iPad opetuksessa – Uhka vai mahdollisuus? Noviisi- ja eksperttiopettajien kokemuksia iPad-opetuksesta

Tässä tutkimuksessa tutkittiin opettajien kokemuksia iPad-opetuksesta. Aineisto kerättiin Facebookin iPad opetuksessa -ryhmässä jaetulla Webropol-kyselylomakkella (N=62) ja tapaustutkimuskoulun yksilöhaastatteluilla (N=6). Tutkimuksessa näkökulmana oli, minkälaisia haasteita ja onnistumisia opettaja kokee iPad-opetuksessaan sekä onko noviisi- ja eksperttiopettajan työkokemuksella yhteyttä koettuun asiantuntijuuteen iPadin käytössä. Lisäksi selvitettiin erilaisia opetukseen, oppimiseen ja työyhteisöön liittyviä tekijöitä iPadin käytössä. Tulosten mukaan opettajilla on pääosin myönteinen suhtautuminen iPadin opetuskäyttöön. Opettajat kokivat eniten teknisiä haasteita iPadin käytössä. Onnistumisen kokemuksia opettajat kokivat eniten olleen oppilaiden motivaation, aktiivisuuden ja innostuneisuuden lisääntymisessä. Tutkimuksen tulosten perusteella opettajien kokemusten mukaan iPadin käyttö lisää oppilaiden motivaatiota ja oppimista. Noviisi- ja eksperttiopettajien kokemassa asiantuntijuudessa ilmeni lieviä eroja. Opetuskäytössä eksperttiopettajat käyttivät iPadia työtehtävissään hieman enemmän kuin noviisiopettajat. Opettajien keskuudessa ilmeni jaettua asiantuntijuutta iPadin käyttöön liittyen. Hieman yli 80 % opettajista oli osittain tai täysin samaa mieltä, että heidän työyhteisössään jaetaan tietoteknistä osaamista. Lähes kaikki opettajat, noin 80 %, olivat osittain tai täysin samaa mieltä, että iPadien käyttö koulussa valmistaa oppilaita tulevaisuutta varten. Lisäksi opettajat olivat yksimielisiä siitä, että tietoteknisten taitojen hallitseminen on välttämätöntä tulevaisuudessa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin sitä, voivatko iPadit syrjäyttää oppikirjat lähitulevaisuudessa. Lisäksi tutkittiin opetusteknologian tuomia haas-teita ja mahdollisuuksia. Tämän tutkimuksen tulokset lisäävät ymmärrystä uusista teknologian mahdollisuuksista opetuksessa. Tutkimus on ajankohtainen, sillä tällä hetkellä hankitaan jatkuvasti uusia teknisiä laitteita oppilaiden henkilökohtaiseen opiskelukäyttöön. Tästä aiheesta olisi hyvä tehdä pitkittäistutkimusta iPadin käytön laaja-alaisesta vaikutuksesta oppimiseen ja opetukseen. Tämä tutkimus haastaa opettajaa kehittämään omaa asiantuntijuuttaan. Vireillä oleva opetussuunnitelmauudistus (POPS 2016) painottaa TVT:n lisäämistä eri oppiaineissa, joten opettajien ja työyhteisöjen tietoteknisiä valmiuksia on hyvä kartoittaa tässä vaiheessa.

Pohjola vai Baltia? Suomalaisten pan-identifioituminen 1920-1930 -luvuilla kansalaisyhteistyön valossa

Mäkinen, Riitta Pohjola vai Baltia? Suomalaisten pan-identifioituminen 1920-1930 -luvuilla kansalaisyhteistyön valossa. 249 s. + liite 9 s. Lisensiaatintutkimus, Turun yliopisto, Poliittisen historian laitos 5.2.2015 ____________________ Iskulause ”Suomi kuuluu Pohjolaan” ilmaisee kuulumisen tunnetta, jota voi kutsua pan- identifikaatioksi. Suomalaisten identifioituminen pohjoismaalaisiksi on ollut selvää toisesta maailmansodasta lähtien, mutta ei aikaisempina vuosikymmeninä. Nuoren itsenäisen Suomen ulkosuhteiden historia on tutkittu tarkoin valtiojohdon kannalta, mutta kansalaistaso on jäänyt toistaiseksi vähälle. Tässä tutkimuksessa fokuksessa ovat kansalaisten kokemukset läntisistä (Skandinavia) ja eteläisistä (Baltia) naapurisuhteista, sekä kontakteista Unkariin. Havaintoja tutkitaan kansalaistoiminnan ulkomaanvaihdon kuvauksista. Nationalismitutkimuksessa etsitään usein yhteenkuuluvuuden konstruointia, mutta tässä tutkimuksessa yhteenkuuluvuuden tai sen puutteen kokemuksia ja ilmaisua kontaktitilanteissa, joiden ensisijainen tarkoitus on järjestön tai muun kansalaistoiminnan omien tavoitteiden toteuttaminen. Pääaineistona on kolmen sanomalehden vuosikerrat 1922, 1930 ja 1930 sekä joukko erityyppisten järjestöjen lehtiä 1920–1939 (tai ilmestyneet vuosikerrat). Lisäaineistoina on mm. muutamia muita lehtivuosikertoja, matkakuvauksia sekä digitoiduista aineistoista tavoitettuja lehtikirjoituksia. Ilmeni, että suomalaisten pohjoismaisuus oli 1920-luvulla lähinnä ruotsin- ja kaksikielisen sivistyneistön varassa. Muiden kontakteja rasitti läntinen näkemys suomenkielisten ”eriverisyydestä”, jopa alempirotuisuudesta. Etelänaapureiden kanssa taas koettiin poliittisesta asemasta johtuvaa yhteenkuuluvuutta. Viron kanssa käynnistyi yhteistyötä, jota tuki auttava kielellinen yhteys. Epämääräisyydestään huolimatta skandinavismia kansanomaisempi heimoaate sai paljon kannatusta suomenkielisessä keskiluokan järjestökentässä. Aatteella oli siis ”matalampi” ilmentymänsä tunnetumman voimapoliittisen painotuksen rinnalla. 1930-luvun jälkipuoliskolla pohjoismainen yhteistyö lisääntyi nopeasti ja näyttäytyi luontevana sitä aiemmin vierastaneissakin järjestöissä. Syynä oli ennen kaikkea uhkaava kansainvälispoliittinen tilanne, mutta tulkitsen, että muutoksen mahdollistivat uudet rotujaottelut, joissa suomalaisten ”toiseus” kumottiin. Lisäksi valtiovallan Pohjoismainen julistus otettiin Suomessa suorastaan kansalaisvelvollisuutena. Tutkimus tuotti kaksi sivutulosta: Aineistot eivät lainkaan tue tavanomaista käsitystä suomalaisten sotien välisen ajan ”sisäänpäinkään käpertymisestä”. Toisekseen tutkimuskirjallisuudessa yleisesti paheksuttu aitosuomalaisten ”kiihkoilu” saa ymmärtävää selitystä. Asiasanat: Alueellinen yhteistyö, identiteettipolitiikka, Itämeren alue, Suomi

Erityisen tuen oppijan asema ja paikka yläkoulussa – oma vai määrätty?

Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää yläkoulun erityisen tuen oppijoiden käsityksiä positiostaan yläkoulukulttuurissa ja mahdollisista toiseuden kokemuksistaan. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat ne erityisen tuen oppijat, jotka opiskelivat 21 – 50 % yleisopetuksen ryhmissä. Tutkimus toteutettiin haastattelemalla kahden Eteläsuomalaisen kunnan 13 erityisen tuen oppijaa keväällä 2015. Oppijat opiskelivat vuosiluokilla 7 – 9 ja osallistuivat yleisopetuksen ryhmiin 8 – 14 tuntia viikossa. Metodologisesti tutkimus sijoittui laadullinen tutkimuksen kentälle ja toteutettiin fenomenografisen tutkimusotteen ja analyysin keinoin. Fenomenografian keinoin tutkittiin erityisen tuen oppijoiden käsityksiä positiostaan ja toiseudestaan. Käsityksistä muodostettiin ensimmäisen ja toisen asteen kuvauskategoriat Uljensin tapaa mukaillen. Keskeiset tutkimustulokset osoittivat, että yläkoululaisen erityisen tuen oppijan positio oli ”määrätty”. ”Määrääjinä” olivat muodollinen koulu ja fyysinen koulu sääntöineen ja hiljaisine tietoineen. Epämuodollinen koulu joko vakautti tai ”määräsi” heikentämällä erityisen tuen oppijan positiota. Toiseus lisääntyi erotekona epämuodollisen koulun dialogeissa, mutta erityisen tuen oppijan myönteiset subjektiiviset kokemukset vähensivät erotekoa. Tulosten perusteella peruskoulussa näyttää olevan kaksi kivijalkaa; toinen yleisopetukselle, toinen erityisopetukselle. Kaikille yhteistä peruskoulua ei voida rakentaa kahdelle aatteel-liselle kivijalalle. Kivijalkojen yhdistämiseksi esimerkiksi terminologiaa pitää uudistaa. Termit erityisopetus ja yleisopetus sekä erityinen ja tavallinen ovat muodollisen koulun dikotomisia valtasanoja, joita käyttämällä oppijat kategorioidaan. Epämuodollisessa kou-lussa valta oli ”kuplivaa”. Asemat ja paikat saavutettiin, mutta myös menetettiin. Erityisen tuen oppijat, jotka osallistuivat yleisopetuksen ryhmiin, kokivat itsensä normaaleiksi. Normaalius osoittautui koulutusidentiteetiksi, erääksi vallanmuodoksi. Valta on se todel-linen elementti, joka ohjaa kouluinstituution toimintaa ja säätelee sen suhteita.

Johtamista vai ohjausta? Puolustusvoimien moninaiset johtamis- ja ohjausmallit

Tarkoituksena oli selvittää, miten erilaisia johtamis- ja ohjausmalleja käytetään Puolustusvoimien johtamisessa, mitkä ovat niiden keskinäiset suhteet ja, mitkä ovat niiden väliset rajapinnat. Tavoitteena oli toisaalta kuvata Puolustusvoimien johtamisen ja ohjauksen kokonaisuuden nykytilanne ja toisaalta tehdä kehitysehdotuksia. Tutkimuksen teoriataustana käytettiin organisaatiorakenneteoriaa. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen, sisältöanalyyttinen käsitetutkimus, johon aineisto kerättiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella, fokusryhmillä ja kyselytutkimuksella sekä analysoitiin fenomenografialla. Tutkimusprosessi käynnistyi tarpeesta selvittää Puolustusvoimien johtamisen ja ohjauksen kokonaisuutta. Näin muodostui tutkimuksen kohteena oleva ilmiö: johtamisen ja ohjauksen monet käsitteet ja niiden väliset suhteet. Seuraavaksi ilmiöön syvennyttiin aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen ja Puolustusvoimien asiakirjoihin perehtymällä. Kolmannessa vaiheessa esiymmärryksen perusteella muodostettiin tutkimuksen kannalta olennaiset kysymykset, joihin haettiin vastauksia fokusryhmällä ja sitä tukevalla kyselytutkimuksella. Neljännessä vaiheessa kerättyä aineistoa analysoitiin fenomenografian avulla. Viidennessä vaiheessa analyysin tulokset koottiin tutkimuksen tuloksiksi. Kuudennessa vaiheessa muodostettiin johtopäätökset ja viimeisteltiin tutkimusraportti. Tutkimuksen perusteella Puolustusvoimissa on virallisesti organisoiduttu linja-esikunta-organisaatioksi, jota johdetaan komentajakeskeisesti. Normaaliolojen johtamisessa korostuu toiminnan ja resurssien suunnittelun ja seurannan -prosessin avulla tehtävä tulosjohtaminen Puolustusministeriön tulosohjauksessa. Poikkeusolojen johtamisessa korostuu operatiivinen johtaminen operatiivisen johtamisen prosessia käyttäen. Johtamisella tarkoitetaan suoraan linjassa, eli komentajalta–komentajalle, tapahtuvaa tavoitteellista vuorovaikutusta. Johtamista täydennetään erilaisilla ohjausmalleilla, joita ovat prosessiohjaus, normiohjaus ja toimialaohjaus. Prosessiohjaus ja toimialaohjaus on sijoitettu toiminnanohjauksen yläkäsitteen alle. Ohjauksella tarkoitetaan esikuntien menettelyä, jonka tavoitteet ovat samanlaiset kuin johtamisen, mutta kohteena on toiminta. Komentajakeskeisyyden periaate kuitenkin muodostaa ristiriidan useiden Puolustusvoimien käyttämien johtamis- ja ohjausmallien taustateorioiden kanssa. Linja–esikuntaorganisaatio toteutuu etupäässä ohjesääntöjen teksteissä ja organisaatiokaavioissa. Käytännössä Puolustusvoimien organisaatio muistuttaa lähinnä tulosyksikköorganisaatiota ja organisaatiossa tapahtuva suunnittelu- ja valmistelutyö tehdään pitkälti prosesseissa, toimialoilla ja projekteina. Organisaation johtaminen muistuttaa matriisia, joissa linjajohtajilla on keskeinen rooli, mutta myös prosessien omistajat ja toimialajohtajat ovat tärkeitä päätöksentekijöitä.

Sotaa vai taistelua terrorismia vastaan? Yhdysvaltojen, Euroopan unionin ja Pohjois-Atlantin liiton terrorismin vastaisen toiminnan diskurssien analyysi

1990-luvun alussa Neuvostoliitto hajosi ja kylmä sota päättyi. Länsimaissa alkoi prosessi, jossa käsitykset uhkamalleista ja -kuvista uudistuivat. Uhkamallit, joissa painopiste oli suurten massa-armeijoiden hyökkäykset ja niiden torjunta, alkoivat vaikuttaa vanhentuneilta. Perinteisen sodan uhan rinnalle nousi uusia, globaaleja uhkia, kuten ympäristökatastrofit, joukkotuhoaseiden leviäminen sekä terrorismi. Syyskuun 11. päivä 2001 terroristi-iskut lisäsivät länsimaiden panostusta terrorismin vastaiseen toimintaan merkittävästi. Yhdysvallat julistivat sodan terrorismia vastaan muiden länsimaiden ja yhteisöjen kuten EU:n ja Naton tuella. Merkittävää on, että Yhdysvaltojen sodanjulistus terrorismia vastaan on aiheuttanut historiallisessa kontekstissa ristiriitoja transatlanttisessa turvallisuusympäristössä. Erityisesti EU on suurimpien jäsenvaltioiden, kuten Ranskan ja Saksan, johdolla vastustanut Yhdysvaltojen toimenpiteitä, kuten Irakin sotaa. EU on nähnyt Yhdysvaltojen toimet kansainvälisten lakien ja erityisesti Yhdistyneiden kansakuntien periaatteiden vastaisina. Tätä näkemystä on osiltaan tukenut Nato, joka ei ole osallistunut hyökkäyksellisiin operaatioihin, vaan on muodostanut toimintamallin, jossa kriisinhallinnan ja terrorismin vastaisen toiminnan periaatteet sekoittuvat. Tutkimuksessa tuodaan esille Yhdysvalloissa, EU:ssa ja Natossa vallitsevat diskurssit, jotka ovat määrittämässä osapuolien toimintaa terrorismin vastaisessa toiminnassa. Diskurssien määrittämisen kautta on mahdollista arvioida, millä tavoin Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton terrorismin vastainen politiikka on vaikuttanut transatlanttiseen turvallisuusajatteluun ja -käytäntöihin ja samalla Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton välisiin suhteisiin. Samalla syntyy käsitys siitä, miten toimijat ovat rakentaneet käsityksensä terrorismista uhkana, vaarana tai riskinä ja miten toimijoiden terrorismin vastaisen toiminnan päädiskurssit ovat rakentaneet toimijoiden identiteettejä turvallisuustoimijoina. Näin syntyy käsitys osapuolien tavasta määritellä yksityisiä ja yhteisiä tulkintoja alueelliseen ja kansainväliseen turvallisuusympäristöön vaikuttavista uhista ja pyrkimyksistä vaikuttaa kansainvälisen ja erityisesti transatlanttisen turvallisuusympäristön sääntöihin. Työn tulokset lisäävät ymmärrystä Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton turvallisuuspoliittisen tavoiteasettelun lähtökohdista sekä toimijoiden päätöksentekoa ohjaavista tekijöistä. Aineistona tutkimuksessa käytetään Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton turvallisuuspoliittisia virallisdokumentteja. Yhdysvaltojen turvallisuusajattelussa painottuu näkemys Yhdysvaltojen erinomaisuudesta ja hegemonisesta asemasta globaalissa turvallisuusympäristössä. Tähän liittyy oleellisesti rakennettu identiteetti maailman johtavana valtiona sekä sotilaallisesti että taloudellisesti. Yhdysvaltojen ”sota terrorismia vastaan”- diskurssi pohjautuu näkemykselle, jonka mukaan Yhdysvallat kykenee ja voi käyttää sotilaallista voimaa omien intressiensä ja kansalaistensa suojaamiseksi maailmanlaajuisesti. Yhdysvallat on luokitellut terrorismin sodankäynniksi Yhdysvaltoja vastaan jolloin Yhdysvallat on legitimoinut ennaltaehkäisevän voimankäytön keinoksi torjua terrorismia minkä tahansa itsenäisen valtion alueella. Terrorismiin on läheisesti sidottu käsitteet joukkotuhoaseiden leviäminen ja käyttö sekä roistovaltioiden muodostama uhka. Näiden kautta Yhdysvallat ovat rakentaneet itselleen identiteetin yleismaailmallisten arvojen, kuten demokratian, vapauden ja oikeuden puolustajana. EU:n ajattelussa painottuu näkemys, jonka mukaan EU on ylikansallinen toimija, joka koordinoi ja mahdollistaa jäsenvaltioiden tehokkaan kokonaistoiminnan. EU ei ole hyväksynyt Yhdysvaltojen näkemystä terrorismista vaan on rakentanut käsitteen, jonka mukaan terrorismi on rikollisuutta. Tämä heijastaa EU:n rakentamaa identiteettiä sekä institutionaalista rakennetta, jonka mukaan sen päätehtävä eurooppalaisessa turvallisuusympäristössä on vapauden, oikeuden ja turvallisuuden mahdollistaminen. Oman ”taistelu terrorismia vastaan”- diskurssinsa kautta EU on pyrkinyt vahvistamaan omaa identiteettiään sekä alueellisena että kansainvälisenä toimijana. Terrorismin turvallisuudelle muodostaman uhan kautta EU on siis hakenut oikeutuksen omalle kasvaneelle roolilleen turvallisuustoimijana. Naton turvallisuusajattelussa painottuvat jäsenvaltioiden näkemyksistä nousevat elementit. Jäsenvaltioiden keskinäiset suhteet sekä poliittiset ja taloudelliset intressit ovat olleet ratkaisevassa roolissa Naton rakentaessa ”taistelu terrorismia vastaan”- diskurssiaan. Naton uhkakuvatulkintoihin terrorismista ovat vaikuttaneet sen suhde Euroopan unioniin. Nato on ollut ratkaisevassa roolissa transatlanttisten suhteiden säilyvyyden kannalta terrorismin vastaisen toiminnan aikakautena. Merkittävää on, että terrorismin muodostaman uhan kautta Nato on kyennyt rakentamaan itselleen identiteetin kriisinhallintajärjestelmänä, joka on voinut ottaa vastuuta YK:lta. Terrorismi ja sen vastainen toiminta on mahdollistanut Naton olemassaolon ja jatkuvuuden kylmän sodan jälkeisessä globaalissa turvallisuusympäristössä.

Joukkolainanhaltijoiden edustajan toimivalta. Sopimuksen vai sääntelyn kautta?

Tutkielman aiheena on joukkolainanhaltijoiden edustajiin liittyvän erityislainsäädännön tarve. Tutkielman aihepiiri perustuu valtiovarainministeriössä virkatyönä tehtyyn arviomuistioon, jossa käsitellään nykyiseen edustajakäytäntöön liittyviä oikeudellisia epävarmuustekijöitä ja tarvetta joukkolainanhaltijoita koskevalle erityislaille. Puutteellinen sääntely tai epäselvä markkinakäytäntö voi vaikuttaa suoraan markkinatoimijoiden päätöksentekoon ja suomalaisen joukkolainamarkkinan houkuttelevuuteen niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin sijoittajien näkökulmasta. Tutkielman tutkimuskysymykset liittyvät joukkolainanhaltijoiden edustajan edustussuhteen perustamiseen, edustussuhteen pysyvyyteen ja edustajan toimivaltaan ajaa kanteita joukkolainan liikkeeseenlaskijaa vastaan edustamiensa sijoittajien puolesta sekä edustajan toimivaltaan toimia sijoittajien puolesta joukkolainan liikkeeseenlaskijan konkurssissa ja yrityssaneerauksessa. Tarvitaanko edustajan nimeämiseksi ja sen itsenäisen toimivallan varmistamiseksi erityislainsäädäntöä, vai onko edustajan asema mahdollista järjestää sopimusvapauden puitteissa? Tutkielman metodi on pääasiassa lainopillinen, mutta tutkimusmenetelmässä on hyödynnetty myös oikeustaloustieteellistä ja oikeusvertailevaa metodia. Aineistona tässä tutkielmassa on käytetty ajalta 1.1.2014–31.12.2015 Finanssivalvonnan esiterekisterissä julkaistuja joukkovelkakirjalainaesitteitä, joissa velkakirjan ehtojen pohjana on käytetty Elinkeinoelämän Keskusliitto EK:n yhdessä markkinaosapuolten kanssa laatimia malliehtoja ja joissa joukkolainanhaltijoille on valittu edustaja. Tällaisia julkisia joukkovelkakirjalainoja on yhdeksän kappaletta. Aineisto edustaa vain noin kolmasosaa esiterekisteristä ajalta 1.1.2014–31.12.2015 löytyvistä joukkovelkakirjalainojen esitteistä, mutta aineistoa onkin tutkittu siitä näkökulmasta, miten malliehtoja on käytetty silloin, kun niitä on päätetty soveltaa. Onko joukkovelkakirjalainojen ehdoissa poikettu malliehdoista, vai onko ehtoja voitu soveltaa pitkälti malliehtojen kaltaisina? Joukkolainan edustajaan liittyvien sopimusehtojen arviointi päätyy siihen lopputulokseen, että edustajan asema ja toimivaltuudet on mahdollista järjestää sopimusteitse. Järjestelyyn liittyy kuitenkin oikeudellisia epävarmuustekijöitä, joiden poistamiseksi edustajan aseman perustamisesta ja edustajan prosessuaalisista toimivaltuuksista tulisi säätää erityislailla. Erityislailla tulisi kuitenkin ainoastaan poistaa nykyiseen lainsäädäntöön ja markkinakäytäntöön liittyvät epävarmuustekijät eikä perustaa markkinaosapuolille (liikkeeseenlaskija, sijoittaja ja edustaja) uusia vastuita tai velvoitteita. Erityislailla ei tulisi siis puuttua markkinaosapuolten sopimusvapauteen muuten kuin ainoastaan pakottavissa määrin.

Ennustuksia tulevasta vai katsauksia jo olevasta?

Kirjallisuusarvostelu

Oppikirja yliopisto-opetuksessa : totuus vai tehtävä?

Referee-artikkeli

Naiset ja miehet kilpasilla : monimuotoistuva vai samanlaistuva juomiskulttuuri?

Kirjallisuusarvostelu