Ovatko nykykartat voita vai margariinia?

Teema: Avartuva maailma.

Tasa-arvon ansassa vai naisten oikeuksien asialla?

Kirjallisuusarvostelu

Ryöstäjiä vai maailmanpelastajia? : Yritysten yhteiskuntavastuun diskurssit Kauppalehdessä vuosina 2010-2012

Yritysten yhteiskuntavastuuta on talouskriisin ja useiden viime vuosien yritysmaailman väärinkäytösten ja skandaalien jälkeen käsitelty runsaasti niin yhteiskunnallisessa keskustelussa, mediassa, politiikassa kuin akateemisessa keskustelussa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, millaista kuvaa Kauppalehden vuosien 2010–2012 artikkelin diskurssit luovat yritysten yhteiskuntavastuusta. Aineistona tutkimuksessa olivat yhteiskuntavastuuta käsittelevät kirjoitukset, joita lähestyttiin diskurssianalyysiä hyödyntämällä. Diskurssianalyysi on tekstitutkimus, jonka avulla voidaan tutkia kielen rakentamaan sosiaalista todellisuutta sekä sitä, miten kielen avulla voi edistää tiettyjä ideologioita tai tiettyjen ryhmien etuja. Aineistosta muodostettiin kolme päädiskurssia. Mahdollisuuksien diskurssi toi esiin yhteiskuntavastuun strategisena keinona yrityksille lisätä niiden omaa kilpailuetua. Välttämättömyyden diskurssi käsitteli yhteiskuntavastuuta sidosryhmien asettamana velvoitteena yrityksille, jolloin vastuullisuuden katsottiin olevan välttämätöntä institutionaalisten paineiden johdosta. Yhteiskuntavastuun etiikan diskurssi loi yhteiskuntavastuusta kuvaa eettisesti oikeana toimintana riippumatta mahdollisista hyödyistä, haitoista tai paineista. Näiden kolme päädiskurssin lisäksi aineistosta nousi esiin kolme heikompaa diskurssia, jotka olivat yritysten toteuttaman yhteiskuntavastuun kritiikin diskurssi, yhteiskuntavastuun vaikeuden diskurssi sekä yhteiskuntavastuun ilmiön kritiikin diskurssi. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös aineiston toimijoita eli ryhmiä, jotka tuottivat aineiston diskurssit. Aineiston suurimmaksi toimijaksi Kauppalehden ja sen toimittajien lisäksi nousivat yritysjohtajat. Paljon esillä olivat myös yhteiskuntavastuun asiantuntijat ja näistä erityisesti konsultit. Vähemmälle huomiolle jäivät tutkijat ja tieteenedustajat. Poliitikot ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat esiintyivät aineistossa useasti joko yritysjohtajien asemassa valtioyhtiötä käsittelevissä tapauksissa tai virka-asemassaan. Kansalaisjärjestöjen tai kuluttajien kansalaisten kannanottoja aineistossa ei ollut lainkaan. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta yhteiskuntavastuun uutisoinnin kasvaneen vuosien 2010–2012 aikana. Vastuullisuutta käsiteltiin positiivisesta näkökulmasta nostaen esille yritysten siitä saamat hyödyt. Vähäisemmälle huomiolle jäi kritiikki yrityssektoria kohden vastuullisuusasioissa. Yhteiskuntavastuu toisaalta nähtiin muiden sidosryhmien asettamana velvoitteena ja täten yrityssektorin toimintaa jarruttavana ilmiönä. Vastuullisuutta puhtaasti eettisenä toimintana nousi aineistosta esille vahvemmin vasta vuonna 2012, jolloin tyytymättömyyttä yrityssektorin menettelytapoihin alettiin tuoda esiin5. Vastuullisuusuutisointi oli kaiken kaikkiaan hyvin lukijakunnan huomioivaa sekä yritysten näkökulmasta toteutettua.

Bloggaaja - neuvonantaja vai markkinoijan apuri?

Kilpailijoista erottautuminen ja kuluttajien huomion saavuttaminen on markkinoijalle haasteellista, siksi on keksittävä uusia tapoja markkinoida. Perinteisen markkinoinnin rinnalle on kehittynyt verrattain uusi markkinointiviestintäkeino, jossa yksilö viestii positiivisesti muille kokemuksiensa perusteella. Erilaisten blogeissa esiintyvien tuotearvioiden taustalta löytyy tavoitteellista markkinointia. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan suomalaisten yksityisten bloggaajien roolia markkinoinnissa viraalimarkkinoinnin näkökulmasta. Tutkielman tutkimusongelma on: Miten viraalimarkkinointi ilmenee yksityisissä blogeissa? Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostui viraalimarkkinoinnista, mielipidejohtajuudesta ja blogeista sosiaalisena mediana. Näiden kautta tarkasteltiin bloggaajan roolia markkinoinnissa. Tutkielman empiirinen osuus toteutettiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla ja teemahaastattelurunko muodostui tutkielman teoreettisen viitekehyksen aihealueista ja tutkimusongelmasta. Haastateltavaksi valittiin suomalaisia yksityisiä bloggaajia. Kaiken kaikkiaan tässä tutkimuksessa haastateltiin viittä bloggaajaa, jotka ovat bloganneet useamman vuoden. Bloggaajien ja markkinoijien välinen yhteistyö tai bloggaajien lähestyminen tarjoamalla ilmaisia tuotteita tai tuotenäytteitä on yleistä. Tämän tutkimuksen mukaan viraalimarkkinointia käytetään bloggaajien kautta ja markkinoijat lähestyvät bloggaajia säännöllisesti tarjoamalla tuotteitaan tai tietoa brändistään. Bloggaajat tekevät tuotearvioita ja suositteluita runsaasti blogeissaan. Jotkut näytteen blogit perustuvat pitkälti tuotteiden tai yritysten esiintuomiselle. Tuotearvioita ja suositteluja tehdään myös itse hankituista tuotteista saatujen tuotteiden ohella. Bloggaajien arviot perustuvat aina omiin kokemuksiin eikä rehellisyydestä tingitä. Tämän tutkimuksen mukaan bloggaajilla on halu jakaa kokemuksiaan ja auttaa muita. Bloggaajilla on myös tahtoa olla edelläkävijöitä. Tässä tutkimuksessa selvisi, että blogeissa on esillä sekä neuvoja että markkinointia. Tuotearvioiden ja suosittelujen kautta bloggaajat jakavat tietoa ja vinkkejä toisille kuluttajille tuottaen samalla markkinointiviestintää esiin tuomilleen brändeille.

Syvää vai pelkästään tiheää : neuvostoliittolaisen ja venäläisen sotataidollisen ajattelun lähtökohdat, kehittyminen, soveltaminen käytäntöön ja nykytilanne. Näkökulmana 1920- ja 1930-luvun syvän taistelun ja operaation opit

Sosialistisen vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjän oli monien muiden kysymysten ohella ratkaistava sosialismin saavutusten puolustaminen. Aluksi ratkaisuksi suunniteltiin vapaaehtoisuuteen perustuvaa punakaartia, mutta riittävän miesvahvuuden turvaamiseksi päädyttiin yleiseen asevelvollisuuteen. Pian Venäjän sisällissodan jälkeen sotataidon suunta painottui enemmän vanhan armeijan asiantuntijoiden näkemysten kuin vallankumoussankarien kokemusten mukaiseksi, vaikka Frunzen puna-armeijalle kirjoittama doktriini perustui luokkataisteluun ja korosti sisällissodassa hyväksi koettua operatiivista liikkuvuutta. Neuvostoliiton ja Venäjän sotataidon perustana on Pietari I:n aloittama länsimainen suuntaus, jota kuitenkin täydentävät vahvat kansalliset piirteet. Venäläisen sotataidon henkisenä isänä voidaan hyvällä syyllä pitää Aleksandr Suvorovia, jonka opetukset näkyvät tekstilainausten lisäksi myös periaatteissa ja sotilaskasvatuksessa. Napoleonin sotien jälkeen perustettu Keisarillinen yleisesikunta-akatemia loi Venäjälle sotatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen. Sotatieteen mahdollisuuksia ei 1800-luvun Venäjällä osattu täysin hyödyntää. Aseistuksen kasvavan tehon merkitystä vähättelevä asenne johti sotataidon taantumisen ja katastrofiin Venäjän–Japanin sodassa. Sen kokemuksia analysoidessaan Aleksandr Neznamov kehitti edelleen saksalaista operaation käsitettä ja loi perustan Neuvostoliitossa 1920-luvulla kehitetylle operaatiotaidolle. Neuvostoliittolaisen sotataidon päämääränä oli kehittää taktinen ja operatiivinen ratkaisu aseistuksen tehon kasvun aikaansaamaan puolustuksen ylivoimaisuuteen. Ratkaisussa hyödynnettiin brittien kokemuksia ja tutkimusta. Neuvostoliittolainen taktiikka ja operaatiotaito eivät kuitenkaan olleet brittiläisen mekanisoidun sodankäynnin tai saksalaisen salamasodan itäinen kopioita vaan itsenäisiin ratkaisuihin pohjautuvia. Syvän taistelun ja operaation teoriaa kokeiltiin harjoituksissa, ja sitä kehitettiin Stalinin vuoden 1937 puhdistuksiin saakka. Toisen maailmansodan taisteluissa puna-armeija sovelsi alkuvaiheen katastrofin jälkeen syvän taistelun ja syvän operaation oppeja. Komentajien ja joukkojen taito ei riittänyt teorian vaatimusten mukaiseen toimintaan, siksi syväksi aiotusta taistelusta tuli ajoittain ainoastaan tiheää. Suuren isänmaallisen sodan kokemusten perusteella neuvostoliittolainen sotatiede kehitti yleisjoukkojen taistelun periaatteet, jotka ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Kylmän sodan aikakaudella ydin- ja tavanomaisen aseistuksen merkitys sodan ja taistelun kuvassa vaihteli. Lännen sotataidon ja aseteknologian kehitys pakotti Neuvostoliiton siirtymään 1980-luvulla sotilaallisessa ajattelussaan hyökkäyksestä puolustukseen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän sotilaallisen turvallisuuden takaajana on ydinaseistus. Yhdysvaltain tavanomainen ilma-avaruushyökkäyskyky vaatii Venäjää kehittämään torjuntajärjestelmiä. Tavanomaisten joukkojen rakentamisessa Venäjä seuraa tarkasti läntisen sotataidon kehittymistä, mutta pitäytyy omaperäisiin ratkaisuihin, joiden kehittämisessä sen vahvalla sotatieteellisellä järjestelmällä ja dialektisen materialismin metodilla on edelleen olennaisen tärkeä merkitys.

Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka : yhteisen puolustuksen haave vai visio? Tarkastelu Suomen näkökulmasta

Tutkimuksessa tarkastellaan Euroopan Unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tulevaisuutta Suomen näkökulmasta, kansallisen päätöksenteon ja poliittisten linjausten pohjalta. Tutkimuksen tiedonintressi rakentuu käsitykselle, että poliittisista selonteoista ja hallitusohjelmista voidaan vetää johtopäätöksiä Suomen sitoutumisesta Lissabonin sopimuksen tavoitteisiin ja vaatimuksiin sekä tulevaisuuden visiosta Euroopan Unionin yhteisen puolustuksen käsitteeseen. Tutkimusongelmana ja päätutkimuskysymyksenä on selvittää, miten halu sitoutua YTPP:aan näkyy Suomen poliittisissa linjauksissa (Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot ja selonteot EU-politiikasta) ja hallitusohjelmissa tarkasteltavana ajanjaksona? Tämän tutkimuksen tutkimusmenetelmänä käytettiin laadullista sisällönanalyysiä ja siitä johdettua abduktiivista päättelyä. Valittujen lähteiden sisällöstä pyrittiin etsimään Suomen näkökulmaa ja visiota Euroopan Unionin yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, niiden mahdollisia muutoksia sekä osaltaan sisällön erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Ajallisesti tutkimus rajoittuu Lissabonin sopimuksen voimaantulosta 2009 vuoden 2013 loppuun, joulukuun Euroopan Neuvoston kokoukseen. Tutkimusongelmaa tarkasteltiin kolmen pääteeman kautta, jotka ovat Lissabonin sopimuksen avunantovelvoite ja yhteisvastuulauseke sekä Euroopan Turvallisuusvirasto (EDA). Tarkastelu rajoittuu myös nimenomaan kansalliseen päätöksentekoon ja poliittisiin linjauksiin sekä hallitusohjelmiin, joista myös ulkovaltojen edustajat saavat näkemyksensä Suomen suhtautumisesta Euroopan Unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Kvantitatiivisilla menetelmillä olisi kyetty tutkimaan tutkittavan aihepiirin määrää ja sijoittumista tutkinnan kohteena olevissa teksteissä, josta olisi myös voitu tehdä johtopäätöksiä aihepiirin merkityksen muutoksista käsiteltävällä ajanjaksolla. Aiheen laaja-alaisuuden takia oli kuitenkin mielekkäämpää tarkastella sisältöä laadullisesti ja sitä kautta kyetä löytämään eroja tekstien sanavalinnoista ja painopisteen muutoksia aihepiirin sisällä. Tutkimuksen havaintoina suhtautuminen avunantovelvoitteen käsitteeseen on muuttunut radikaalimmin käsiteltävän ajanjakson aikana. Avunantovelvoite on Lissabonin sopimuksen kaikkein voimakkain tavoite, jonka perusteella Euroopan unionin yhteisen puolustuksen käsite on lähtenyt kehittymään. Erheellisesti jopa turvatakuut -termiä on Suomessa käytetty tarkastelujakson alkuaikana. Kehityskulku on vienyt käsitykseen avunantovelvoitteesta, jossa velvoite edellyttää jäsenmailta myös valmiutta antaa tarvittaessa apua, jos jokin jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. On tiedostet-tu, että kukin jäsenvaltio tekee omat päätöksensä avun antamisesta ja sen muodoista ja se, että jäsenmaiden kesken EU:ssa ei ole käynnistetty keskustelua siitä, miten avunantovelvoitetta pantaisiin toimeen ja ettei unionilla ole omaa puolustussuunnittelua eikä yhteisen puolustuksen järjestelyjä. Yhteisvastuulauseke voidaan nähdä poliittisesti helpommaksi käsitellä, kuin avunantovel-voite. Tästä syystä se onkin pysynyt stabiileimpana kokonaisuutena teksteissä. Sen toteut-tamisen edellyttämät lakimuutostarpeet on tiedostettu ja yhteisvastuulausekkeen toteuttamisedellytysten luomiseksi tehdään töitä. Kriisinhallinta, ja etenkin siviilikriisinhallinta on noussut YTPP:ssa päärooliin lähteitä tarkasteltaessa. EDA on alun vaikean roolin jälkeen, mikä johtui pääasiassa jäsenmaiden eri intresseistä puolustusmateriaalien suhteen, nostanut merkitystään YTPP:ssa. Suurimpana syynä tähän on ollut kansainvälinen talouskriisi sekä jäsenmaiden pienenevät puolustusmäärärahat, jotka pakottavat tekemään EU-kontekstissa tiiviimpää yhteistyötä. Tutkimuksen keskeisimpänä johtopäätöksenä on se, että NATO:n rooli Euroopan puolus-tuksen takaajana on tunnustettu, eikä EU:n yhteiselle puolustukselle nähdä kehitystä. EU:n YTPP:n roolin nähdään painottuvan kriisinhallinnan ja puolustusteollisen yhteistyön saralle, mutta yhteisvastuulausekkeen toimintoja halutaan mahdollistaa ja kehittää.

Aluejärjestelmä : Airon vai Grandellin kehitystyön tulos

Itsenäistymisen alkuvuosina Suomen armeijan liikekannallepano perustui saksalaisilta perittyyn kaaderiperustamiseen. Järjestelmä todettiin pian suomalaisiin olosuhteisiin liian raskaaksi ja hitaaksi. Kenttäarmeijan perustamista varten kehitettiin aluejärjestelmä ja sen toimeenpanijaksi aluejärjestö. Aluejärjestelmä otettiin käyttöön toukokuun alussa 1934. Aluejärjestelmän kehittäjästä on ollut erilaisia mielipiteitä. Osa on pitänyt Aksel Fredrik Airoa aluejärjestelmän kehittäjänä ja osa Leonard Grandellia. Tämän tutkimuksen perusteella aluejärjestelmä oli Leonard Grandellin kehitystyön tulos.

Ryssä on aina ryssä - vai onko?

Kirjallisuusarvostelu

Hiipuvaa hiillosta vai uutta tulta?

Kirjallisuusarvostelu