaan ja valitessaan. Lukiolaiset työstivät tehtävää etupäässä omiin osioihin jaettuina, jolloin yhteisöllisen oppimisen lainalaisuudet eivät toteutuneet täysipainoisesti prosessissa. Oppilaat kokivat kuitenkin selviytyneensä menestyksekkäästi tiedonhankinnan haasteista projektissa. Erittelen myös aineenopettajien haastattelujen kautta, miten opettajien lausumat suhteutuvat oppilaiden toteutuneisiin yhteistoiminnallisiin informaatiokäytänteisiin. Opettajat arvioivat erityisesti oppilaiden tekstintyöstämistaitojen ja kriittisyyden tiedonlähteitä kohtaan parantuneen prosessin aikana. Tutkielman tulokset korostavat tiedonhankintataitojen aseman merkittävyyttä toimijan yhteistoiminnallisissa oppimisympäristöissä. Tietyt tiedonhallinnalliset valmiudet näyttävät osoittavan oppilaiden suhtautumista lähdekriittisyyteen ja sitoutumista projektin käytänteisiin, sillä monipuolisten informaatiokanavien käytön hallintaan edellytetään (meta)kognitiivisia taitoja monimutkaisissa ja informaatiolukutaitoa vaativissa formaaleissa ja informaaleissa ympäristöissä. Moniääninen yhteistoiminnallinen keskustelukulttuuri ei näyttänyt toteutuvan täysipainoisesti ryhmien vuorovaikutustilanteissa koulun opiskelukäytänteissä.

Eläinavusteinen lukutaidon interventio. Pilottitutkimus lukutilanteiden tapahtumien observoinnista sekä intervention vaikutuksesta 2.- ja 3.-luokkalaisten lasten lukumotivaatioon

Tutkimuksessa selvitettiin oikean koiran ja lelukoiran avulla toteutetun eläinavusteisen lukumotivaation intervention soveltuvuutta 2.- ja 3.-luokkalaisille lapsille sekä intervention vaikutuksia lukumotivaatioon. Tutkimukseen osallistui 16 lasta, joiden lukemaan oppiminen oli viivästynyttä ja jotka olivat opettajan ja vanhemman mukaan haluttomia lukemaan. Tutkimuksessa käytettiin satunnaisesti koe- ja kontrolliryhmiin jaettujen vertaistettujen parien asetelmaa. Lapset lukivat ääneen ikätasoon sopivaa kirjaa koiran ja ohjaajan tai lelukoiran ja ”ohjaajan” läsnä ollessa. Lukutilanne kesti noin 10 minuuttia ja lukukertoja oli lasta kohden yhteensä 13–15. Lapsilla oli lukemisen jälkeen mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa koiran tai lelukoiran ja ohjaajan kanssa. Lukutilanteet videoitiin ja jokaiselta lapselta analysoitiin 8 lukutilannetta (58 %) video-observaatiolla. Lukutilanteet olivat varsin samanlaisia molemmilla ryhmillä. Koeryhmän lasten lukuajat olivat kuitenkin pidempiä kuin kontrolliryhmän lasten lukuajat. Oikean koiran käyttämisestä seurasi lukutilanteisiin luonnollisesti vaihtelua, toisin kuin lelukoiran käyttämisestä. Lisäksi koeryhmän lapset katsoivat koira-ohjaaja-pariin ja muualle lukutilaan enemmän kuin kontrolliryhmän lapset. Koeryhmän lapset olivat myös useammin vuorovaikutuksessa koiran kanssa lukutilanteen jälkeen kuin kontrolliryhmän lapset. Lapset, vanhemmat ja opettajat arvioivat lukumotivaation muuttuneen hyvin yksilöllisesti, eivätkä koe- ja kontrolliryhmien lukumotivaatiot eronneet ryhmätasojen vertailuissa. Kun tarkasteltiin kaikkien lasten lukumotivaatiota, vanhemmat arvioivat lasten lukumotivaation vahvistuneen intervention aikana.

Kipinä ja kyky. Toijalalaisia kansakoulunopettajia kulttuuriperintöä välittämässä

1950-luvulta aina tähän päivään saakka on toijalalaisessa kulttuurielämässä vaikuttanut aktiivisten alakoulunopettajien joukko. Nämä kansakoulunopettajan koulutuksen saaneet opettajat ovat päivätyönsä ohella rikastuttaneet paikkakunnan elämää niin taiteilijoina, monipuolisen harrastustoiminnan ohjaajina kuin yhdistysten jäseninä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kuuden edellä mainittuun joukkoon lukeutuvan kansakoulunopettajan käsityksiä kulttuuriperinnöstä ja tavoistaan välittää sitä sekä koulutyössä että vapaa-ajalla. Tutkimuskysymystä lähestyn rakentamalla kuvaa opettajien koti- ja koulutustaustasta sekä matkan varrella kertyneestä kulttuurisesta pääomasta. Oletukseni on, että kodinperinnön ohella ominaisuudet, joita opettajaksi valikoituvilta kulloinkin odotettiin sekä opettajuus, jonka he koulutuksen sekä yhteiskunnallisten odotusten kautta omaksuivat, näkyvät heidän tavassaan käsittää kulttuuriperintö sekä tavassaan välittää sitä. Tutkimuksen avulla pyrin tarkastelemaan myös kulttuuriperintöön liittyvien käsitysten näyttäytymistä niin yksilöllisinä ja henkilökohtaisina näkemyksinä kuin julkisiin ja virallisempiin näkemyksiin liittyvinä. Tutkimukseni on ilmiötä kuvaileva ja käsityksiä tutkiva fenomenografinen tutkimus. Sen keskeisin aineisto on muistitietoaineistoa, joka koostuu kuudesta teemahaastattelusta ja kahdesta teemakirjoituksesta. Haastattelut on toteutettu puolistrukturoituina teema-haastatteluina. Tutkimusaineistona olen lisäksi käyttänyt suomalaista 1960-luvulla käytyä kulttuuriperintökeskustelua valottavaa kirjallista aineistoa sekä kansa- ja peruskoulun opetussuunnitelmia sekä peruskoulun kehittämisohjelmaa vuosilta 1952 -1994, Toijalan Nuorisoseuran muisteluteosta, Akaan kansakoulujen historiikkia sekä lehtiartikkeleita ja kotisivuja. Aineisto on analysoitu laadullisen sisällönanalyysin avulla luokitellen ja teemoittellen. Analyysia olen jatkanut teemoitellun aineiston ja tutkimuskirjallisuuden vuoropuhelulla. Tähän vuoropuheluun perustan tutkimukseni johtopäätökset. Tutkimukseni osoitti, että opettajat olivat jo lapsuudenkodeistaan omaksuneet kulttuuria, sivistystä, kulttuuriperintöä ja osallistumista arvostavan ajattelutavan. Tärkeimmät lähtökohdat kulttuuriperinnön käsittämiselle ja välittämiselle luotiinkin kotona. Opettajankoulutus tuki jo olemassa olevia arvostuksia ja antoi lisävalmiuksia kulttuuriperinnön välittämiseen, muttei automaattisesti tehnyt kenestäkään paikallisen kulttuurielämän toimijaa. Aktiivisen osallistumisen syinä näyttäytyvät enemmän oma innostus ja kiinnostus sekä kulttuuriset ja pedagogiset taidot. Opettajat liittävät kulttuuriperintöön tapakulttuurin, jatkuvuuden, kokemisen ja symboliarvon. Sen merkitys yhdistetään sekä yksilön että kansallisen identiteetin rakentumiseen. Kulttuuriperinnön välittäminen koulutyössä näyttäytyy virallisia opetussuunnitelmia mukailevina monipuolisina sisältöinä ja käytäntöinä. Vapaa-ajalla kulttuuriperinnön välittämisessä korostuvat monipuolinen toiminta perinteen ja taiteen parissa sekä yhteisöllisyys ja yhteistyö.

Assessment of Young Learners’ English Proficiency in Bilingual Content Instruction CLIL

This applied linguistic study in the field of second language acquisition investigated the assessment practices of class teachers as well as the challenges and visions of language assessment in bilingual content instruction (CLIL) at primary level in Finnish basic education. Furthermore, pupils’ and their parents’ perceptions of language assessment and LangPerform computer simulations as an alternative, modern assessment method in CLIL contexts were examined. The study was conducted for descriptive and developmental purposes in three phases: 1) a CLIL assessment survey; 2) simulation 1; and 3) simulation 2. All phases had a varying number of participants. The population of this mixed methods study were CLIL class teachers, their pupils and the pupils’ parents. The sampling was multi-staged and based on probability and random sampling. The data were triangulated. Altogether 42 CLIL class teachers nationwide, 109 pupils from the 3rd, 4th and 5th grade as well as 99 parents from two research schools in South-Western Finland participated in the CLIL assessment survey followed by an audio-recorded theme interview of volunteers (10 teachers, 20 pupils and 7 parents). The simulation experimentations 1 and 2 produced 146 pupil and 39 parental questionnaires as well as video interviews of volunteered pupils. The data were analysed both quantitatively using percentages and numerical frequencies and qualitatively employing thematic content analysis. Based on the data, language assessment in primary CLIL is not an established practice. It largely appears to be infrequent, incidental, implicit and based on impressions rather than evidence or the curriculum. The most used assessment methods were teacher observation, bilingual tests and dialogic interaction, and the least used were portfolios, simulations and peer assessment. Although language assessment was generally perceived as important by teachers, a fifth of them did not gather assessment information systematically, and 38% scarcely gave linguistic feedback to pupils. Both pupils and parents wished to receive more information on CLIL language issues; 91% of pupils claimed to receive feedback rarely or occasionally, and 63% of them wished to get more information on their linguistic coping in CLIL subjects. Of the parents, 76% wished to receive more information on the English proficiency of their children and their linguistic development. This may be a response to indirect feedback practices identified in this study. There are several challenges related to assessment; the most notable is the lack of a CLIL curriculum, language objectives and common ground principles of assessment. Three diverse approaches to language in CLIL that appear to affect teachers’ views on language assessment were identified: instrumental (language as a tool), dual (language as a tool and object of learning) and eclectic (miscellaneous views, e.g. affective factors prioritised). LangPerform computer simulations seem to be perceived as an appropriate alternative assessment method in CLIL. It is strongly recommended that the fundamentals for assessment (curricula and language objectives) and a mutual assessment scheme should be determined and stakeholders’ knowledge base of CLIL strengthened. The principles of adequate assessment in primary CLIL are identified as well as several appropriate assessment methods suggested.

"Toiminta muuttaa maailmaa, ei kyselyt". Opettajien ja vanhempien tietämys valtakunnallisesta kouluterveyskyselystä

Tutkimuksen aiheena on opettajien ja vanhempien tietämys Kouluterveyskyselystä ja sen tulosten hyödyntämisestä koulussa. Tavoitteena on kartoittaa Kouluterveyskyselyn toimimista yhtenä nuorten terveyden edistämisen keinona Porin kolmessa yläkoulussa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, kuinka hyvin opettajat ja vanhemmat tuntevat Kouluterveyskyselyn, sen tulokset sekä mahdolliset tulosten pohjalta tehdyt jatkotoimet. Lisäksi selvitetään opettajien ja vanhempien yleistä suhtautumista Kouluterveyskyselyyn sekä sen tulosten käsittelyyn ja hyödyntämiseen. Tutkimuksen kohteena olivat yläkoulujen opettajat sekä 8. ja 9. luokkalaisten oppilaiden vanhemmat. Tutkimus oli kvantitatiivinen ja sen aineistonkeruumenetelmänä käytettiin kyselylomaketta. Aineisto kerättiin opettajilta sähköisenä www-kyselynä ja vanhemmilta kirjekyselynä. Kysely toteutettiin marras–joulukuun aikana vuonna 2013. Aineisto analysoitiin käyttämällä SPSS for Windows 21.0 -ohjelmaa. Tutkimuksen tulosten mukaan Kouluterveyskyselyn tulokset ovat olleet kouluissa esillä vaihtelevasti. Opettajat tiesivät tulosten käsittelystä kouluissa useammin kuin niiden pohjalta järjestetyistä jatkotoimenpiteistä, mutta heistä vain harva oli hyödyntänyt tuloksia omassa työssään. Tutkimukseen vastanneiden vanhempien tiedot kyselystä olivat ristiriitaisia; heistä puolet oli kuullut Kouluterveyskyselystä, mutta vain harva tiesi, miksi kysely toteutetaan tai oli itse tutustunut tuloksiin. Suurin osa vanhemmista ei osannut sanoa tulosten käsittelystä kouluilla tai niiden pohjalta järjestetyistä jatkotoimenpiteistä. Heistä vain pieni osa ilmoitti, että tuloksista oli tiedotettu vanhemmille tai niitä oli käsitelty vanhempainilloissa. Vanhemmilla ei välttämättä ollut tietoa, minkä kyselyn pohjalta heidän tulisi tutkimukseen vastata. Kouluterveyskyselyn tuloksia on opettajien ja vanhempien mukaan käsitelty kouluilla vaihtelevasti. Mahdolliset jatkotoimenpiteet eivät kuitenkaan ole kaikkien opettajien ja vanhempien tiedossa. Todennäköisesti koulut eivät ole tiedottaneet kaikkia yläkoululaisten vanhempia Kouluterveyskyselystä ja sen tuloksista. Tulosten perusteella voidaan todeta, että koulujen tulisi panostaa kodin tiedottamiseen sekä vanhempien osallistamiseen Kouluterveyskyselyn osalta. Tuloksia voisi tutkimukseen osallistuneissa kouluissa käsitellä ja hyödyntää systemaattisemmin, jolloin ne palvelisivat paremmin koko koulu-yhteisöä ja sen terveyden edistämistä. Tulosten analysointi sekä ongelmakohtien selvittäminen omassa koulussa tarjoaisivat näkökohtia ja aihealueita koulussa tehtävälle, niin oppituntien sisäiselle kuin niiden ulkopuolisellekin toiminnalle.

Auf den Spuren des Sprachgeistes. Grundlagen und Ideen der waldorfpädagogischen Fremdsprachendidaktik und ihre Verwirklichung in der Schulpraxis (im DaF-Unterricht) an finnischen Waldorfschulen.

Tämä pro gradu -tutkielma esittelee ja analysoi steinerpedagogista vieraiden kielten oppimis- ja opettamiskäsitystä sekä siihen liittyviä ideaaleja. Steinerpedagogisessa vieraiden kielten opetuksessa korostuu kielen kokonaisvaltainen kokeminen, suullisen kompetenssin harjoittaminen ja yhteistoiminnallisuus. Tutkielman empiirinen osio tarkastelee suullisen kompetenssin eri aspekteihin liittyvien steinerpedagogisten ihanteiden toteutumista käytännössä saksanopetuksessa. Tutkimusmenetelmänä oli osallistuva havainnointi, joka systemaattisesti kohdistui luokka-asteiden 1-6 saksanopetukseen kolmessa Suomen steinerkoulussa. Tutkimukseen osallistui kuusi saksan kielen opettajaa ja observoituja saksan oppitunteja kertyi yhteensä 39. Havainnointitulosten mukaan näyttää siltä, että tarkasteltavina olleisiin ideaaleihin liittyen saksan kielen opetuksessa on nähtävissä selvä metodologinen muutos siirryttäessä alaluokilta (1-3) ylemmille (4-6) luokille. Systemaattisen havainnoinnin perusteella voidaan päätellä, että saksan kielen opetus kohdekoulujen alaluokilla vastaa hyvin pitkälti steinerpedagogisia ideaaleja ja käytäntöjä. Tulosten myötä on myös todettava, että ylempien luokka-asteiden (4-6) saksan kielen opetus ei näytä vastaavan steinerpedagogisia ideaaleja yhtä suuressa määrin kuin mitä alaluokkien opetus. Neljänneltä luokalta lähtien suullisen ilmaisun ja harjoittelun määrä väheni huomattavasti ja opettajat tarttuivat opetuksessaan enenevässä määrin myös oppikirjoihin. Kiinnostavaa oli myös huomata, että mitä korkeammasta luokka-asteesta oli kyse, sitä vähemmän opettaja käytti kohdekieltä oppitunneillaan. Samanaikaisesti vastaavasti kääntämisen määrä lisääntyi eli opettaja käänsi kohdekielellä ilmaisemiaan asioita tunnin aikana useammin oppilaiden äidinkielelle. Systemaattisen observoinnin perusteella voidaan tulla siihen johtopäätökseen, että saksan opetus steinerkouluissa on steinerpedagogisempaa ensimmäisten kouluvuosien aikana kuin niiden jälkeen.