Yhdenvertaisuusperiaate korkeimman hallinto-oikeuden perusteluissa.

Tämä tutkielma käsittelee hallinto-oikeudellista yhdenvertaisuusperiaatetta korkeimman hallinto-oikeuden perusteluissa. Tarkoituksena on ollut selvittää, miten KHO perustelee yhdenvertaisuusperiaatetta koskevat ratkaisunsa. Kysymys kiinnittyy toisaalta oikeudellisen perustelemisen teoriaan ja toisaalta oikeussäännöistä ja oikeusperiaatteista käytyyn keskusteluun. Tutkimusaineiston muodostavat vuosina 2003–2015 Finlex-tietokannassa julkaistut suomenkieliset vuosikirjaratkaisut (n=28). Aineisto valikoitui päätösten asiasanojen perusteella. Tutkimusaineisto on luokiteltu perustelujen laadun mukaan neljään kategoriaan. Yhdensuuntaisen punninnan kategoriaan kuuluvat ne korkeimman hallinto-oikeuden päätökset, joissa on tuotu esiin seikkoja, joiden perusteella erilaisten tosiasioiden vallitessa asiassa olisi voitu päätyä toisenlaiseen lopputulokseen. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisista punnintaperusteluista siinä mielessä, että päätöksissä olisi esitetty aitoja contra-argumentteja tai dialogia perustelujen ja vastaperustelujen välillä. Kumulatiivisten perustelujen kategoriaan kuuluvat päätökset, joissa KHO perustelee ratkaisuaan kumulatiivisesti useilla eri argumenteilla. Yhden argumentin kategoriaan kuuluvat ne tuomioistuimen päätökset, joista löytyy yksi yhdenvertaisuusratkaisua perusteleva pro-argumentti. Mekaanisten perustelujen kategoriassa korkein hallinto-oikeus ottaa kantaa yhdenvertaisuusperiaatteeseen ainoastaan muodollisesti perustelematta ratkaisuaan sisällöllisesti. Tutkielmassa osoitetaan, ettei periaateratkaisujen perusteleminen ole aina punnintaa. Valtaosa tutkimusaineiston päätöksistä sijoittuu mekaanisten perustelujen kategoriaan. Monissa tapauksissa yhdenvertaisuusperiaatetta koskeva ratkaisu on tuomioistuimelle selvä, eikä vastakkaista lopputulosta perustelevia näkökulmia ole ollut esitettävissä. Toisinaan korkein hallinto-oikeus kuitenkin esittää perustelut mekaanisesti myös kiperissä tulkintatilanteissa, joissa olisi perusteltua odottaa avoimia ja dialogisia perusteluja. Tämä herättää kysymyksen perustelujen uskottavuudesta. Puutteellisesti perustellut päätökset eivät myöskään ole omiaan ohjaamaan toivotulla tavalla alempien viranomaisten toimintaa.

Vähäisen poikkeamisen rajat ja edellytykset rakennusluvan yhteydessä

Tutkielma koskee maankäyttö- ja rakennuslain 175 §:n mukaista vähäistä poikkeamista suoraan rakennusluvassa. Tutkielmassa analysoidaan vähäisen poikkeamisen edellytyksiä ja rajoja, ja tekijöitä, jotka vaikuttavat vähäisen poikkeamisen myöntämiseen. Tutkielmassa jäsennetään oikeuskäytännön avulla, millä tavoin vähäisen poikkeamisen soveltamisalaa voitaisiin laajentaa. Rakennuslupaa, vähäistä poikkeamista ja varsinaista poikkeamista eritellään niitä koskevien edellytysten, menettelyiden, valitusoikeuksien ja toimivaltaisten viranomaisten kautta. Analysoinnin perusteella vähäinen poikkeaminen on käyttökelpoinen instrumentti rakennusluvan ja poikkeamisluvan välillä, erityisesti korjausrakentamisessa ja muutettaessa rakennuksen käyttötarkoitusta. Poikkeamisen edellytysten täsmentäminen voisi lisätä kuntien rakennusvalvontojen halua käyttää vähäistä poikkeamista laajemmin. Vähäisen poikkeamisen myöntämiseen vaikuttaa esimerkiksi se, mistä säännöksestä tai määräyksestä vähäistä poikkeamista haetaan, naapurin suostumus sekä se, onko vähäisen poikkeamisen myöntäminen tarkoituksenmukaista. Vähäinen poikkeaminen on perusteltava, ja rakentamisen lopputuloksen on parannuttava vähäisen poikkeamisen johdosta. Vähäistä poikkeamista myönnettäessä on huomioitava myös kaava ja sen tavoitteet, sillä kaava on MRL:n keskeisin suunnitteluinstrumentti. Yksityiskohtaiset kaavat voivat kuitenkin johtaa tilanteisiin, joissa noudattamalla tiukasti kaavaa ei päästä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Eri osapuolille parhaiten sopivaan lopputulokseen voidaan päästä käyttämällä vähäisen poikkeamisen mahdollisuutta.