Pohjoisen politiikan jännitteitä: Analyysi Kanadan arktisen alueen politiikasta pääministeri Stephen Harperin aikakaudella 2006-2015

Maapallon pohjoinen arktinen alue on monien muutoksien äärellä. Ilmaston lämpenemisestä johtuvat muutokset alueen ympäristöön luovat myös kansainvälisoikeudellisia ja -poliittisia haasteita alueen valtioille. Jäämeren rantavaltiot ovat näiden haasteiden keskipisteessä. Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee nimenomaan Kanadan arktisen alueen politiikkaa pääministeri Stephen Harperin aikakaudella 2006-2015. Tarkoituksena oli selvittää Kanadan arktisen politiikan lähtökohtia, painotuksia ja sitä, miksi Kanada käyttäytyy, miten se käyttäytyy arktisella alueellaan. Kanada on yksi vaikutusvaltaisimpia valtioita pohjoisella pallonpiirillä, jonka vuoksi sen politiikalla ja intresseillä alueen suhteen on suurta merkitystä. Tutkimusaineisto koostui pääministerin arktisesta alueesta pitämistä puheista vuosilta 2006-2015 eli koko pääministerikauden ajalta ja Kanadan hallinnon virallisista arktisista strategioista. Tutkimus toteutettiin tarkastelemalla pääministeri Harperin puheiden ja strategioiden diskurssikehyksiä. Diskurssikehys tarkoittaa tässä tutkimuksessa pohjimmiltaan vallankäyttöä, jolla voidaan määritellä, mihin diskurssi kytketään. Diskurssin kehystäminen luo potentiaalin tulevalle toiminnalle diskurssissa tapahtuneen asiakysymyksen määrittelyn ja kytkemisen avulla. Näin ollen diskurssikehyksiä tutkimalla pystyttiin tarkastelemaan Kanadan hallinnon poliittisia lähtökohtia ja painotuksia. Aineistosta havaittiin kuusi vuorovaikutteista diskurssikehystä. Lisäksi huomattiin selkeä ristiriita Harperin puheiden ja Kanadan virallisten arktisten asiakirjojen kehystämisen välillä. Harper painottaa puheissaan erityisesti suvereniteetin puolustusta, arktisen alueen kanadalaista läsnäoloa, arktisten luonnonvarojen hyödyntämistä taloudellisen kehityksen aikaansaamiseksi, arktisen alueen yleistä kehitystä ja Kanadan pohjoista identiteettiä. Sen sijaan Kanadan viralliset arktiset strategiat korostavat kansainvälisen yhteistyön tärkeyttä ensisijaisesti. Tutkimuksen avulla selvisi, että Kanada pyrkii lisäämään läsnäoloa arktisella alueella ja painottaa kansallisen suvereniteetin varjelemista, pyrkii kehittämään alueen hallintoa ja infrastruktuuria sekä pyrkii mahdollistamaan talouskasvua arktiselle alueelle erityisesti alueen luonnonvaroja hyödyntämällä. Samalla erityisesti Harper pyrkii tietoisesti rakentamaan kanadalaista pohjoista identiteettiä arktisen alueen politiikan perustaksi.

Valmentava johtamisosaaminen kuntaorganisaation esimiestyössä

Kuntaorganisaatioissa esimiehen rooli on muotoutumassa työntekijän edustaman asiantuntijuuden vahvistajaksi. Tämä edellyttää esimieheltä uusia osaamisvalmiuksia. Valmentavalla johtamisella tehostetaan yksilöiden ja tiimien suoritustasoa kannustamalla alaisia kyseenalaistamaan asioita sekä tekemään ongelmanratkaisua itsenäisesti. Valmentavan johtamisotteen juurtumisen keskiössä on esimiehen valmennusosaaminen, jonka on todettu lisäävän alaisen työsuoritusta, työhön sitoutumista sekä työtyytyväisyyttä. Tämän tapaustutkimuksen tavoitteena oli selvittää miten kuntaorganisaation esimiestyössä toteutuu valmentava johtamisosaaminen ja mitä valmentavan johtamisen toimintatapoja esimiestyössä on tunnistettavissa. Tutkimustapauksena toimi yksi kuntaorganisaatio ja sen keski- ja työnjohdossa työskentelevät esimiehet. Tutkimus toteutettiin sekä määrällistä että laadullista tutkimusotetta hyödyntäen. Empiirinen tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä kyselyllä, joka lähetettiin tapausorganisaation neljän eri toimialueen esimiehille (N= 90) saaden vastausprosentiksi 36 %. Kyselyn määrällinen aineisto kerättiin strukturoiduilla väittämillä ja laadullinen aineisto lomakkeeseen lisätyillä avoimilla kysymyksillä. Tutkimuksessa käytetty kyselylomake perustui strukturoidulta osaltaan validoituun arviointimittariin, jonka sisältämät viisi ulottuvuutta: avoin vuorovaikutus, tiimityöskentely, ihmisten arvostaminen, epävarmuuden hyväksyminen ja kehittämisen mahdollistaminen mittaavat esimiehen valmennusosaamista. Ulottuvuuksista johdetuille väittämäpareille suoritettiin kaksoiskäännöstoimenpide. Strukturoidut vastaukset analysoitiin tilastollisesti hyödyntäen Pearsonin korrelaatiotestiä sekä yhdensuuntaista ja monen eri tekijän varianssianalyysejä. Avoimien kysymysten vastaukset analysoitiin sisällön analyysillä. Tutkimustulosten perusteella esimiesten valmennusosaaminen näyttäytyi tapausorganisaatiossa vahvimpana avoimen vuorovaikutuksen ja heikoimpana ihmisten arvostamisen alueilla. Tilastollisesti merkitsevästi (P < 0,05) vuorovaikutusosaaminen oli yhteydessä kykyyn hallita epävarmoja muutostilanteita sekä vahvistavan tiimityöskentelyä. Epävarmuuden sieto korreloi osaamista kehittämisen mahdollistamisen alueella varsinkin naisesimiesten kohdalla. Esimiesten valmentavista toimintatavoista keskeisin oli kehityskeskustelu. Muiksi keinoiksi tunnistettiin jatkuvan palautteen antaminen sekä kuunteleva ja kyseenalaistava oivalluttaminen. Alaisia tuettiin vastuuseen voimavaraistavin keinoin. Valmennusosaaminen näyttäytyi kohdeorganisaatiossa enemmän tiedostamattomana toimintana. Tapaustutkimuksen perusteella voitiin kuitenkin todeta valmentavan johtamisen aktiviteettia ja hallinnan elementtejä esimiesten toiminnassa.

Yhteistä turvallisuutta rakentaen : poliisi- ja upseeriprofessioiden yhteiskehittelyn mahdollisuuksista

Poliisin rakenneuudistus Pora III ja Puolustusvoimauudistus 2011–2015 ovat olleet viime vuosien esimerkkejä julkisen sektorin työn tehostamisen vaatimuksista. Sekä Puolustusvoimilla että poliisilla, kahdella turvallisuusalan viranomaistaholla, on lakisääteiset tehtävänsä, jotka tulee työn tehostamisen vaatimuksista huolimatta suorittaa. Turvallisuusala yksityistyy vauhdilla, ja keskustelua käydään siitä, mitä tehtäviä viranomainen hoitaa itse, mitä annetaan kaupallisen toimijan tai järjestöjen hoidettavaksi ja mistä kansalainen vastaa itse jatkossa. Resurssi- ja tehostamisvaatimuksia mietittäessä nousee esille upseereiden kohdalla koko maan puolustus ja turvaaminen. Kyetäänkö tämän tehtävän täyttämiseen mahdollisessa sotatilanteessa enää nykyisellä tai mahdollisesti vähenevällä resursoinnilla? Poliisitoimen osalta vasteajat eri puolilla Suomea puhuttavat, samoin se, miten tehtäviä priorisoidaan hoidettavaksi. Saavatko kansalaiset enää perusoikeuksiinsa kuuluvaa arjen turvallisuutta, jonka vielä tänä päivänä katsotaan kuuluvan valtion perustehtäviin? Viranomaisten pitäisi tutkimukseen valittujen aineistojen sekä lakien perusteella hoitaa tehtävänsä laadukkaasti ja tasa-arvoisesti kaikkialla Suomessa. Nykyiset sisäistä ja ulkoista turvallisuutta käsittelevät asiakirjat, esimerkiksi strategiat, puhuvat laajasta turvallisuuskäsityksestä, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rajojen hämärtymisestä globalisoitumisen seurauksena ja lisääntyvästä poikkihallinnollisesta yhteistyöstä toimintaa ohjaavana ajattelumallina. Viranomaisyhteisyötä tulisi lisätä osana normaalia toimintaa, samoin yhteistyötä järjestöjen, elinkeinoelämän ja jokaisen kansalaisen kanssa. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa (2013) peräänkuulutetaan uusia, innovatiivisia tapoja hoitaa sekä valtion että kuntien tehtäviä. Yhteisen toiminnan kohteen eli laajan turvallisuuskäsityksen viitekehyksessä on mahdollisuus pohtia uudenlaista turvallisuusalan viranomaisyhteistyötä, eli etsiä perusteluja upseeri- ja poliisiprofession syvemmälle yhteistyölle – yhteiskehittelylle. Tutkimukseni tavoitteena on herätellä keskustelua siitä, onko yhteisen toiminnan kohteen löytymiselle edellytyksiä. Nähtävissä on, että valtiolle kuuluvia toimintoja tehostetaan jatkossakin. Yksi järkevä tapa tehostamisessa on löytää töiden rajapintoja ja yhdistää resurssit näiden osalta. Jotta toiminta olisi tehokasta, sen pitää olla osa jokapäiväistä toimintaa eikä perustua vain muutamiin yhteistoimintaharjoituksiin tai jo tapahtuneiden poikkeustilanteiden hoitoon. Suurin osa kriisiajan toiminnasta perustuu normaaliolojen toimintaan, jolloin sen lähtökohdat voisivat olla yhteisessä työssä ja alkaa jo koulutuksesta, mikä nostetaan tässä työssä yhtenä mahdollisuutena esille. Koulutuksellinen yhteistyö ja liikkuvuus ovat eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen perusteella mahdollista myös kahden eri hallinnonalan koulutuksessa. Tällaista koulutuksen tehostamista haetaan tällä hetkellä muualla yhteiskunnassa. Mutta halutaanko omasta toiminnasta ja tehtävistä luopua edes osittain ja tehdä yhteistyötä mahdollisesti oman työn hallinnan, vallan tai resurssien menettämisen pelossa? Vai onko kyse vain siitä, että yhteistyön syventämiselle ei ole nähty kovinkaan suurta tarvetta tai hyötyä eikä yhteistyö näytä tuovan mitään uutta ammattikuntien osaamiseen? Tutkimuksen aineisto koostuu valtionhallinnon aineistoista, kuten strategioista, mietinnöistä ja raporteista niin sisäisen kuin ulkoisen turvallisuuden alalta. Aineistona käytetään myös upseeri- (n=71) ja poliisipäällystöopiskelijoille (n=65) suunnattua kyselyä ja kirjoitelmaa tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta vuonna 2030. Lisäksi opiskelijavastauksista tehtyä analyysia syvennetään molempien korkeakoulujen (Maanpuolustuskorkeakoulu ja Poliisiammattikorkeakoulu) rehtoreiden sekä molempien hallinnonalojen (puolustusministeriö sekä sisäministeriö) kansliapäälliköiden haastatteluilla. Aineistojen avulla pyritään herättelemään ajatuksia siitä, voisiko yhteisiä töitä löytyä yhteistyön pohjaksi. Tarkoituksena on perustella, miksi yhteistyötä kannattaa tehdä ja ikään kuin vastata etukäteen vastaväitteisiin, miksi sitä ei voitaisi tehdä. Strategioiden yhteistyön tahtotilaa verrataan muihin strategioiden toimenpide ehdotuksiin ja sitä kautta vielä kyselyaineistoon. Opiskelijakyselyllä haetaan näkemyksiä tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta ja mahdollisesta yhteistyöstä sekä sen painopisteistä. Muilla asiantuntijahaastatteluilla haetaan korkeakoulujen sekä ministeriön tason näkemyksiä opiskelijoiden mielipiteisiin. Opiskelijakyselyn avulla on haluttu selvittää sitä, mitä jo työelämässä olleet mutta vaihteeksi opiskelevat sotatieteiden maisteriopiskelijat Maanpuolustuskorkeakoulussa ja poliisin päällystötutkinnon opiskelijat Poliisiammattikorkeakoulussa ajattelevat turvallisuusalan ja -asiantuntijuuden muutoksesta. Minkälaisena he näkevät oman tulevan työnsä ja yhteistyökentän muiden viranomaisten kanssa? Selvää opiskelijavastausten mukaan on se, että turvallisuus halutaan pitää jatkossakin viranomaisen vastuulla ja välttää viimeiseen asti yksityisen sektorin liiallista vastuuta enempää kuin on pakko. Yhteistyötä halutaan edelleen lisätä, ja erityisesti tämä koskee viranomaisten välistä yhteistyötä. Tutkimus on tietoisesti rajattu koskemaan kahta turvallisuusalan viranomaistoimijaa, ammattikorkeakoulutuksen käyneitä poliiseja ja Puolustusvoimien Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskelevia upseereita, joiden tehtävistä ja koulutuksesta on löydettävissä yhteisiä rajapintoja ja yhteistyön alueita. Kiinnostus syventyä valittuun kahteen ammattialaan johtuu myös siitä, että usein esimerkiksi sisäasianhallinnon strategioissa Puolustusvoimat jätetään ulkopuolelle varsinkin normaaliolojen yhteistyötä tarkasteltaessa tai vain yksittäisen maininnan asteelle. Sama huomio on havaittavissa puolustushallinnon strategioista. Tämä nousee esille erityisesti alueellista yhteistyötä tai viranomaisyhteistyötä pohdittaessa. Silti sekä sisäministeriön että puolustusministeriön hallinnonalan strategiat ym. perustuvat laajaan turvallisuuskäsitykseen, ja usein eri ammattikuntia analysoitaessa puhutaan tehtävistä, joita tekevät useat ammattikunnat ja professiot. Puhutaan niin sanotuista harmaista alueista. Ministeriöiden tahtotilassa ja toiminnassa on tutkimukseni mukaan nähtävissä ristiriita. Koulutuksen osalta yhteistyön lisääminen on mahdollista etenkin nyt, kun Poliisiammattikorkeakoulussa peruskoulutus on muuttunut ammattikorkeakoulutasoiseksi ja näin tämän ammattikunnan professioasema koulutuksen näkökulmasta on vahvistunut entisestään. Käsittelenkin tutkimuksessani kahta professiota professiotutkimuksen perinteisiä kriteereitä käyttäen, eli rinnastaessani näitä kahta ammattia. Rinnastettavuus koulujen kesken on tullut mahdolliseksi sekä tutkintojen että osaamisen tarkastelun näkökulmasta. Tämän myötä myös molempia korkeakouluja hyödyttävää yhteistyötä olisi mahdollista miettiä osana muutakin hallinnon tehostamista ja rauhan ajan viranomaistoimintaa.