486 resultados para Verkko-opetus
Resumo:
Diplomityön Datanomiopiskelijoiden yrittäjyyskasvatuksen kehittäminen Helsinki Business Collegessa tavoitteena on tulkita opintohallituksen datanomikoulutusta antavan oppilaitoksen määräävää ja ohjaavaa dokumentaatiota yrittäjyyskasvatuksen näkökulmasta siten, että koulutusta voitaisiin kehittää kustannustehokkaasti nykyistä paremmin yrittäjyyttä vahvistavaksi. Datanomitutkintoon johtavan koulutuksen määräävät dokumentaatiot ovat Opetushallituksen tieto- ja viestintätekniikan perustutkinnon (datanomi) tutkinnon perusteet sekä Helsinki Business Collegen datanomikoulutuksen opetussuunnitelma. Tutkimusmetodina käytetään laadullista, hermeneuttista metodia. Hermeneuttinen metodi korostaa tutkijan esiymmärrystä, ja se sopii tekstien tulkintaan. Teksti voi olla muutakin kuin tekstiä sen tavanomaisessa merkityksessä, mutta tässä tutkimuksessa nimenomaan tekstejä: määräyksiä, suunnitelmia ja tieteellistä tietoa kasvatuksesta, opetusympäristöistä, työtavoista ja tekniikoista sekä yrittäjyydestä. Tutkimuksen tuloksena luotiin muutoskuvauksia ja esimerkkejä oppilaitoksen opetussuunnitelman, työtapojen ja opetustekniikoiden kehittämiseksi. Hermeneuttiseen menetelmään kuuluvaa lopullista toteutusta ei tämän tutkimuksen puitteissa voitu tehdä. Tutkimus tehtiin yksittäisen oppilaitoksen datanomi opetusta varten, mutta tuloksia voi hyvin käyttää myös muissa oppilaitoksissa ja toisien ammattialojen opetuksen tarpeisiin. Tutkimus osoitti, että nykyistä opetussuunnitelmaa kehittämällä datanomien yrittäjyyttä ja työelämävalmiuksia voidaan parantaa kustannustehokkaasti. Jatkotutkimusta tarvitaan kustannuslaskentaan ennen muutoksia sekä yrittäjyyden lisääntymisen seurantatutkimusta uuden opetussuunnitelman mukaan opiskelleiden datanomien valmistuttua.
Resumo:
Tehohoitopotilaan kivun arvioiminen on usein haastavaa, johtuen potilaan kyvyttömyydestä kommunikoida. Kivun arvioinnin avuksi onkin tästä syystä kehitetty käyttäytymiseen perustuvia kipumittareita. Tehohoitajilla on keskeinen asema kivun arvioinnissa, mutta tutkimusten perusteella tehohoitajien kivun arvioinnin osaaminen on puutteellista niin tietojen kuin taitojen osalta ja heillä on ennakkoasenteita kivun arviointiin liittyen. Tehohoitajien kouluttaminen kivun arviointiin liittyen on tärkeä keino tehohoitopotilaan kivun arvioinnin edistämisessä. Koulutuksen tulee kuitenkin olla helposti saatavilla, ottaen huomioon hoitotodellisuuden siihen tuomat haasteet. Tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida video-opetuksen vaikutusta tehohoitajien tietoihin ja taitoihin tehohoitopotilaalle kehitetyn Critical-Care Pain Observation Tool (CPOT)-kipumittarin käyttöön liittyen, sekä kuvailla tehohoitajien kokemuksia video-opetuksesta oppimismenetelmänä. Yhdeltä teho-osastolta 48 tehohoitajaa katsoi tutkimusta varten kehitetyn CPOT-opetusvideon, jonka jälkeen he arvioivat kahden potilaan kipua CPOT-kipumittarilla, tutkijan tehdessä samanaikaisesti rinnakkaisarvioinnit potilaista. Arviointien jälkeen tehohoitajat tekivät tietotestin ja täyttivät CPOT-arviointilomakkeen. Tehohoitajien CPOT-kipumittarin käyttötaitoja arvioitiin tarkastelemalla tehohoitajien ja tutkijan tekemien kivunarviointien yhdenmukaisuutta interrater reliabiliteettilaskelmin. Kaksikymmentä tehohoitajaa haastateltiin heidän kokemuksista oppimismenetelmään liittyen. Haastattelut analysoitiin deduktiivisella temaattisella analyysillä. Tehohoitajat oppivat CPOT-kipumittarin käytön periaatteet ja kokivat oppineensa mittarin käytön, mutta interrater reliabiliteetti suhteessa tutkijan tekemiin kivun arviointeihin oli keskinkertainen. Video-opetus koettiin positiivisena, vaikkakin vuorovaikutuksellisuutta kaivattiin. Tutkimus osoitti video-opetuksen olevan käyttökelpoinen oppimismenetelmä CPOT-kipumittarin käytön periaatteiden oppimiseen, mutta parempien käyttötaitojen saavuttaminen vaatii lisäharjoittelua. Koska tehohoitajien subjektiivinen arvio käyttötaidoista ei välttämättä vastaa todellisia käyttötaitoja, oleellista olisi varmistaa myös objektiivisesti mittarin käyttötaidot koulutuksen jälkeen. Jatkossa tulisi tutkia käytäntöön soveltuvia keinoja varmistaa mittarin käyttötaidot, sekä teho-osastojen oppimiskulttuuria ja tehohoitajien motivaatiota ja asenteita työhön liittyvään oppimiseen.
Resumo:
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan rehtoreiden ja opettajien käyttämiä vapaavalintaisten kielten opiskelun edistämisen keinoja ja sitä, millaisiksi opettajat kokevat mahdollisuutensa vaikuttaa kielten opiskeluun. Lisäksi tutkitaan opettajien näkemyksiä parhaista mahdollisista tavoista edistää oppilaiden kielivalintojen monipuolisuutta. Suomessa on koko itsenäisyyden ajan panostettu monipuoliseen kielitaitoon, ja vielä 1970-luvulla Suomi oli kieliohjelmapolitiikan saralla edelläkävijämaa. Vuosikymmenien saatossa vieraiden kielten monipuolinen osaaminen on heikentynyt ja nykyään oppilaat opiskelevat pääasiassa vain kahta pakollista kieltä. Lähes kaikki opiskelevat ensimmäisenä vieraana kielenä englantia ja kaikki toista kotimaista kieltä. Vaikka kaikki suomalaiset opiskelevat kahta kieltä äidinkielen lisäksi, ainoastaan 75 % suomalaisista kokee pystyvänsä kommunikoimaan jollain muulla kielellä kuin äidinkielellään. Viime vuosikymmeninä yksipuolistuvaan vieraiden kielten osaamiseen on kiinnitetty erityistä huomiota ja on tehty erilaisia hankkeita kielitaidon monipuolistamiseksi, muun muassa KIMMOKE ja Kielitivoli. Hankkeiden tavoitteiden täyttyminen on ollut kuitenkin toivottua heikompaa. Tutkimusaineistona on 37 peruskoulun ja 34 lukion rehtorin sekä 20 kieltenopettajan kyselylomakeaineisto. Lisäksi haastateltiin neljää opettajaa. Tutkimuksessa selvisi, että pääasiassa käytetään kielten opetuksen käytännön toteutukseen liittyviä edistämisen keinoja. Peruskoulut ja lukiot eroavat toisistaan jonkin verran. Erilaisia monipuolistamisen keinoja on olemassa ja niitä käytetään moni tavoin, Opettajat kokivat kuitenkin, että heidän mahdollisuutensa vaikuttaa kielten opiskelun monipuolistamiseen ovat melko heikot. Toisaalta opettajan oma innostunut esimerkki, kielten markkinointi sekä mielekäs ja laadukas opetus koettiin parhaimmiksi tavoiksi edistää vieraiden kielten opiskelua. Näitä keinoja jokaisen opettajan on helppo toteuttaa omassa arjessaan. Kielten opiskelun monipuolistamisen suurimpina esteinä ja ongelmina nähtiin erityisesti resurssipula ja eri tahojen negatiiviset asenteet. Kielten opiskelun monipuolistaminen on tärkeää eikä siihen päästä pelkästään valinnaista kielten opiskelua lisäämällä. Monipuolinen kielitaito on sekä yksilön että yhteisön kannalta välttämätöntä, koska kielitaito on avain kommunikointiin.
Resumo:
Tämä tutkimus käsittelee Merikarvian kirkkoa ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murenemista 1880-luvulta 1930-luvun loppuun. Tarkastelen ilmiötä mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen metodeilla. Paikallishistoriaa edustava tutkimukseni on osa tilaushistoriaa – Merikarvian historia -hanketta, jonka lopputuloksena julkaistaan paikkakunnan historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle käsittelevä teos. Merikarvian seurakunta rakensi vuonna 1899 suuren puukirkon, koska 1800-luvun lopun kiihtyvä väestönkasvu oli tehnyt entisestä kirkosta liian pienen. Uuden kirkon rakentaminen alkoi vuonna 1897. Rakentamisen ollessa käynnissä kirkonkokous kiisteli, miten se pitäisi rahoittaa. Osa seurakuntalaisista halusi hakea valtiolta kuoletuslainaa, enemmistö taas vastusti ajatusta. Karkeasti jaotellen valtiolainan kannattajat koostuivat virka- ja liikemiehistä, kun vastustajat olivat enimmäkseen työväkeä ja talonpoikia. Lainanottajien kanta voitti kirkonkokouksen äänestyksissä, mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän, vaan lukuisilla valituksilla maaherralle, tuomiokapituliin ja senaattiin saivat estettyä valtiolainan hakemisen. Kirkko rakennettiin lopulta vuosittaisilla ylöskannoilla ja yksityisellä lainalla. Rahoituksesta syntynyt riita voidaan nähdä yhtenä yhtenäiskulttuurin murtumisen merkkinä. Merikarvian hengellinen elämä oli 1800-luvun lopulla tyypillistä länsisuomalaista maalaispitäjän elämää. Kirkollisen kansanperinteen yleiskyselyn Merikarvialla tehdyt haastattelut kertovat, miten seurakuntalaiset kävivät kirkossa ja ehtoollisella, kotona luettiin hartauskirjallisuutta, lapset ja vanhemmat osallistuivat kinkereille, ja rippikoulu oli tärkeä käännekohta nuoren elämässä. Samaan aikaan 1880-luvulta lähtien alkoivat uudet sivistykselliset ja aatteelliset tuulet muuttaa ihmisten ajatuksia ja asenteita kirkkoa kohtaan. Kirkko vastasi ajan kehitykseen lisäämällä kirkkokuria. Yksi kirkkoneuvoston tärkeimmistä tehtävistä oli valvoa seurakunnan siveellisyyttä. Merikarvialla 1800-luvun loppupuolella kirkkoneuvoston eteen tuotiin nuhdeltaviksi nuoria pareja, joiden tiedettiin elävän yhdessä, vaikka heitä ei ollut vihitty. Samoin avioparit, joiden välillä tiedettiin olevan riitaa ja jotka mahdollisesti asuivat erillään, saivat kirkkoneuvoston nuhteet ja varoituksen sopia riidat tai hakea laillisen eron. Toisaalta samaan aikaan seurakunnassa tapahtui myös herätyksiä. Varsinkin kirkon ulkopuolisten uskonnollisten liikkeiden vaikutus oli vahvaa. 1910-luvulta lähtien paikkakunnalla vaikutti Vapaaevankelinen liike eli skutnabbilaisuus, jonka opetus erosi evankelisluterilaisen kirkon opista varsinkin aikuiskastekäytännössä. Kirkko otti liikkeeseen vastustavan kannan, vaikka se myönsi liikkeen vaikuttavan myönteisesti paikkakuntalaisten siveellisyyden. Vuonna 1923 voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä skutnabbilaiset erosivat kirkosta. Eroaminen oli silti maltillista, suhteellinen määrä oli suomalaisten maaseutupitäjien keskitasoa ja väheni seuraavina vuosina, kunnes vuonna 1931 koko maata koetteli pula-aika, ja samalla helluntaiherätys saapui Merikarvialle, joka osaltaan vaikutti kirkosta eroamiseen ja hengellisen kentän moninaistumiseen.
Resumo:
Hyvinkään Sahanmäen teollisuusalueella tarkastellaan mahdollisuutta hyödyntää Saint Gobain Isoverin lasivillatehtaalla syntyvää ylijäämälämpöä alueen yritysten lämmittämiseen. Hukkalämpöä on tarkoitus ottaa talteen lauhduttamalla savukaasuihin sitoutunutta vesihöyryä ja siirtää lauhtumisessa vapautuva lämpö matalalämpötilaiseen verkkoon, Energiaväylään. Verkkoon liittyviin kohteisiin asennetaan lämpöpumput, joiden avulla kohteet hyödyntävät verkosta saatavaa lämpöä. Työssä lasketaan Energiaväylästä potentiaalisesti saatava lämpöteho ja sen riittävyys asiakkaille. Lasketaan myös lämpö- ja painehäviöt sekä pumppauskustannukset. Lisäksi määritetään verkkoon liittyvien yritysten saavuttamat kustannussäästöt perustuen niiden lämpöenergiankulutukseen, sekä hankkeen kokonaiskannattavuus. Työ ei kuvaa todellista tilannetta tarkasti, vaan perustuu lukuisiin oletuksiin ja arvioihin. Työn tuloksia voidaan hyödyntää kannattavuuden arvioinnissa, mutta niiden perusteella ei voida tehdä investointipäätöksiä. Tehtyjen oletuksien perusteella kohteet saavuttaisivat yhteensä noin 1,22 milj. euron vuosittaiset säästöt vaihtamalla maakaasulämmityksen Energiaväylään. Hanke on mahdollisesti kannattava viiden vuoden takaisinmaksuajalla. Kannattavuus riippuu kuitenkin oleellisesti lämpöpumppujen asennuskustannuksista, jotka tulee arvioida erikseen kullekin kohteelle.
Resumo:
Tämä tutkimus käsittelee Merikarvian kirkkoa ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murenemista 1880-luvulta 1930-luvun loppuun. Tarkastelen ilmiötä mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen metodeilla. Paikallishistoriaa edustava tutkimukseni on osa tilaushistoriaa – Merikarvian historia -hanketta, jonka lopputuloksena julkaistaan paikkakunnan historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle käsittelevä teos. Merikarvian seurakunta rakensi vuonna 1899 suuren puukirkon, koska 1800-luvun lopun kiihtyvä väestönkasvu oli tehnyt entisestä kirkosta liian pienen. Uuden kirkon rakentaminen alkoi vuonna 1897. Rakentamisen ollessa käynnissä kirkonkokous kiisteli, miten se pitäisi rahoittaa. Osa seurakuntalaisista halusi hakea valtiolta kuoletuslainaa, enemmistö taas vastusti ajatusta. Karkeasti jaotellen valtiolainan kannattajat koostuivat virka- ja liikemiehistä, kun vastustajat olivat enimmäkseen työväkeä ja talonpoikia. Lainanottajien kanta voitti kirkonkokouksen äänestyksissä, mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän, vaan lukuisilla valituksilla maaherralle, tuomiokapituliin ja senaattiin saivat estettyä valtiolainan hakemisen. Kirkko rakennettiin lopulta vuosittaisilla ylöskannoilla ja yksityisellä lainalla. Rahoituksesta syntynyt riita voidaan nähdä yhtenä yhtenäiskulttuurin murtumisen merkkinä. Merikarvian hengellinen elämä oli 1800-luvun lopulla tyypillistä länsisuomalaista maalaispitäjän elämää. Kirkollisen kansanperinteen yleiskyselyn Merikarvialla tehdyt haastattelut kertovat, miten seurakuntalaiset kävivät kirkossa ja ehtoollisella, kotona luettiin hartauskirjallisuutta, lapset ja vanhemmat osallistuivat kinkereille, ja rippikoulu oli tärkeä käännekohta nuoren elämässä. Samaan aikaan 1880-luvulta lähtien alkoivat uudet sivistykselliset ja aatteelliset tuulet muuttaa ihmisten ajatuksia ja asenteita kirkkoa kohtaan. Kirkko vastasi ajan kehitykseen lisäämällä kirkkokuria. Yksi kirkkoneuvoston tärkeimmistä tehtävistä oli valvoa seurakunnan siveellisyyttä. Merikarvialla 1800-luvun loppupuolella kirkkoneuvoston eteen tuotiin nuhdeltaviksi nuoria pareja, joiden tiedettiin elävän yhdessä, vaikka heitä ei ollut vihitty. Samoin avioparit, joiden välillä tiedettiin olevan riitaa ja jotka mahdollisesti asuivat erillään, saivat kirkkoneuvoston nuhteet ja varoituksen sopia riidat tai hakea laillisen eron. Toisaalta samaan aikaan seurakunnassa tapahtui myös herätyksiä. Varsinkin kirkon ulkopuolisten uskonnollisten liikkeiden vaikutus oli vahvaa. 1910-luvulta lähtien paikkakunnalla vaikutti Vapaaevankelinen liike eli skutnabbilaisuus, jonka opetus erosi evankelisluterilaisen kirkon opista varsinkin aikuiskastekäytännössä. Kirkko otti liikkeeseen vastustavan kannan, vaikka se myönsi liikkeen vaikuttavan myönteisesti paikkakuntalaisten siveellisyyden. Vuonna 1923 voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä skutnabbilaiset erosivat kirkosta. Eroaminen oli silti maltillista, suhteellinen määrä oli suomalaisten maaseutupitäjien keskitasoa ja väheni seuraavina vuosina, kunnes vuonna 1931 koko maata koetteli pula-aika, ja samalla helluntaiherätys saapui Merikarvialle, joka osaltaan vaikutti kirkosta eroamiseen ja hengellisen kentän moninaistumiseen.
Resumo:
Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella Suomen valtio- ja museohallinnon hankkeiden tuottamien ohjeistusten suhdetta museotason käytäntöön digitointiprojekteissa. Tutkimuksen käytännön tapauksena on Porin taidemuseon vuosien 2014-2016 digitointihankkeet, joissa hallinnon ohjeistuksia on käytetty apuna. Aineistona tutkimuksessa on käytetty Opetus- ja kulttuuriministeriön Kansallinen digitaalinen kirjasto-hankkeen ohjeistuksia, Museoviraston Museo2015-hankkeen ohjeistuksia ja Porin taidemuseon 2014-2016 vuosien digitointi- ja arkistohankkeissa tuotettuja loppuraportteja, luettelointimalleja ja projektipäiväkirjaa. Tutkimuksessa on käytetty hermenuttista sisällönanalyysia ja vertailua aineistojen analyysissä. Analyysissä on pyritty tarkastelemaan ohjeistuksia ja toisaalta museotason käytännössä tuotettuja luetteloinnin ratkaisumalleja. Pyrkimyksenä on ollut näitä aineistoja vertailemalla löytämään vastaus siihen, miten ohjeistukset ja käytäntö suhteutuvat toisiinsa ja digitointiin. Lopullisena tutkimustuloksena työssä on, että hallinnon ohjeistusten ja museotason käytännön suhteutuminen on näiden tasojen tarpeiden, tavoitteiden ja viitekehysten yhteensovittamista. Ohjeistukset ja käytäntö toimivat eri tasoilla, joilla on erilaiset tavoitteet. Näiden tavoitteiden yhteensovittaminen oli Porin taidemuseon 2014-2016 hankkeiden keskiössä.
Resumo:
Tutkielman aiheena oli selvittää, millaisia käsityksiä opetushenkilöstöllä on ohjaavasta opetustyylistä: Mitä ohjaavalla opetuksella tavoitellaan, millaisia toimintatapoja opetus sisältää ja millaisia haasteita opetushenkilöstö arjessa kohtaa. Alun teoreettisessa osuudessa kuvataan kolmen ohjaavan opetustyylin mallia: Feuersteinin ohjattu oppimiskokemus (Mediated Learning Experience), ohjaava opetuskeskustelu eli scaffolding ja dynaaminen arviointi. Keskeistä näissä malleissa on, että oppija nähdään tiedon aktiivisena prosessoijana, oppiminen tapahtuu taitavamman ohjauksessa ja tavoitteena oppimisessa on oppijan ajattelutaitojen ja oppimisprosessien kehittyminen. Tutkielma on laadullinen, fenomenografinen, tutkimus. Tutkielman aineisto koostui kahdeksan henkilön haastattelusta Uudenmaan opetusyksiköistä. Heistä viisi oli työssä peruskoulun ala- tai yläluokilla ja kolme ammatillisessa peruskoulutuksessa. Haastateltavat olivat työssä sekä yleis- että erityisopetuksessa. Tulokset osoittivat, että haastateltavat pitivät tärkeänä oppijan aktiivista roolia oppimisessa, itseohjautuvuuden kehittymistä ja positiivista näkemystä itsestä oppijana. Oppijan omaa ajattelua korostettiin, ja sen nähtiin kehittyvän taitavamman henkilön ohjauksessa. Tuloksissa näkyi, että haastateltavien käsitys oli ohjaavan opetustyylin mukainen, mutta ajattelutaitojen tietoista ja käsitteidenkäytön täsmällistä ohjaamista esiintyi haastateltavien puheessa melko vähän. Ajattelutaidot ja ongelmanratkaisutaidot ovat esimerkiksi peruskoulun uuden opetussuunnitelman (2014) yleisiä tavoitteita. Tämän tutkielman perusteella ohjaavan opetustyylin mukaista toimintamallia ja ajattelutapaa voisi kouluttamalla tuoda enemmän opetushenkilöstön tietoisuuteen ja toimintaan. Kyse ei ole pelkästään ajattelutaitojen ohjaamisen opettelusta, vaan myös näkökulman ja opettajan roolin muutoksesta sisällön tarjoajasta oppimisen ohjaamiseen.
Resumo:
Pro gradu -tutkielmassa kartoitettiin työyhteisöllisyyden ja työntekijöiden antaman palautteen välistä yhteyttä kunta-alalla. Teoriaosuudessa hahmoteltiin yhteisöllisyyttä sosiaalisen pääoman, luottamuksen ja ilmapiirin ulottuvuuksien kautta. Lisäksi sivuttiin johtajuuden tärkeyttä palautteen osalta sekä esiteltiin palautteen erilaisia merkityksiä työntekijän ja työyhteisön kannalta. Lopuksi keskityttiin palautteen mahdollisuuksiin työyhteisöllisyyden osalta. Tutkielmassa käytettiin kvantitatiivista poikkileikkausaineistoa, joka on sekundääriaineisto ja nimeltään Kuntapalvelujen tuloksellisuuden arviointi: Henkilöstökysely 2004. Koska tutkielmassa käytetty aineisto koskee kunta-alaa, sivuttiin tutkimusasetelmassa myös siihen liittyviä huomioita. Menetelminä käytettiin suoria jakaumia, ristiintaulukointeja, korrelaatioanalyysia ja lineaarista regressioanalyysia. Lineaarista regressioanalyysia varten muodostettiin faktorianalyysin avulla summamuuttuja yhteisöllisyys. Analyysi tehtiin SPSS-tilasto-ohjelmalla. Tuloksista ilmeni, että työntekijöiltä saadun riittävän palautteen tila ei ole kovin vahva. Palaute ilmeni vahvimmin teknisellä toimialalla ja heikoiten terveysalalla. Ilmapiiri ja yhteisöllisyys koettiin hieman erilaisina ilmiöinä keskenään. Yhteisöllisyyden tila ilmeni hieman heikompana kuin työilmapiiri. Yhteisöllisyyttä ja hyvää ilmapiiriä koettiin vahvimmin opetus- ja sosiaalialalla. Työntekijöiltä saadun palautteen, työilmapiirin ja yhteisöllisyyden eri osa-alueiden välillä havaittiin positiivista yhteisvaihtelua. Palautteen ja ilmapiirin sekä palautteen ja työyhteisöllisyyden erilaisten osa-alueiden yhteisvaihtelut eivät olleet yhtä voimakkaita kuin ilmapiirin ja yhteisöllisyyden välillä. Lineaarisen regressioanalyysin avulla selvitettiin kuitenkin, että palautteella oli melko voimakas ja positiivinen yhteys työyhteisöllisyyteen. Palaute vaikutti myös työilmapiiriin positiivisesti, mutta ei aivan yhtä voimakkaasti kuin työyhteisöllisyyteen. Palaute selitti yhteisöllisyyttä enemmän kuin toimiala, ikä, sukupuoli, työskentelyvuosien kesto tai esimiesasema. Tuloksista ilmeni, että palaute on yksi sellainen tekijä, joka voi edesauttaa yhteisöllisyyttä.
Resumo:
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan rehtoreiden ja opettajien käyttämiä vapaavalintaisten kielten opiskelun edistämisen keinoja ja sitä, millaisiksi opettajat kokevat mahdollisuutensa vaikuttaa kielten opiskeluun. Lisäksi tutkitaan opettajien näkemyksiä parhaista mahdollisista tavoista edistää oppilaiden kielivalintojen monipuolisuutta. Suomessa on koko itsenäisyyden ajan panostettu monipuoliseen kielitaitoon, ja vielä 1970-luvulla Suomi oli kieliohjelmapolitiikan saralla edelläkävijämaa. Vuosikymmenien saatossa vieraiden kielten monipuolinen osaaminen on heikentynyt ja nykyään oppilaat opiskelevat pääasiassa vain kahta pakollista kieltä. Lähes kaikki opiskelevat ensimmäisenä vieraana kielenä englantia ja kaikki toista kotimaista kieltä. Vaikka kaikki suomalaiset opiskelevat kahta kieltä äidinkielen lisäksi, ainoastaan 75 % suomalaisista kokee pystyvänsä kommunikoimaan jollain muulla kielellä kuin äidinkielellään. Viime vuosikymmeninä yksipuolistuvaan vieraiden kielten osaamiseen on kiinnitetty erityistä huomiota ja on tehty erilaisia hankkeita kielitaidon monipuolistamiseksi, muun muassa KIMMOKE ja Kielitivoli. Hankkeiden tavoitteiden täyttyminen on ollut kuitenkin toivottua heikompaa. Tutkimusaineistona on 37 peruskoulun ja 34 lukion rehtorin sekä 20 kieltenopettajan kyselylomakeaineisto. Lisäksi haastateltiin neljää opettajaa. Tutkimuksessa selvisi, että pääasiassa käytetään kielten opetuksen käytännön toteutukseen liittyviä edistämisen keinoja. Peruskoulut ja lukiot eroavat toisistaan jonkin verran. Erilaisia monipuolistamisen keinoja on olemassa ja niitä käytetään moni tavoin, Opettajat kokivat kuitenkin, että heidän mahdollisuutensa vaikuttaa kielten opiskelun monipuolistamiseen ovat melko heikot. Toisaalta opettajan oma innostunut esimerkki, kielten markkinointi sekä mielekäs ja laadukas opetus koettiin parhaimmiksi tavoiksi edistää vieraiden kielten opiskelua. Näitä keinoja jokaisen opettajan on helppo toteuttaa omassa arjessaan. Kielten opiskelun monipuolistamisen suurimpina esteinä ja ongelmina nähtiin erityisesti resurssipula ja eri tahojen negatiiviset asenteet. Kielten opiskelun monipuolistaminen on tärkeää eikä siihen päästä pelkästään valinnaista kielten opiskelua lisäämällä. Monipuolinen kielitaito on sekä yksilön että yhteisön kannalta välttämätöntä, koska kielitaito on avain kommunikointiin.
Resumo:
Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaisia näkemyksiä vanhemmilla on lasten verkko-ostopyyntöihin ja asiakaskokemuksiin nuorten suosimissa verkkopalveluissa. Erityisesti huomio kiinnitetään laaja-alaisesti vanhempien tuntemuksiin digitaalisen kulttuurin ja ihmistieteiden lähtökohdista. Tutkimuksen keskiössä ovat peruskoulua suorittavien 7–15-vuotiaiden lasten vanhemmat. Primääritutkimusaineisto koostuu touko-kesäkuussa 2015 toteutetusta kyselytutkimuksesta, johon vastasi 69 vanhempaa ja huoltajaa. Hypoteesini oli, että lapset pyytävät huoltajiaan ostamaan ja lataamaan verkosta usein tavaroita, palveluita ja pelejä. Tämä kuitenkaan ei osoittautunut tutkimukseni mukaan olevan arkipäivää, vaan lapset pyytävät hyvinkin maltillisesti huoltajilta mitään verkosta. Tutkimukseni mukaan verkko-ostopyynnöillä ja -ostamisella nähtiin enemmän positiivisia kuin negatiivisia tunnetiloja lasten ja vanhempien yhteistyön ja yhteisöllisyyden kannalta. Lasten ja nuorten maailma onkin yhä verkottuneempaa mobiiliteknologian myötä. Mediakulutuksen suhteen lasten tärkeimmäksi medialaitteeksi nousikin älypuhelin kaikissa ikäryhmissä. Tutkimuksessa korostui vahvasti vanhempien turhautuminen nuorten verkon viihdekäyttöön ja erityinen huoli korostui ajallisesti käytettyyn aikaan verkossa.
Resumo:
Käsityöoppiaine sekä sille ominainen toiminnallinen ja vuorovaikutteinen oppimisympäristö tarjoavat erinomaiset puitteet yrittäjyyskasvatuksen toteuttamiseen. Käsityöoppiaineen sekä yrittäjyyskasvatuksen tavoitteet, sisällöt ja toimintatavat ovat yhteneviä. Yrittäjyydessä sekä elämässä ylipäätään yksi olennainen ominaisuus on kyky ottaa riskejä. Käsitöiden tekeminen on luovaa toimintaa, johon riskin ottaminen liittyy olennaisesti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan oppilaiden kokonaiseen käsityöprosessiin liittyviä riskinottotilanteita Ristimäen (2004) yrittäjyyteen liittyvien taloudellisen, psykologisen ja sosiaalisen riskin luokittelun näkökulmasta. Tutkielmassa luodaan omat määritelmät edellä mainituille riskeille käsityöprosessissa, koska aiempia määritelmiä ei ole saatavilla. Tutkielmassa selvitetään, millaisia riskinottotilanteita oppilaat kohtaavat käsityöprosessinsa eri vaiheissa, ja voidaanko riskinottotilanteista erottaa taloudelliset, psykologiset ja sosiaaliset riskit. Lisäksi tutkitaan eroaako oppilaiden riskin ottaminen ryhmässä, jossa käsityön opetus on järjestetty yrittäjämäistä pedagogiikkaa noudattaen verrattuna ryhmään, jonka opetuksessa yrittäjämäistä pedagogiikkaa ei ole huomioitu, ja mikäli eroja on, niin millaisia ne ovat. Tutkimusaineistona on kaksi eri aineistoa: ensimmäinen on Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikön tutkimushankkeessa vuonna 2013 kerätty haastatteluaineisto 7. luokkalaisten oppilaiden tekstiilityön ja teknisen työn opetusjaksoilta. Toinen aineisto on kerätty keväällä 2016 7. luokkalaisten oppilaiden oppimispäiväkirjateksteinä tekstiilityön opetusjaksolta, jossa opetus toteutettiin yrittäjämäistä pedagogiikkaa noudattaen. Tutkimusaineistot analysoidaan käyttäen teoriasidonnaista sisällönanalyysia. Edellä mainitut Ristimäen (2004) riskin luokittelut ohjaavat analyysia. Tulokset osoittavat, että oppilaat kohtaavat kaikissa käsityöprosessin vaiheissa riskinottotilanteita, joissa he joko ottavat riskejä tai välttävät niiden ottamista. Suunnitteluvaiheessa riskinottotilanteet liittyivät päätöksentekoon valmistettavasta tuotteesta sekä valmistustekniikasta. Valmistusvaiheessa riskinottotilanteina korostuivat työn aloittaminen sekä työvaiheissa eteneminen. Arviointivaiheessa riskinottotilanteet liittyivät sosiaalisen ympäristön reaktioihin omaa valmista tuotetta kohtaan. Osoittautui, että näistä riskinottotilanteista on mahdollista erottaa taloudellisia, psykologisia ja sosiaalisia riskejä. Tämän tutkielman tulosten perusteella yrittäjämäisellä pedagogiikalla ei ole merkittävästi yhteyttä siihen, miten oppilaat riskin ottamiseen suhtautuvat. Erot, joita oppilaiden riskin ottamisessa ilmeni, liittyivät opetuksen toteuttamisen menetelmää enemmän oppilaiden valmistamaan tuotteeseen ja sen valmistustekniikkaan.
Resumo:
Käsityöoppiaine sekä sille ominainen toiminnallinen ja vuorovaikutteinen oppimisympäristö tarjoavat erinomaiset puitteet yrittäjyyskasvatuksen toteuttamiseen. Käsityöoppiaineen sekä yrittäjyyskasvatuksen tavoitteet, sisällöt ja toimintatavat ovat yhteneviä. Yrittäjyydessä sekä elämässä ylipäätään yksi olennainen ominaisuus on kyky ottaa riskejä. Käsitöiden tekeminen on luovaa toimintaa, johon riskin ottaminen liittyy olennaisesti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan oppilaiden kokonaiseen käsityöprosessiin liittyviä riskinottotilanteita Ristimäen (2004) yrittäjyyteen liittyvien taloudellisen, psykologisen ja sosiaalisen riskin luokittelun näkökulmasta. Tutkielmassa luodaan omat määritelmät edellä mainituille riskeille käsityöprosessissa, koska aiempia määritelmiä ei ole saatavilla. Tutkielmassa selvitetään, millaisia riskinottotilanteita oppilaat kohtaavat käsityöprosessinsa eri vaiheissa, ja voidaanko riskinottotilanteista erottaa taloudelliset, psykologiset ja sosiaaliset riskit. Lisäksi tutkitaan eroaako oppilaiden riskin ottaminen ryhmässä, jossa käsityön opetus on järjestetty yrittäjämäistä pedagogiikkaa noudattaen verrattuna ryhmään, jonka opetuksessa yrittäjämäistä pedagogiikkaa ei ole huomioitu, ja mikäli eroja on, niin millaisia ne ovat. Tutkimusaineistona on kaksi eri aineistoa: ensimmäinen on Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikön tutkimushankkeessa vuonna 2013 kerätty haastatteluaineisto 7. luokkalaisten oppilaiden tekstiilityön ja teknisen työn opetusjaksoilta. Toinen aineisto on kerätty keväällä 2016 7. luokkalaisten oppilaiden oppimispäiväkirjateksteinä tekstiilityön opetusjaksolta, jossa opetus toteutettiin yrittäjämäistä pedagogiikkaa noudattaen. Tutkimusaineistot analysoidaan käyttäen teoriasidonnaista sisällönanalyysia. Edellä mainitut Ristimäen (2004) riskin luokittelut ohjaavat analyysia. Tulokset osoittavat, että oppilaat kohtaavat kaikissa käsityöprosessin vaiheissa riskinottotilanteita, joissa he joko ottavat riskejä tai välttävät niiden ottamista. Suunnitteluvaiheessa riskinottotilanteet liittyivät päätöksentekoon valmistettavasta tuotteesta sekä valmistustekniikasta. Valmistusvaiheessa riskinottotilanteina korostuivat työn aloittaminen sekä työvaiheissa eteneminen. Arviointivaiheessa riskinottotilanteet liittyivät sosiaalisen ympäristön reaktioihin omaa valmista tuotetta kohtaan. Osoittautui, että näistä riskinottotilanteista on mahdollista erottaa taloudellisia, psykologisia ja sosiaalisia riskejä. Tämän tutkielman tulosten perusteella yrittäjämäisellä pedagogiikalla ei ole merkittävästi yhteyttä siihen, miten oppilaat riskin ottamiseen suhtautuvat. Erot, joita oppilaiden riskin ottamisessa ilmeni, liittyivät opetuksen toteuttamisen menetelmää enemmän oppilaiden valmistamaan tuotteeseen ja sen valmistustekniikkaan.