CRM - käyttöönotto ja hyödyt

Tämä kandidaatintyö käsittelee CRM:ää tietojärjestelmänä ja strategiana. CRM:llä (Customer Relationship Management) tarkoitetaan asiakkuuksien hallintaa. Suppea määritys käsittää CRM:n vain tietojärjestelmänä, laajempi määritys sisältää tietotekniikan lisäksi sekä organisaation että asiakkaat eli CRM nähdään kokonaisvaltaisena strategiana. Tietojärjestelmät ovat olennainen osa CRM:ää, sillä ne mahdollistavat asiakkuuksien hallinnan. Kun CRM ymmärretään strategiana, siitä saadaan enemmän hyötyjä. Tällöin käyttöönottoprosessista tulee kuitenkin haastavampi. Käyttöönotossa tulee huomioida CRM:n eri näkökulmat ja menestystekijät sekä organisaation kulttuurin muutos. Näiden tekijöiden aliarvioiminen johtaa usein epäonnistumiseen. CRM:n käyttö on yleistynyt viime vuosina merkittävästi. Tämä on johtunut muuttuvasta kilpailuympäristöstä sekä asiakkaiden kulutustottumusten muuttumisesta. CRM on laajemmin käytössä isoilla yrityksillä ja käyttö vaihtelee myös toimialan mukaan. Käyttöönottoa ovat ajaneet CRM:stä saatavat hyödyt: asiakkaista saatavan voiton maksimointi, kannattavien asiakkaiden parempi tunnistaminen ja tärkeäksi muodostuneiden pitkäaikaisten asiakassuhteiden säilyttäminen. Hyötyjen mittaamiseen ei ole vielä kehittynyt yhtenäistä mitta-asteikkoa, mutta tulokset tulee mitata CRM-mittareiden avulla. CRM-järjestelmien kysyntä lisääntyy, mutta tavat käyttää niitä muuttuvat. Oman järjestelmän hankkimisen tilalle on tullut ulkopuolisten palveluntarjoajien pilvipalvelut. CRM:stä tulee tulevaisuudessa sosiaalisempaa ja avoimet ohjelmistoratkaisut lisääntyvät.

Lapsuuden rajoilla. Normaalin ja poikkeavan määrittyminen huostaanottoasiakirjoissa

Lasten ja lapsiperheiden hyvin- ja pahoinvointi on säilynyt julkisen keskustelun keskiössä viime vuosikymmenet. Näkemykset lapselle riittävistä kasvuolosuhteista tässä keskustelussa vaihtelevat. Tämän tutkimuksen kohteena ovat lapset, joiden kohdalla on päädytty lastensuojelun äärimmäiseen ja viimesijaiseen toimenpiteeseen, huostaanottoon, sillä näen sen edustavan tapahtumaa, jossa yhteisön normatiivisten ihanteiden rajat ylittyvät. Tutkimuksessani kysyn: Millä tavalla lasten huostaanotto vetää rajaa toisaalta poikkeavan ja normaalin kasvuyhteisön ja toisaalta poikkeavan ja normaalin lapsuuden välille? Tavoitteena on selvittää, millä ongelmatekijöillä lastensuojelutoimia perustellaan ja miten näitä ongelmia kuvataan. Lisäksi olen jäljittänyt sitä hetkeä, jossa normaalin lapsuuden määrittelyn kohteeksi päätyy lapsen kasvuympäristön sijasta itse lapsi ja hänen käyttäytymisensä. Kolmanneksi olen pyrkinyt nimeämään ne institutionaaliset toimijat, jotka osallistuvat normaalin ja poikkeavan lapsuuden määrittelyprosessiin. Tutkimuksen aineisto koostuu vuonna 2004 huostassa olleen 178 lapsen huostaanoton päätösasiakirjoista sekä sosiaalityöntekijöiden huostaanottoa koskevista lausunnoista. Hahmotan asiakirjat tarinoina, jotka kertovat kulttuurista ”totuutta” normaalista ja poikkeavasta lapsuudesta. Empiirisessä analyysissäni sovellan narratiivista lähestymistapaa, jossa aihetta tarkastellaan konstruktionistisesta näkökulmasta korostaen lapsuuden kontekstisidonnaista, historiallista ja kulttuurista luonnetta. Teoreettinen tulkintakehykseni pohjautuu Pierre Bourdieun ideaan sosiaalisesta kentästä, jonka rajat piirtyvät Edwin M. Lemertin teorian tarjoilemissa yhteisöreaktioiden prosesseissa. Omassa tulkinnassani ne tilanteet, joissa yhteisö reagoi lapsen tai vanhemmuuden olosuhteisiin, osoittavat rajat sille sosiaaliselle tilalle, jonka miellän bourdieulaisittain normaalin lapsuuden kentäksi. Analyysi osoitti, etteivät lastensuojeluongelmat näyttäydy selvärajaisina, ja lapselle haitalliset elinolot on vaikeasti konkretisoitavissa selkeiksi näytöiksi. Lastensuojeluongelmat määrittyvät ongelmiksi vasta kun joku niihin reagoi. Reagoimalla lapsen ja perheen elämän olosuhteisiin yhteisön muut jäsenet osallistuvat lastensuojelun tai huostaanoton tarpeen määrittelyyn, näin ollen normaalin ja poikkeavan lapsuuden tuottamiseen. Eri toimijat kohtaavat lapsen ja perheen erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja niinpä eri toimijat myös kiinnittävät huomiota eri asioihin. Lisäksi poikkeavuuden määrittyminen siirtyy pikkuhiljaa lapsen kasvuoloista lapseen itseensä, riippuen siitä, mitä katsotaan ja mihin reagoidaan. Raja ongelmakodin ja ongelmalapsen välille piirtyy vaiheittain. Mitä enemmän lastensuojelullista puuttumista edellyttävät ongelmat painottuvat kodin olosuhteiden sijasta lapsen käyttäytymiseen, sitä virallisemmaksi asiantuntija- ja viranomaisverkostoksi käy tilannetta arvioivien toimijoiden joukko. Normaalin ja poikkeavan lapsuuden välisten rajojen asettuminen riippuu erityisesti siitä, minkä instituution kanssa lapsi tai perhe päätyy tekemisiin. Normaali lapsuus on vaikeasti tavoiteltavaa siksi, että eri tahot tuottavat erilaista tietoa.

Johtamis- ja hallintojärjestelmäuudistus lennoston esikunnan huolto-osastolla

Puolustusvoimissa toteutettiin hallintorakenteen muutos nimellä ”Johtamis- ja hallintojärjestelmäuudistus, JOHA 2008”. Ilmavoimien joukko-osastojen esikuntarakenteet organisoitiin uudelleen toimintokohtaisiksi eli funktionaalisiksi organisaatioiksi ja ne käskettiin ottaa käyttöön 1.1.2010 alkaen. Reunaehtoina oli, että esikuntien henkilöstökokoonpanojen pitää pysyä samassa henkilövahvuudessaan ja uuden rakenteen tulee kyetä vastaamaan myös sodanajan vaatimuksiin mahdollisimman hyvin. Tässä tutkielmassa esitetään organisaatiouudistuksen jälkeinen toimintamalli Ilmavoimien yhden lennoston esikunnan huoltoosastolla, rauhanajan organisaatiossa. Tutkielman aihe on valittu Maanpuolustuskorkeakoulun taktiikan laitoksen ylläpitämästä tutkielmapankista. Tutkielma on kvalitatiivinen kirjallisuustutkimus, jota on täydennetty avoimella kyselyllä ja henkilöhaastattelulla. Tutkielman tutkimuskysymyksinä olivat toimintokohtaisen organisaation tärkeimpien osatuotteiden ja yhteisten tuotteiden löytäminen sekä uuteen työjärjestykseen kirjaamattomien toimialojen tehtävien nimeäminen. Näiden lisäksi kartoitettiin sektoreiden näkemys johtamis- ja hallintorakenneuudistuksen vaikutuksista huolto-osaston toimintaan. Työjärjestykseen kirjaamattomia tehtäviä löytyy kahdelta sektorilta yhteensä neljä kappaletta. Kullekin sektorille kyetään nimeämään tärkeimmät osatuotteet ja yhteiset tuotteet, jotka on esitetty tämän tutkielman kappaleessa kuusi. Sektorit näkevät johtamis- ja hallintorakenneuudistuksen kehittäneen ja tehostaneen huolto-osaston työskentelyä sekä parantaneen asioihin vaikuttamisen mahdollisuuksia. Erityisen hyväksi muutokseksi nimetään lennoston normaali- ja poikkeusolojen toimitilojen rakentamiseen liittyvien suunnitelmien laatiminen sekä muu tilahallintaan liittyvä toiminta. Lisäksi tutkielman johtopäätöksenä havaitaan, että työjärjestykseen ei huolto-osastolle ole määritetty tuotteita. Osaston tuotteiden puuttuminen lienee unohtuneen työjärjestystä laadittaessa tai jos päätös on tietoinen, voi se kyseenalaistaa myös sektoreiden tuotteiden nimeämisen tarpeellisuuden. Määritettyjen tuotteiden puute vaikeuttaa vaikuttavuuden arviointia organisaatiossa kaikilla tasoilla. Vaikuttavuuden arviointia toteutetaan lennoston laatujärjestelmän työkaluilla puolustusvoimien laadunhallinta ohjeistuksen mukaisesti sekä laadittavilla huollon toiminnan vuosija kausiraporteilla. Jatkotutkimusesityksenä on koko lennoston työjärjestyksen linjakkuuden ja siihen kirjattujen rajapintojen tarkastelu toimintojen sekä tuotteiden kautta.

Työkulttuurin muutos sotilaallisen krisiinhallinnan toimintaympäristössä

Kansainvälisen kriisinhallinnan toimintaympäristö on muuttunut vaativammaksi ja kriisinhallinnan tehtäväkenttä on laajentunut ja monipuolistunut. Kaikkien alueella olevien toimijoiden tulee kyetä yhteistyöhön muiden kanssa. Suomalainen kriisinhallinnan työkulttuuri on rakentunut vuodesta 1956 lähtien. Sopiiko se nykypäivän operaatioihin? Nyt on aika tarkastella monikulttuuristen toimintaympäristöjen ja työkulttuurin toimivuutta, jotta olemme tulevaisuudessakin kelvollisia kriisinhallintaan muiden maiden rinnalla. Tutkimuksen pääongelma on: Onko työkulttuuri muuttunut suomalaisessa sotilaallisessa rauhanturvaamisessa siirryttäessä kriisinhallintaan? Alaongelmina ovat: 1)Millainen työkulttuuri on ollut perinteisissä rauhanturvaamisoperaatioissa? 2)Millainen työkulttuuri on nykyisissä kriisinhallintaoperaatioissa? Työ on laadullinen tutkimus, jonka tutkimusote on hermeneuttis-fenomenologinen. Tässä tutkimuksessa pyritään ymmärtämään kriisinhallinnan toimintaympäristöä ja ihmisten toimintaa eli työkulttuuria kyseisessä ympäristössä. Tutkimuksen empiirinen osio muodostuu narratiiveista sekä tutkijan kokemuksista rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioista. Tutkimuksessa aineiston analysointimenetelmänä käytettiin sisällönanalyysia aineistolähtöisesti, joka eteni induktiivisesti, ”yksityisestä yleiseen.” Tuloksia: Työkulttuurissa itsessään ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Erot aiempaan johtuvat pääasiassa muuttuneista tehtävistä ja toimintaympäristön muutoksista. Tämän tutkimuksen tarkastelukulmasta katsottuna sotilaiden työkulttuuri on hyvin samankaltainen, riippumatta sotilaan kansallisuudesta. Tehtävät ovat muuttuneet - tekijät eivät. Sotilaallisen kriisinhallinnan toteuttajia ovat samat henkilöt kuin aiempina vuosikymmeninä. Suomi lähettää edelleen suomalaisia kriisinhallitsijoita maailman häiriöpesäkkeisiin. Näillä sotilailla on suomalainen ja pohjoiseurooppalainen kulttuuritausta. Joukko johon kriisinhallitsija kuuluu, on muuttunut monikulttuurisemmaksi ja yhteistyö kansainvälisten sotilaiden kanssa on päivittäistä. Työkulttuurissa korostuvat kommunikaatiotaidot, sosiaalisuus ja yleinen kulttuurituntemus. Erityisesti ulkomaalaiset nostivat kohdealueen kulttuurin tuntemuksen kehityskohteeksi Tutkimusta voidaan jatkaa esimerkiksi Kansainvälisen Keskuksen Lessons Learned toiminnan alla. Tutkimuksellisina jatkoteemoina voisi olla: kriisinhallinnan toimintaympäristö, toimintaympäristön vaikutus sotilaan kuormittavuuteen, kulttuurituntemuksen vaikuttavuus, kielikoulutuksen vaikuttavuus tai kommunikointitaitojen kehittäminen.

Manifestations of the American Dream: A Secret History

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen, miten amerikkalainen unelma on Yhdysvaltain historian saatossa kehittynyt yhteiskunnallisen kontrollin välineeksi. Amerikkalaisen unelman yksilölliset ja kollektiiviset kokemukset ovat ristiriidassa unelman sisäisten rakenteiden kanssa, jotka kätkeytyvät sen vahvan retoriikan taakse. Täten unelmasta muodostuu ideologia ja ideologinen valtakoneisto marxilaisen yhteiskuntateoreetikon Louis Althusserin määritelmien mukaisesti. Tutkielmassani tarkastelen amerikkalaisen unelman ilmenemistä amerikkalaisessa populaarikulttuurissa. Populaarikulttuuri tavoittaa laajan yleisön, ja sen arkipäiväiset aiheet välittävät ja uusintavat amerikkalaista unelmaa tehden siitä luonnollisen ja sisäistetyn osan amerikkalaisia toiminta- ja ajattelumalleja. Populaarikirjallisuutta esimerkkinä käyttäen pyrin selvittämään, miten amerikkalainen unelma ideologisena valtakoneistona käyttää hyväksi yksilön subjektiviteetin rakenteita taatakseen oman jatkuvuutensa. Teoreettisen viitekehyksen subjektiviteetin tarkastelulle luo ranskalaisen semiotiikantutkijan Julia Kristevan psykoanalyyttinen teoria, jonka mukaan subjektiviteetti rakentuu yksilön piilotajunnan ja tietoisuuden vuorovaikutuksesta. Amerikkalainen unelma hyödyntää tätä vuorovaikutusta peilaamalla yksilön piilotajuisia pelkoja ja haluja. Kristeva käsittelee piilotajuisia haluja käyttäen apunaan ranskankielistä termiä jouissance, joka viittaa sellaiseen tiedostamattomaan haluun tai tarpeeseen, joka toimii elämän elinehtona ja selviytymisviettinä. Pelkoja Kristeva puolestaan tarkastelee abjektion käsitteen kautta. Abjekti tarkoittaa sellaista tunnistamatonta pelkoa, joka purkautuu tietoisuuteen piilotajunnan ja tietoisuuden vuorovaikutuksen ansiosta. Sekä abjekti että jouissance ilmenevät tietoisuudessa ahdistuksen kokemuksena, johon amerikkalainen unelma tarjoaa ratkaisun asettamalla abstrakteja ja konkreettisia tavoitteita, jotka yksilön tulisi saavuttaa. Amerikkalainen unelma ei kuitenkaan koskaan toteudu. Se perustuu liikkeeseen jonka keskiössä on jatkuva muutos ja kehitys.

Tietoisuuden tasot ja tietoisuustaidot. Platonista transmoderniin aikaan.

Tämä on kasvatusfilosofinen ja -psykologinen, teoreettinen sekä fenomenologis-hermeneuttinen, tutkielma ihmisen tietoisuuden tasoista - ja tietoisuustaidoista, jotka voivat auttaa tietoisuuden tasoilla eteenpäin. Länsimaisen filosofian – ja näin ollen myös kasvatustieteen - kivijalka ovat Platonin ja Aristoteleen antiikin aikaiset teokset. Platon puhui aikoinaan tiedon tasoista pääteoksessaan Valtio (1999) ja Aristoteles loi pohjan klassiselle hyve-etiikalle teoksissaan Nikomakhoksen etiikka (1989) ja Politiikka (1991). Useista eri idän viisausperinteistä löytyy Platonin kuvauksen kaltaisia jaotteluja eri tasoista, joita ihminen voi saavuttaa vielä ns. tavallisen aikuisuuden saavuttamisen, toisin sanoen formaalisoperationaalisen eli rationaalisen tietoisuuden tason, jälkeenkin. Ja näissä viisausperinteissä painotetaan yleensä tietoisuuden tasoilla nousun sekä eettisen käytöksen yhteyttä. Myös länsimaiset modernit filosofit ja kehityspsykologit ovat tehneet erilaisia teoreettisia jaotteluja ihmisen kehityksen suhteen. Amerikkalainen filosofi Ken Wilber (2000a) on tehnyt mielestäni kattavaimman teoreettisen konstruktion tietoisuuden tasoista. Hän on nimenomaan onnistunut hedelmällisellä tavalla yhdistämään länsimaisen kehityspsykologian sekä idän kontemplatiiviset perinteet. Tämä työ jakaantuu kolmeen osaan: Ensimmäinen osio luo laajalti teoreettista pohjaa platoniseen tapaan eli koko Kosmos nähdään orgaanisena kokonaisuutena. Tämän jälkeen, toisessa osiossa, tutkielma esittelee yksityiskohtaisesti Wilberin (2009) teorian tietoisuuden tasoista. Tutkielman kolmas osio puolestaan käsittelee tietoisuustaitoja eli hahmottelee konkreettisia metodeja kuinka tietoisuuden tasoilla voi edesauttaa ihmisten etenemistä, kohti tietoisempaa elämää, kohti hyvää elämää. Tässä tutkielmassa päädytään siihen, että yksilöllinen tietoisuuden tasolta seuraavalle eteneminen on aina ihmisen sisäinen paradigman muutos – ja nimenoman tällaisten yksilön perustoja vavisuttavien muutosten aikaansaaminen tulisi olla filosofian – ja myös kasvatusfilosofian - opetuksen – ja yleensäkin opetuksen – yksi tehtävä. Eettisyys on aina avainasemassa kasvatuksessa; ja kasvatus voi olla eettistä, kun se tapahtuu oikeanlaisesta sisäisestä tilasta käsin. Ja tietoisuuden tasoilla etenemisen myötä lisääntyy spontaani eettinen käytös. Näin ollen, tietoisuustaidot tulisi ottaa isompaan rooliin formaalissa koulutuksessa, ja myös ennen kaikkea opettajain koulutuksessa. Tärkein jatkotutkimusehdotus on suomalaiseen koulutusmaailmaan sopivan sovelluksen luominen Wilberin teoriasta

Jumala ja järki, autuus sekä vapaus Anders Chydeniuksen teksteissä

Kirjallisuusarvostelu

Nainen, julkisuus ja sen muutokset

Teemanumero 1/2011 : Kauhut ja pelot.

Seksualiteetti ja valta

Kirjallisuusarvostelu

Elämän lähdettä etsimässä

Kirjallisuusarvostelu

Itseoppineet kirjoittajat, kirjeenvaihdon kulttuuri ja kirjeet egodokumentteina. Tutkimus Janssonin laivuriperheen kirjeenvaihdosta 1860- ja 1870-luvulla

Itseoppineiden kirjoittajien tutkimus on 1900-luvun lopulta, Suomessa erityisesti 2000-luvun alusta, luonut uutta näkökulmaa tavallisten, julkisen elämän ulkopuolella toimivien ihmisten arjen, ajatusmaailman ja kirjoittamisen tapojen tutkimukseen. Systemaattinen arkistoaineistojen kartoitus ja keruut ovat osoittaneet, että jo ennen kansakoululaitoksen vakiintumista myös suomalaisella maaseudulla ihmiset saattoivat hankkia itselleen kirjoitustaidon ja käyttää sitä aktiivisesti. Kustavilaisen laivuri Simon Janssonin (1812–1887) ja Wilhelmina Janssonin o.s. Widbomin (1810–1892) koulutielle lähetetyille pojilleen lähettämät kirjeet 1860- ja 1870- luvuilta ovat säilyneet A. W. Jahnssonin arkistossa SKS:n kirjallisuusarkistossa. Kirjeet ovat suomen- ja ruotsinkielisiä. Kirjeiden kautta on selvitetty, minkälaisia mahdollisuuksia säätyyhteiskunnan murtuminen avasi säätyläistön ulkopuolella oleville ihmisille ja minkälaisia taloudellisia ja sosiaalisia resursseja käyttäen koulua käymättömät vanhemmat onnistuivat siirtämään poikansa yliopistokoulutuksen kautta säätyläistöön. Kirjeitä on tarkasteltu egodokumentteina, historian lähteinä, joissa ihmiset kertovat itse omasta elämästään ja ajatuksistaan. Hollantilaisen historioitsija Jacques Presserin luoma ja mm. Rudolf Dekkerin kehittämä egodokumentti-termi käsittää kirjeiden lisäksi omaelämäkerrat, muistelmat ja päiväkirjat. Näkökulma yhdistää historiantutkimukseen mm. kirjallisuustieteen käsitteitä. Yksityisluontoisten tekstien kautta voidaan tutkia sitä, minkälaisia mahdollisuuksia sosiaalinen tila tiettynä aikana tarjoaa. Ne tarjoavat tavan tutkia ihmisten arkea, sosiaalisia suhteita ja paikallisyhteisöä, tavoitteita ja keinoja niiden saavuttamiseen sekä ajatusmaailmaa. Yhden perheen kirjeenvaihdon kautta on tarkasteltu niitä mahdollisuuksia ja rajoituksia, joita kirjeenvaihdon käyttämisellä tutkimuksen materiaalina on egodokumenttien kentässä. Kirjeitä on tutkittu osana kirjeenvaihdon kulttuuria. Siihen kuuluvat itse kirjeiden sisällön lisäksi luku- ja kirjoitustaito, kirjekulttuurin oppiminen ja sen konventiot sekä kirjoittamisen materiaaliset edellytykset. Britt Liljewallin tutkimuksia soveltaen Janssonin perheen kirjeenvaihtoa on tarkasteltu sen rituaalisen, informatiivisen, sosiaalisen ja normeja välittävän funktion kautta. Kirjeenvaihdossa esille tulevien aihepiirien joukosta on nostettu esiin viisi keskeisintä: arki ja siihen liittyvä perheen sisäinen huolenpito; koulutus ja siihen liittyvät toiveet ja pettymykset; uskonto: sosiaaliset suhteet ja verkostot sekä viimeisenä terveys, sairaus ja kuolema. Kirjeiden kautta on tutkittu yhteistöllistä tiedonvälitystä ja sitä, ketkä henkilöt ja minkälaiset aiheen ovat kirjeiden uutisoinnissa keskeisiä.

Erilaisuuden johtaminen suomalaisessa johtamiskulttuurissa: johtohenkilöiden näkemyksiä erilaisuudesta ja monikulttuurisuudesta Suomessa

Tässä tutkimuksessa käsitellään erilaisuutta ja erilaisuuden johtamista Suomen organisaatioympäristössä, ja sen tarkoituksena on valaista suomalaisten johtohenkilöiden näkemyksiä erilaisuuteen liittyen. Lisäksi tutkimuksessa arvioidaan niitä muutoksia ja reaktioita, joita viimeaikaiset muutokset väestörakenteessa ovat aiheuttaneet organisaatioiden toiminnassa ja niiden henkilöstöratkai-suissa. Tutkimuksen aihe on tutkimuksen syntyhetkellä ajankohtainen ja kytkeytyy lukuisiin kansainvälisesti merkittäviin muutoksiin, jotka ovat seuranneet globalisaatiosta ja markkinoiden avaamisesta kilpailulle. Itse erilaisuuden johtaminen juontaa juurensa lainsäädännöstä ja erityisesti amerikkalaisista, britannialaisista ja australialaisista syrjinnän kieltävistä laeista. Suomessa sen historia on ollut samankaltainen, mutta kehitys on ollut jonkin verran hitaampaa. Tutkittava ilmiö, erilaisuus, on luonteeltaan relativistinen ja kytkeytyy vahvasti siihen ympäristöön, jossa sitä tutkitaan. Tästä syystä tähän tutkimukseen valittiin laadullinen tutkimusote, joka mahdollistaa tutkittavan ilmiön lähestymisen haastateltavien henkilöiden näkökulmasta. Tutkimusta varten haastateltiin kuutta henkilöä, joista viisi toimi yrityssektorilla ja yksi julkishallinnon puolella. Haastattelut toteutettiin yksilöteemahaastatteluina ja saatu aineisto teemoiteltiin ja sitä käsiteltiin induktiivisesti ja teorialähtöisesti. Käytetty analyysimenetelmä oli siis induktiivinen teema-analyysi, jonka avulla arvioitiin eri haastatteluiden yhtäläisyyksiä teemoittain sekä syntyneen teemoitellun kokonaisaineiston yhteyttä erilaisuuden johtamisen teoriaan. Suomessa erilaisuus nähdään organisaatioiden tasolla laajemmin kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja molemmissa on vallalla vahva liiketoimintalähtöisyys. Julkisessa keskustelussa esiin nousevat tavallisesti näkyvimmät erot, kun taas organisaatioissa paneudutaan tekijöihin, jotka vaativat huomiota arjen johtamistyössä. Erilaisuuteen ei organisaatioissa suhtauduta järin järjestelmällisesti tai strategisesti, vaan niiden voidaan katsoa vasta heränneen erilaisuuden johtamisen tarpeellisuuteen. Pidemmällekin jalostuneita organisaatioita on ja ne löytyvät pääasiassa aloilta, joilla ulkomaalaisen työvoiman tarve on keskimääräistä suurempaa. Tämäkin osoittaa liiketalousnäkökulman merkityksen ja tukee aikaisempien tutkijoiden vastaavanlaisia havaintoja. Suomessa on meneillään muutos erilaisuuden käsittelyssä. Rekrytointi- ja lakiasioita painottavasta suhtautumisesta ollaan siirtymässä kohti strategisempaa, henkilöstön erityispiirteet huomioivaa lähestymistapaa. Tasa-arvokysymyksiin keskittyvä näkemys hallitsee edelleen käytäntöjen puolella, mutta yksilölliset näkökulmat huomioiva ja organisatoriseen oppimiseen pyrkivä lähestymistapa on nousemassa esiin.