Ikääntyneen toimintakykyä tukeva hoitoympäristö osastonhoitajien näkökulmasta

Ympäristön merkitys on keskeinen ikääntyneen ihmisen terveydelle ja toimintakyvylle. Ympäristö voi toimia aktiivisesti hoidon ja kuntoutuksen välineenä, mutta toisaalta se voidaan nähdä myös ongelmien aiheuttajana. Tässä pro gradu -tutkimuksessa hoitoympäristö on jaettu fyysiseen, sosiaaliseen ja symboliseen hoitoympäristöön Kimin typologian mukaisesti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ikääntyneen toimintakykyä tukevaa hoitoympäristöä osastonhoitajien näkökulmasta pitkäaikaishoidossa. Tutkimusasetelmana käytettiin kuvailevaa laadullista tutkimusta. Aineisto kerättiin neljässä fokusryhmähaastattelussa kesäkuussa 2014. Osallistujat olivat pitkäaikaishoidossa työskenteleviä osastonhoitajia (n=14) kahdesta kaupungista Etelä-Suomesta. Aineisto analysoitiin käyttämällä sekä deduktiivista että induktiivista sisällön analyysiä. Osastonhoitajien näkökulmasta fyysinen hoitoympäristö, joka tuki ikääntyneen toimintakykyä oli itsenäisen toiminnan mahdollistava ja viihtyisä. Sosiaalinen hoitoympäristö, joka tuki ikääntyneen toimintakykyä oli yhteisöllinen ja yksilöllinen. Ikääntyneen toimintakykyä tukeva symbolinen hoitoympäristö oli henkilökohtaista kulttuuria tukeva, hoitokulttuurin kehittymistä tukeva ja hoitoon liittyviä näkökulmia yhdistävä. Osastonhoitajien näkökulmasta merkityksellisimpiä tekijöitä fyysisessä hoitoympäristössä olivat itsenäisen toiminnan tukeminen ja viihtyvyys. Sosiaalisessa hoitoympäristössä merkityksellisimpiä tekijöitä olivat myönteinen ilmapiiri, hoitohenkilökunnan osaaminen, yhteisöllisyys, omaisten osallistuminen ja yksilöllisyys. Osastonhoitajat kokivat, että sosiaalinen hoitoympäristö oli ympäristön ulottuvuuksista merkityksellisin ja sen avulla voitiin korvata mahdollisia puutteita fyysisessä hoitoympäristössä. Symbolisessa hoitoympäristössä merkityksellisimmät tekijät olivat hoitajan tausta ja kulttuurin huomiointi. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää suunnitellessa pitkäaikaishoidon ympäristöjä ja kehittäessä hoitoympäristöjä ikääntyneiden toimintakykyä tukevammiksi. Tutkimusta olisi mielenkiintoista jatkaa tutkien asukkaiden, omaisten ja hoitohenkilökunnan näkökulmasta toimintakykyä tukevaa hoitoympäristöä.

Tiedon jakaminen ja organisaatiokulttuuri kulkevat käsi kädessä

Pro gradu -tutkielmassa selvitettiin organisaatiokulttuurin vaikutusta tiedon jakamiseen sekä tiedon jakamisen edistämistä asiantuntijaorganisaatiossa. Tavoitteena oli kehittää toimeksiannosta Fingrid Oyj:n tiedon jakamisen käytäntöjä sekä määrittää yhtiölle tavoitekulttuurin piirteet, joihin johto voi sitoutua ja jota kohti organisaatio voi kehittyä. Tutkimus toteutettiin pääosiltaan kvalitatiivisena tutkimuksena ja tutkimusotteena oli toimintatutkimus. Tutkimuksessa perehdyttiin aikaisempiin tiedon jakamista ja organisaatiokulttuurin yhteyttä selvittäneisiin tutkimuksiin. Case-yrityksen henkilöstön näkemykset nykyisestä organisaatiokulttuurista kartoitettiin hyödyntäen Cameron & Quinnin kilpailevien arvojen mallia. Pöytätutkimuksena tutustuttiin organisaation eri dokumentteihin, strategiaan, arvoihin ja ohjeisiin. Lisäksi toteutettiin 10 kpl teemahaastatteluita yhtiön organisaatiokulttuurista ja tiedon jakamisen edistämisen keinoista. Tulosten mukaan organisaatiokulttuurilla ja tiedon jakamisella on yhteys toisiinsa. Tälle löydettiin vahvistusta aikaisempien tutkimusten lisäksi myös case-yrityksen käytänteistä. Kulttuurit, joissa vuorovaikutus on avointa ja valtasuhteet matalia ja joissa kannustetaan kollektiiviseen tekemiseen yksilösuoritusten sijasta, suosivat tiedon jakamista tiedon panttaamisen sijasta. Case-yrityksen organisaatiokulttuurin dominoiviksi piirteiksi muodostuivat hierarkinen ja ryhmäkulttuuri: hierarkisuus näkyy yrityksen toiminnan ohjauksessa runsaina ohjeina ja sääntöinä, silti yrityksen ilmapiiri on epämuodollinen, organisaatiomalli on matala ja päätöksentekojärjestelmässä valtaa on jalkautettu alaspäin. Yrityksen kulttuurin todettiin tukevan tiedon jakamisen käytänteitä. Toimintatutkimuksessa Fingrid Oyj:lle määriteltiin yhdessä ylimmän johdon kanssa tavoitekulttuurin piirteet, linjattiin miten kulttuurin tulee näkyä esimiestyössä sekä laadittiin ehdotuksia tiedon jakamisen kehittämiseksi yhtiössä.

Petsamosta Varejoelle. Siirtolaisyhteisö menneisyyden, arjen ja tulkintojen jälleenrakentajana toisen maailmansodan jälkeen

Vuosina 1920–1944 Suomeen kuuluneen Petsamon asukkaat evakuoitiin toisen maailman alueluovutusten myötä Pohjois-Pohjanmaalle. Siirtolaisia varten perustettiin Varejoen asutusalue, etelä-lappilaiseen Tervolan kuntaan. Ensimmäiset asukkaat saapuivat kesällä 1946. Tarkastelen Varejoen asuttamiseen ja sinne asettumiseen liittyviä käsityksiä. Tutkimukseni käynnistyi osana FEENIKS – Taide ja kulttuuri osana Lapin sodan jälkeistä henkistä ja materiaalista jälleenrakennusta -hanketta, jonka tapaamisissa muotoutui niin sanottu Petsamo-ryhmä. Olen tehnyt kaksi muistitietohaastattelua, joissa mukana olleet ovat asuneet Varejoella 1940–1960-luvun välisenä aikana. Kysyn millaisia käsityksiä muistitieto välittää Petsamon siirtolaisten yhteisön jälleenrakentamisesta Varejoella toisen maailmansodan jälkeen, sekä mitkä tekijät auttoivat ja/tai haittasivat asettumista Varejoelle. Analyysissani huomioin, että kyse on jälkipolven, siis siirtolaisten lasten ja lastenlasten, välittämästä ja tulkitsemasta ylisukupolvisesta muistitiedosta. Varejoki muotoutui valtion tiukan kontrollin, avustusten ja avustajien sekä siirtolaisten tekemien raivaus- ja rakennustöiden myötä. Siinä missä valtion toimet tuottivat yhteisön, niin siirtolaiset rakensivat yhteisöllisyyttä. Kylällä oli paljon yhteisöllistä toimintaa, johon kaikki eivät kuitenkaan osallistuneet. Varejoelle mahtuu myös kertomuksia pahoinvoinnista, eristämisestä ja eristäytymisestä sekä niukasta arjesta. Tuntemus paikallisten asukkaiden epäluuloisuudesta siirtolaisia kohtaan lujitti ennestään siirtolaisten yhteishenkeä. Sota- ja evakkovuosien jälkeen rauha, oma koti, tuttu yhteisö ja toivorikkaus olivat merkittäviä henkisen jälleenrakennuksen kasvualustoja. Kasvavat perheet sekä pakottivat että kannustivat siirtolaisia jaksamaan. Lasten syntymät toivat tullessaan kodin tuntua. Aluksi kaikki olivat keskenään samassa pisteessä, mutta ajan myötä siirtolaisten välillä alkoi olla eroja: osa pärjäsi paremmin, osa huonommin. Kotitilantöiden edetessä ihmiset sekä joutuivat että pääsivät töihin muihin ammatteihin. Näin hierarkia jälleenrakentui vähitellen, mistä oli osoituksena myös siirtolaisten koulunkäynnin normalisoituminen poikkeusolojen jälkeen. Petsamoon kohdistettua ikävää lievitettiin muun muassa tutulla ruoalla, jonka kautta kodin tuntua tuotiin uuteen ympäristöön. Varsinkin vanhimmat asukkaat kaipasivat Petsamoon. He eivät asettuneet Varejoelle ja kokemus petsamolaisuudesta oli vahva. Sen sijaan nuoremmat asettuivat ajan myötä ja he alkoivat kokea itsensä varejokisiksi ja myöhemmin myös tervolalaisiksi.

Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet

Suomen sisällissotaan osallistui vuonna 1918 naisia molemmin puolin rintamaa erilaisissa tehtävissä. Taisteluiden jälkeen yli 5500 punaista naista joutui valtiorikosoikeuteen syytettynä valtiopetoksellisesta toiminnasta. Ne noin 2000 naista, jotka palvelivat punakaartissa aseistettuina, ovat pitkään hallinneet sitä kuvaa, joka suomalaisilla on ollut punaisista naisista. Sen sijaan on tiedetty hyvin vähän niistä naisista, joiden valkoiset katsoivat edistäneen valtiopetosta muilla keinoilla. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia olivat Porin seudulla ne kapinasta syytetyt naiset, jotka eivät olleet tarttuneet aseisiin ja mikä oli heidän myöhempi kohtalonsa. Työn ensimmäisessä osassa tutkitaan valtiorikosoikeuteen joutuneiden naisten taustaa, toimintaa sota-aikana ja tästä aiheutuneita välittömiä seuraamuksia. Millaisia henkilöitä päätyi valtiorikosoikeuden eteen tuomittavaksi? Millaisissa tehtävissä he olivat sota-aikana toimineet ja miksi? Mitkä seikat olivat oikeudessa raskauttavia, kun valtiorikostuomioita jaettiin? Työn jälkimmäisessä osassa tutkitaan, mitä punaisille naisille tapahtui sodan jälkeen ja miksi näin kävi. Sisällissodan jälkeistä maailmaa hahmotetaan etsimällä vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Millainen oli se yhteiskunnassa vallinnut ajan henki, jonka vaikutuspiiriin naiset valtiorikosoikeudesta ja vankilasta palasivat? Miten yhteisö otti heidät vastaan? Miten heihin suhtauduttiin työmarkkinoilla? Miten käsiteltiin punaisia leskiä ja orpoja? Mitä punaisilta odotettiin kansalaisina ja miten heistä pyrittiin muokkaamaan yhteiskuntakelpoisia? Miten poliittisen elämän uudelleenvirittely onnistui ja kiinnostiko se enää näitä naisia? Miten suomalaisen yhteiskunnan muuttuessa myös sen suhtautuminen punaisiin muuttui? Millaisilla toimilla valtiovalta pyrki eri vaiheissa yhtenäistämään rikkirevennyttä kansaa ja miten se näkyi yksittäisten ihmisten elämässä? Ajan kuluessa asenteet muuttuivat ja naiset vanhenivat. Miten naiset kuvasivat kokemaansa myöhemmin omaisilleen? Kysymyksiä pohditaan paikallisesta, Porin seudun näkökulmasta, mutta niitä peilataan kuitenkin jatkuvasti valtakunnalliseen tilanteeseen. Kontekstualisoi- malla paikalliskokemukset laajempaan kokonaisuuteen on voitu paremmin selittää tapahtunutta, ja paikallistutkimuksen kautta on nähty myös koko maassa vallinneita yleisiä olosuhteita. Tutkimuksen kohteena on 267 Porista, Porin maalaiskunnasta ja Ulvilasta kotoisin olevaa naista, jotka joutuivat valtiorikosoikeuden tutkittaviksi. Keskeisimpänä lähdeaineistona ovat seurakuntien rippikirjat ja maistraattien henkikirjat sekä Kansallisarkiston, Kansan arkiston ja Työväen arkistojen sisällissotaa ja sen jälkeistä poliittista elämää valottavat kokoelmat. Tutkimuksen naisista enemmistö oli 18−37-vuotiaita työläisnaisia. Aiemmin rikoksista tuomittuja heidän joukossaan oli hyvin vähän. Suurin osa (n. 71 %) työskenteli punakaartin huollossa keittiö-, siivous- ja vaatetusosastoilla. Noin 21 % työskenteli sairaanhoidossa, ja loput kahdeksan prosenttia olivat punakaartin hallintoa avustavissa muissa tehtävissä. Naiset saivat pääosin lieviä, 2−3 vuoden ehdollisia tuomioita. Vain joka kymmenes nainen tuomittiin ehdottomaan rangaistukseen. Punakaartiin vasta pakomatkalla liittyneet ja kaartissa vähäisissä tehtävissä lyhytaikaisesti toimineet henkilöt vapautettiin syytteistä. Tutkimuksessani olen osoittanut, millaisia vaikeuksia paluu sodanjälkeiseen arkeen tuotti naisille. Varsinkin yksin lastensa kanssa jääneillä oli monenlaisia ongelmia. Sodan aikana levitetty propaganda oli osaltaan lisäämässä vaikeuksia. Toisaalta työtilanne parantui monen naisen osalta jo vuoden 1918 aikana, ja oman punaisen yhteisön tarjoama tuki helpotti arjesta selviytymistä. Elämä tasaantui, naiset perustivat perheitä ja osa palasi työelämään ja politiikkaan. Säilyneiden lähteiden valossa sisällissota näyttäisi radikalisoineen vain pienen osan naisista, kun taas enemmistö kannatti maltillisia sosialidemokraatteja tai jäi kokonaan pois politiikasta. Punaiseksi leimautuminen valtiorikosoikeudessa ei pakottanut naisia muuttamaan uudelle paikkakunnalle; Porin seudulla ja yleensä vielä omassa suvussakin oli riittävästi entisiä punaisia luomassa kollektiivista tukea. Myös valtiovalta pyrki rauhoittamaan poliittista tilannetta ja sopeuttamaan punaisia yhteiskuntaan monin uudistuksin. Naisten kannalta merkittävin myönnytys tapahtui jatkosodan aikana, kun punalesket lopulta oikeutettiin valtiollisen eläkkeen piiriin. Tämä tutkimus on ensimmäinen punaisista naisista laadittu eräänlainen kollektiivinen elämäkerta, jossa on tarkasteltu heidän sodanjälkeistä elämäänsä. Yhteenvetona voidaan todeta, että Porin seudulta valtiorikosoikeuteen joutuneet naiset olivat tavallisia työläisnaisia. Sota ja osallisuus siihen ei tätä asiaa muuttanut. Naiset sopeutuivat yhteiskuntaan nopeasti ja elivät pääosin tavallista työläisperheen arkea sodan jälkeenkin.