Daniel Hjort : sorgespel i fem akter med fyra tablåer

J. J. Wecksellin pääteosta Daniel Hjortia pidetään ainoana huomattavana suomalaisena näytelmänä, joka on syntynyt ennen Aleksis Kiven tuotantoa. Tämä historiallinen aatedraama sijoittuu kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan taistelujen aikaiseen Turun linnaan. Näytelmä kuvaa sovittamatonta ristiriitaa, johon päähenkilö Daniel Hjort joutuu palvellessaan toisaalta kuningasta ja ajaessaan toisaalta kansan asiaa. Näytelmässä on vaikutteita Wecksellin esikuvilta Shakespearelta, Schilleriltä ja Victor Hugolta, mutta näytelmää on kiitetty myös omaperäisyydestä, sen elävästä, syvällisen psykologisesta henkilökuvauksesta ja draamallisesta voimasta. Näytelmä esitettiin ensimmäisen kerran Helsingin ruotsalaisessa teatterissa marraskuun 26. päivänä vuonna 1862, ja näytelmää on esitetty yhä nykypäiviin saakka.

Rucouskiria, Bibliasta, : se on, molemista testamentista, messuramatusta, ia muusta monesta, jotca toysella polella luetellan, cokoonpoymettu Somen Turussa 1544

Mikael Agricola (n. 1510-1557) oli Suomen uskonpuhdistuksen johtohahmo, Turun koulun johtaja ja sittemmin Turun piispa. Agricolan kirjallisen työn päämääränä oli kirkolle välttämättömien tekstien laatiminen suomen kielelle. Näin hänestä tuli "suomen kirjakielen isä". Laaja Rucouskiria oli tarkoitettu ensi sijassa papeille, jotta nämä pystyisivät toimittamaan jumalanpalveluksen kansan kielellä. Kirja sisältää eri lähteistä koottuja rukouksia, runoja, neuvoja, virsiä ja liturgisia kappaleita. Teos sisältää myös runsaasti kuvitusta, koristeita ja omaperäistä tekstinsommittelua.

I Östra Finland : skizzer och studier : af Severin Falkman - 1 delen : En vecka på Siitola gästgifveri

Severin Falkman (1831-1889) oli ruotsalaissyntyinen taiteilija, jonka käsialaa ovat muun muassa Helsingin yliopiston kirjaston kupolisalin eri tieteenaloja symboloivat lynettipintojen maalaukset. Falkmanin Itä-Suomen matkalla syntynyt kuvateos on itäsuomalaisen maiseman, kansan ja kansatieteellisten esineiden kuvausta kareliaanisessa hengessä. Kansinimeke: I Östra Finland - Itä Suomessa. - För Sverige, Norge och Danmark Carl Suneson, Stockholm

Mir iskusstva 1-2 (1899)

Venäjällä syntyi 1800-luvun lopulla taiteilijaryhmiä, joista ehkä tunnetuin on Mir iskusstva eli Taiteen maailma. Ryhmä järjesti omia näyttelyitä, koska sen nuoret jäsenet olivat vielä sen verran tuntemattomia, että heitä ei kelpuutettu isoihin näyttelyihin. Vuosisadan taitteessa erilaisille ryhmille oli luonnollista julkaista omaa lehteä. Mir iskusstva –ryhmän keulahahmoihin kuulunut A. Benua kirjoitti: 'kirjoitan, siis olen'. Ryhmän idea oli 'taide ei ole ylellisyyttä, se on kansan aikaansaannosta ja sille luotua'. Päätoimittaja Sergej Djagilevin ajatuksena oli tehdä venäläistä maalaustaidetta tunnetuksi Pariisissa. Ryhmällä olikin suuri välittävä merkitys: se vei tietoa venäläisestä taiteesta Eurooppaan ja toi eurooppalaisen taiteen osaksi venäläistä taide-elämää. Myös suomalaisen taiteen kannalta tällä ryhmällä oli merkitystä. Heidän lehdessään esiteltiin Suomen taiteen suuret nimet: Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Pekka Halonen, Väinö Blomstedt, Eero Järnefelt, Magnus Enckell, Ville Wallgren. Vuonna 1898 Djagilev esitteli laajasti suomalaista taidetta perustamansa lehden ensimmäisessä numerossa. Nuoret pietarilaistaiteilijat olivat ihastuksissaan erityisesti Gallen-Kallelan edustamasta romantiikasta. Suomen taide ja arkkitehtuuri olivat myöhemminkin hyvin esillä lehdessä. Vuonna 1904, joka oli lehden viimeinen ilmestymisvuosi, esiteltiin suomalaisten taiteilijoiden vuoden 1903 näyttelyä.

Mir iskusstva 3-4 (1899)

Venäjällä syntyi 1800-luvun lopulla taiteilijaryhmiä, joista ehkä tunnetuin on Mir iskusstva eli Taiteen maailma. Ryhmä järjesti omia näyttelyitä, koska sen nuoret jäsenet olivat vielä sen verran tuntemattomia, että heitä ei kelpuutettu isoihin näyttelyihin. Vuosisadan taitteessa erilaisille ryhmille oli luonnollista julkaista omaa lehteä. Mir iskusstva –ryhmän keulahahmoihin kuulunut A. Benua kirjoitti: 'kirjoitan, siis olen'. Ryhmän idea oli 'taide ei ole ylellisyyttä, se on kansan aikaansaannosta ja sille luotua'. Päätoimittaja Sergej Djagilevin ajatuksena oli tehdä venäläistä maalaustaidetta tunnetuksi Pariisissa. Ryhmällä olikin suuri välittävä merkitys: se vei tietoa venäläisestä taiteesta Eurooppaan ja toi eurooppalaisen taiteen osaksi venäläistä taide-elämää. Myös suomalaisen taiteen kannalta tällä ryhmällä oli merkitystä. Heidän lehdessään esiteltiin Suomen taiteen suuret nimet: Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Pekka Halonen, Väinö Blomstedt, Eero Järnefelt, Magnus Enckell, Ville Wallgren. Vuonna 1898 Djagilev esitteli laajasti suomalaista taidetta perustamansa lehden ensimmäisessä numerossa. Nuoret pietarilaistaiteilijat olivat ihastuksissaan erityisesti Gallen-Kallelan edustamasta romantiikasta. Suomen taide ja arkkitehtuuri olivat myöhemminkin hyvin esillä lehdessä. Vuonna 1904, joka oli lehden viimeinen ilmestymisvuosi, esiteltiin suomalaisten taiteilijoiden vuoden 1903 näyttelyä.

Mir iskusstva 5 (1899)

Venäjällä syntyi 1800-luvun lopulla taiteilijaryhmiä, joista ehkä tunnetuin on Mir iskusstva eli Taiteen maailma. Ryhmä järjesti omia näyttelyitä, koska sen nuoret jäsenet olivat vielä sen verran tuntemattomia, että heitä ei kelpuutettu isoihin näyttelyihin. Vuosisadan taitteessa erilaisille ryhmille oli luonnollista julkaista omaa lehteä. Mir iskusstva –ryhmän keulahahmoihin kuulunut A. Benua kirjoitti: 'kirjoitan, siis olen'. Ryhmän idea oli 'taide ei ole ylellisyyttä, se on kansan aikaansaannosta ja sille luotua'. Päätoimittaja Sergej Djagilevin ajatuksena oli tehdä venäläistä maalaustaidetta tunnetuksi Pariisissa. Ryhmällä olikin suuri välittävä merkitys: se vei tietoa venäläisestä taiteesta Eurooppaan ja toi eurooppalaisen taiteen osaksi venäläistä taide-elämää. Myös suomalaisen taiteen kannalta tällä ryhmällä oli merkitystä. Heidän lehdessään esiteltiin Suomen taiteen suuret nimet: Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Pekka Halonen, Väinö Blomstedt, Eero Järnefelt, Magnus Enckell, Ville Wallgren. Vuonna 1898 Djagilev esitteli laajasti suomalaista taidetta perustamansa lehden ensimmäisessä numerossa. Nuoret pietarilaistaiteilijat olivat ihastuksissaan erityisesti Gallen-Kallelan edustamasta romantiikasta. Suomen taide ja arkkitehtuuri olivat myöhemminkin hyvin esillä lehdessä. Vuonna 1904, joka oli lehden viimeinen ilmestymisvuosi, esiteltiin suomalaisten taiteilijoiden vuoden 1903 näyttelyä.

Finland framstäldt i teckningar

Zacharias Topeliuksen (1818-1898) Finland framstäldt i teckningar oli ensimmäinen kokonaisesitys Suomen maisemista lounaissaaristosta tunturimaisemaan. Sen esikuvana olivat muissa Euroopan maissa julkaistut vastaavat teokset, jotka lisäsivät lukijoiden tietoisuutta oman maan kauneudesta ja historiallisesta merkityksestä. Myös Topeliuksen teoksella oli suuri merkitys suomalaisten isänmaakäsityksen kehittymiseen. Teokseen liittyy 120 historiallisesti, maantieteellisesti tai muuten merkittävää paikkaa tai rakennusta esittävää kivipiirrosta, joiden tekijöinä olivat tunnetut taiteilijat, kuten Lennart Forstén, Magnus von Wright, P. A. Kruskopff ja Johan Knutson. Kirjan laaja teksti on Topeliuksen seikkaperäinen kuvaus maisemakohteista, maan ja kansan historiasta.

Suomalaiset uudistusten keskellä

Kirja-arvio

Yhtä suurta kärsimystä

Kirjallisuusarvostelu

[Kirjat]

Kirjallisuusarvostelu

Sosiaali- ja kulttuuriantropologia

Sosiaali- ja kulttuuriantropologian kokoelmaan kuuluu tällä hetkellä yhteensä 1246 nidettä. Kesällä 2008 luotu kokoelma on uusi ja elävä. Koska valtiotieteellisessä tiedekunnassa on sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaine, haluttiin sille luoda kirjastoon oma kokoelmansa. Kokoelma muodostettiin siirtämällä aineistoa kirjaston muista kokoelmista tietokannassa suoritettujen hakujen perusteella. Pääosin aineistoa siirrettiin sosiologian kokoelmasta mutta myös lähes kaikista muista kirjaston kokoelmista. Kokoelman kartuttaminen siirroin jatkuu yhä: kokoelmaan siirretään jatkuvasti harkinnan mukaan aineistoa muista kokoelmista. Kokoelma karttuu myös ostoin. Sosiaali- ja kulttuuriantropologian kokoelma tukee sekä alempaa että ylempää tutkintoa suorittavia opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita. Systemaattisen satunnaisotannan perusteella aineistosta yli 60 prosenttia on tieteellistä kirjallisuutta, joka tukee ylemmän tutkinnon opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita. Erityisesti alemman tutkinnon opiskelijoita tukevia kirjoja, esimerkiksi alan oppikirjoja, puolestaan on noin 20 prosenttia kokoelmasta. Kokoelmaan kuuluu myös yleistajuista kirjallisuutta, esimerkiksi matkakertomuksia ja kulttuurikuvauksia sekä kuvateoksia. Yleistajuisen kirjallisuuden osuus kokoelmasta on systemaattisen satunnaisotannan perusteella kaikkiaan noin 15 prosenttia. Sosiaali- ja kulttuuriantropologisessa tutkimuksessa tarkastellaan ihmistä kulttuurisena, sosiaalisena, kielellisenä ja luovana olentona. Kiinnostuksenkohteita ovat esimerkiksi sosiaalisen elämän monimuotoisuus ja kulttuurierot. Vaikka sosiaali- ja kulttuuriantropologia ovat nimenmukaisesti kokoelman selviä painopisteitä, siihen sisältyy myös folkloristiikkaan ja kansatieteeseen eli kansan henkiseen ja aineelliseen perinteeseen liittyvää aineistoa. Kokoelman sisältöihin on vaikuttanut lahjoituksena saatu aineisto, esimerkiksi entiseltä kansatieteen laitokselta saadut kirjat. Kokoelman kirjojen julkaisuvuosien mediaani on 1983. Kirjoista 230 (18 %) on julkaistu 2000-luvulla puolella ja 216 (17 %) 1990-luvulla. Varsin suuri osa kirjoista (574 nidettä, 46 %) on 1970–1980-luvuilta. Ennen vuotta 1970 julkaistua aineistoa on 224 nidettä (18 %). Aineisto on valtaosin englanninkielistä (947 nidettä, 76 %). Suomenkielistä aineistoa on 160 nidettä (13 %) ja ruotsinkielistä 67 nidettä (5 %).

Luontokertomuksia Kuopion horisontista

Kirjallisuusarvostelu

Yhtenäisyyden pyhä ideologia. Yhteisön rakentuminen 1600-luvun ruotsalaisessa kirkollisessa kansankasvatuksessa

Tarkastelen tutkielmassani yhteisön ja sen yhtenäisyyden vaatimusten rakentumista 1600-luvun ruotsalaisen kirkollisen kansankasvatuksen teksteissä. Pääosan tutkielman lähteistä muodostavat Turun ja Viipurin hiippakunnissa pidetyt saarnat. 1600-luku oli Ruotsissa puhdasoppisuuden ja valtion keskittymisen aikaa, minkä myötä yhteisöjen rajat ja sisäinen yhtenäisyys korostuivat myös kirkollisessa kansankasvatuksessa. Saarnoilla ja muulla kirkossa tapahtuneella kasvatuksella oli 1600-luvulla tärkeä asema esivallan edustaman ideologian esittämisessä ja yleisessä tiedonvälityksessä. Tarkastelen yhteisön rakentumista sosiaalisena konstruktiona erityisesti diskursiivisella tasolla. Tutkin, kuinka yhteisöä käsitteenä ja muita yhteisöön viittaavia merkityksiä kuten kollektiivisuutta tuotettiin saarnoissa. Kiinnitän erityisesti huomiota diskurssin uskonnollisuuteen ja ideologisuuteen tarkastelemalla saarnojen sanoman legitimointia ja sen ylläpitämiä valtasuhteita. Johtoajatukseni on ollut arvioida “yhtenäisyyden pyhän ideologian” mahdollisuutta. Kontekstualisoin kirkollisen kansankasvatuksen historiallisesti. Saarnoissa jatkettiin luterilaisuuden rakentamista 1500-luvun reformaation jäljiltä ja taisteltiin symbolisesti muita uskontunnustuksia vastaan. Ajalle tyypillinen yhteiskunnallisen hierarkian korostus ja kuuliaisuuden hyve näkyivät myös yhteisöopetuksessa. Saarnat voi tulkita myös omanlaisekseen sivilisointiprosessiksi, jossa koko kansan tavat haluttiin puhdistaa. Kirkollinen kansankasvatuksen opetus yhteisöstä perustui syvän kollektiivisuuden tunteeseen. Koko luterilainen seurakunta muodosti Raamatun ajoista periytyvän yhteisön, jonka oli yhteisesti valvottava synnittömyyttään ja toisaalta itse kunkin oli pidettävä huolta omasta hurskaudestaan. Synnin teeman vuoksi kollektiivisuuteen liittyi ehdoton elämäntavallinen yhtenäisyys. Saarnoissa pyrittiin estämään kaikkinainen erilaisuus maailmankuvaan ja tärkeisiin rituaaleihin ja pyhäpäiviin liittyen. Kaikkein tärkeimmäksi yhteisön perustaksi nähtiin luterilainen usko, josta poikkeamista ei sallittu juuri missään tapauksessa. Uskontunnustusta vasten rakentui myös vahva toiseuskuvasto vääräuskoisista ja vaarallisista luterilaisten vastustajista, mikä vahvisti käsitystä ruotsalaisista oikeaoppisena ja pelastuvana yhteisönä. Ihanteellinen yhteisö nähtiin hierarkkisena ja harmonisen muuttumattomana. Tässä mielessä yhtenäisyys tarkoitti kuuliaisuutta ja yhteiskuntajärjestyksen kyseenalaistamattomuutta. Kirkollisen esivallan sanoma vahvisti sen omaa asemaa pyhäksi ymmärretyn tiedon haltijoina ja jakajina. Uskonnollisuus oli läsnä yhteisöä ja yhtenäisyyttä koskevassa opetuksessa alati ja ihanteet esitettiin poikkeuksetta joko Jumalan ilmoittamina tai muuten Jumalan vihalta säästävinä tai synnin välttämisessä edesauttavina.