Strateginen osaaminen - Osaamiskäsitysten eroja ja yhtäläisyyksiä

Tutkimuksessa selviteltiin osaamiskäsityksiä ja niiden mahdollisia eroja tukiorganisaation eri johtamistasoilla. Tutkimus on kvalitatiivinen ja aineisto kerättiin teemahaastatteluilla. Varsinaisen tutkimuskysymyksen lisäksi selvitettiin haastateltavien mielipiteitä erilaisista osaamiseen ja osaamisen johtamiseen vaikuttavista tekijöistä ja niiden tilasta kohdeorganisaatiossa. Näin saatiin selville käsityksiä mm. ulkopuolisen osaamisen roolista, organisaation strategiasta sekä tiedon hallintaan liittyvistä toimintatavoista. Tutkimuksessa käytetty teoreettinen kehys kuvaa organisaation osaamisen johtamista kokonaisvaltaisesti. Tässä kehyksessä osaamisen johtamisen eri tasojen ja moodien on toimittava jotta organisaatio voi saavuttaa asettamansa tavoitteet. Organisaation johdon on vastattava siitä, mitä tuotteita tai palveluita organisaatio tarjoaa ja miten resursseja kohdennetaan tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos organisaation johdon käsityksissä organisaation osaamisista on eroja, voi seurauksena olla toiminnan eriytymistä ja tehotonta resurssien käyttöä. Haastatteluissa tärkeimpiä, strategisia osaamisia lähestyttiin tärkeimpien palveluiden kautta. Tulosten perusteella osaamiskäsityksissä ei ollut eroja, jotka olisivat tuottaneet suuria ongelmia toimintaan. Osaamiskäsitykset tukiorganisaatiossa olivat samansuuntaisia. Vaikka organisaatiolla ei koettu olevan selkeää strategiaa, osaamista ja resursseja johdettiin ja kehitettiin tavoitteiden saavuttamiseksi. Myös osaamisen tunnistamisen, vanhentuneesta osaamisesta luopumisen ja organisaation hallitseman tiedon tallentamisesta ja jakamisesta esiin tulleet näkemykset olivat samankaltaisia. Suurimmat erot mielipiteissä koskivat ulkoisen osaamisen hankkimisperusteita ja hyödyntämistä.

Lapsen sosiaalisen kompetenssin tukeminen – vanhempien epäsuorat ja suorat vaikutustavat

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan vanhempien havaintoja ja käsityksiä lapsen sosiaalisesta kompetenssista. Lapsen sosiaalisesta kompetenssista tarkastelun kohteena ovat erityisesti vertaissuhteet, sosiaaliset taidot ja sosiaalinen käyttäytyminen. Tarkoituksena on selvittää vanhempien näkemyksiä lapsen sosiaalisesta verkostosta ja lapsesta sosiaalisena toimijana. Kiinnostuksen kohteena on myös, miten vanhemmat vaikuttamaan lapsen sosiaaliseen kompetenssiin. Vanhempien vaikutuksessa voidaan erottaa epäsuora ja suora vaikutus. Vanhempien epäsuoraan vaikutukseen kuuluvat perheen sosioekonomiset tekijät, vanhemmuuteen ja lastenkasvatukseen liittyvät käytännöt sekä lapsen ja vanhemman välinen vuorovaikutus. Suora vaikutus sisältää vanhempien eri roolit ja tehtävät sosiaalisen kompetenssin edistämiseksi. Vanhempien epäsuorilla ja suorilla vaikutustavoilla on havaittu olevan merkittävää vaikutusta lapsen sosiaalisen kompetenssiin muotoutumiseen ja sen laatuun. Tutkimuksessa selvitetään vertaissuhdeongelmaisten ja ei-ongelmaisten lasten vanhempien välisiä eroja näissä vaikutustavoissa. Tutkimuksessa hyödynnetään kyselylomake- ja haastatteluaineistoja. Kyselylomakeaineisto (N=156) kerättiin ”Origins of Exclusion in Early Childhood”-tutkimusprojektissa, jossa tutkittiin lasten vertaissuhteita, sosiaalisia taitoja sekä sosiaalista käyttäytymistä kolmen vuoden seurantatutkimuksena päiväkodista kouluun. Perhekysely toteutettiin lasten ollessa kuusivuotiaita. Vanhempien haastatteluaineisto (N=55) koostuu projektissa mukana olleiden lasten vanhempien teemahaastatteluista. Perhekyselyä analysoidaan tilastollisin analyysimenetelmin. Laadullisen aineiston analyysimenetelmänä käytetään sisällönanalyysia. Vanhempien käsityksissä lasten sosiaalinen verkosto rakentui kotiympäristössä, koulussa, päiväkodissa sekä suvun ja harrastusten parissa muodostuneista suhteista. Tutkimustulosten perusteella on havaittavissa, että vertaissuhdeongelmaisten ja ei-ongelmaisten lasten sosiaaliset verkostot ovat osin erilaiset. Vanhempien arviointien mukaan myös lasten sosiaalisissa taidoissa, käyttäytymisessä, asennoitumisessa sosiaaliseen kanssakäymiseen sekä ryhmään ja leikkeihin liittyvissä strategioissa on eroavaisuuksia. Tutkimuksen pohjalta voidaan todeta, että vanhemmat pystyvät arvioimaan hyvin yksityiskohtaisesti lapsensa sosiaalisia taitoja ja käyttäytymistä. Kaikilla vanhemmilla ei kuitenkaan ollut riittävästi tietoa lasten kaveripiiristä tai sen laadusta eikä lasten sosiaalisesta orientaatiosta. Vanhempien epäsuorissa vaikutustavoissa oli eroja, mutta myös yhtäläisyyksiä. Sosioekonomisia tekijöitä koskevan tarkastelun perusteella vertaissuhdeongelmaisten lasten perheiden taloudelliset ongelmat, isien työttömyys ja lapsen erityisen tuen tarve olivat yhteydessä lapsen sosiaalisten suhteiden ongelmiin. Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneet vanhemmat kokivat vanhemmuuden ja kasvatustehtävän kuitenkin hyvin myönteisenä ja tyytyväisyyttä tuottavana asiana elämässä. Valtaosa vanhemmista piti lapsen ja aikuisen välistä vuorovaikutusta positiivisena, vaikka lapsen kanssa ei aina ollutkaan helppoa tulla toimeen. Tyytyväisyydestä huolimatta äidit näkivät itsessään enemmän kehittymisen tarpeita vanhempana kuin isät. Vanhemmuudessa korostuivat ohjaaminen ja kontrolli, mutta myös hoiva, lämpö ja vastavuoroisuus. Hoiva ja lämpö sekä rajojen asettaminen askarruttivat vanhempia suuresti. Vertaissuhdeongelmaisten lasten vanhemmat tarvitsisivat opastusta ohjaavan vanhemmuuden löytämiseksi. Vertaissuhdeongelmaisten lasten vanhemmat kuvasivat kasvatuksen kuormittavuutta, ajan puutetta sekä muuntuvaa isyyttä ja äitiyttä ei-ongelmaisten lasten vanhempia enemmän. Työn ja perheen yhteensovittamisen vaikeus tuli myös esille vanhempien kuvauksissa. Kyvykkään vanhemmuuden kannalta epävirallinen läheisistä muodostunut tukiverkosto on tärkeä vanhemman apu ja kasvatuksen turva. Ensisijaisena tukitahona on epävirallinen verkosto, joka koostuu ystävistä, tuttavista, työtovereista, puolisosta ja omista vanhemmista. Vertaissuhdeongelmaisten lasten vanhempien mukaan arjen tukea ei kuitenkaan ole aina saatavilla, eikä tukiverkosto tyydyttänyt vanhempia. Vanhempien käsityksissä perheen vuorovaikutus sujui hyvin ja vastuu kodista ja kasvatustehtävästä oli molemmilla vanhemmilla tasavertaisesti. Käytännön vastuu kasvatuksesta sekä erilaisten taitojen opettamisesta lapsille kuului äitien tehtäviin. Vanhempien näkemyksissä lapsen sosiaalinen maailma rakentui lähiympäristön tarjoamista mahdollisuuksista. Vanhempien suoriin vaikutustapoihin liittyvien tulosten mukaan vanhemmat pitävät harrastuksia merkittävänä sosiaalista kompetenssia edistävänä tekijänä. Ei-ongelmaisilla lapsilla oli enemmän ja monipuolisempia harrastuksia kuin ongelmaisilla lapsilla. Vaikka vanhemmat eivät mieltäneetkään omaa toimintaansa kaveripiiriin ohjaamiseksi, heillä useinkin oli runsaasti erilaisia rooleja ja tehtäviä sosiaalisten suhteiden ja sosiaalisten taitojen opettamisessa. Lapsen sosiaalisten suhteiden organisoinnissa, ohjaamisessa, valvonnassa ja neuvonnassa oli vanhempiryhmien välillä eroja. Vertaissuhdeongelmaisten lasten vanhemmat eivät olleet riittävän hyvin perillä lapsen taidoista ja kyvykkyydestä tuottaakseen oikea-aikaista ohjausta ja tukeakseen lasta riittävästi sopivilla tavoilla. Vanhempien toimintaa näyttää ohjaavan vakaasti se uskomus, että lapsen kaverisuhteet ovat pelkästään hänen oma asiansa. Vanhemmat arvostivat paljon sosiaalisia taitoja ja pyrkivät opettamaan niitä lapsilleen systemaattisesti. Ohjaamisen tavoissa vanhemmat poikkesivat toisistaan. Tutkimus antaa viitteitä, että eiongelmaisten lasten vanhemmat ovat sensitiivisempiä, vastavuoroisempia ja lapsen näkökulmaa ja tarpeita lähtökohtanaan pitäviä sekä tunnetaitoihin ja tunnetilan käsittelyyn keskittyvämpiä kuin ongelmaisten lasten vanhemmat. Vanhempien ja lasten vuorovaikutuksen vaikeudet, ylimalkainen ja epäjohdonmukainen sosiaalisten taitojen, käyttäytymisen sekä suhteiden ohjaus sekä monet perheen voimavarojen puutteet voivat haitata vakavasti lapsen sosiaalisen kompetenssin kehittymistä. Vanhemmilla on kuitenkin taitoa arvioida lapsensa sosiaalista kyvykkyyttä ja halua toimia hyvin kasvatustehtävässään. Vanhemmuuden tukemisessa olisivatkin tärkeitä epävirallisen tukiverkoston lisäksi lähiympäristön perheille ja lapsille suunnatut palvelut, monitahoinen yhteistyö perheiden, lasten ja heidän kanssaan työskentelevien ammattilaisten kesken sekä yhteiskunnan perheitä koskevat säädökset ja tukitoimet.

Inkvisiittorin tieto, kerettiläisen tuomio. Valdesilaisten harhaoppisten tunnistaminen ja tuomitseminen Petrus Zwickerin inkvisitiossa Stettinissä 1392–1394 ja traktaatissa ”Cum dormirent homines” (1395)

Tutkielman aiheena on myöhäiskeskiaikaisen inkvisiittorin harhaoppeja koskeva tieto: miten inkvisiittori määritti kerettiläisiä ja kerettiläisyyttä, miten hän inkvisitio-oikeudenkäynnissä tuotti tunnustuksia kerettiläisyydestä ja miten näitä tunnustuksia hallittiin, selitettiin ja tulkittiin aikalaistekstissä. Aineistona on ollut inkvisiittori Petrus Zwickerin keskiaikaisessa Pommerissa, Stettinin kaupungissa vuosina 1392–1394 johtaman valdesilaisia harhaoppisia tutkineen inkvisition protokollat ja Zwickerin vuonna 1395 kirjoittama teologinen traktaatti Cum dormirent homines, jossa hän selitti valdesilaista oppia katolisen inkvisiittorin näkökulmasta. Tutkimuksen metodologiaan ovat vaikuttaneet ennen kaikkea Michel FOUCAULT’N teoretisoinnit tiedosta, tiedon alasta, diskursseista ja subjektivoinnista. Näitä on tulkittu tukeutuen brittiläisen historioitsijan John ARNOLDIN foucault’laisella lähestymistavalla esiin tuomiin havaintoihin Languedocin inkvisition toiminnasta 1200–1300-luvuilla. Tutkielman sijoittuu ennen kaikkea englantilaiseen ja saksalaiseen harhaoppisuuden ja inkvisition tutkimuksen traditioon. Ensimmäinen käsittelyluku keskittyy Zwickerin inkvisitioon tietoa ja tunnustuksia tuottavana mekanismina. Protokollien kirjaamisessa kerettiläisen puhetta selitettiin, hallittiin ja asetettiin sille kuuluvaan paikkaan. Samalla tunnustusten hallinta oli tunnustajien hallintaa: painostus, taivuttelu ja johdattelu kuuluivat Zwickerin työkaluihin. Luvussa kyseenalaistetaan tutkimukseen vakiintunut kuva Petrus Zwickeristä verrattain avomielisenä ja valistuneena inkvisiittorina ja korostetaan hänen tehneen valintoja ja arvioita kerettiläisistä ennen kaikkea oman aikansa tiedon kontekstissa. Tätä seuraa toisessa käsittelyluvussa tarkastelu inkvisiittorin tekemistä ja hänelle aikalaisajattelun puitteissa mahdollisista harhaoppisten luokitteluista. Zwickerin kuulusteluja ja kirjoittamista ohjasi kerettiläistopokseen eli aikalaiskirjallisuudessa välittyneeseen kerettiläisen streotypiaan kuulunut jako viekkaiden ja syntiin viettelevien harhaopin johtajien, heresiarkkien, ja heitä seuraavan ja uskovan lammasmaisen maallikojen lauman välillä. Inkvisiittorin kysymykset tähtäsivät selvittämään, mikä oli maallikoiden suhte ‖heresiarkkeihin‖. Uskovaisten massan kohdalla kyse ei lopultakaan ollut uskomisesta, vaan suhteesta heresian johtajiin. Tutkielmassa esitetään tulkinta siitä, miten inkvisitioiden ja inkvisiittorin tuottamia tekstejä pitäisi lukea suhteessa toisiinsa, saman tietoa tuottavan ja tulkitsevan mekanismin osina. Koko inkvisiittorin kysymyksenasettelu, myös sen oikeuden-käytöllinen puoli, oli kauttaaltaan teologinen. Yksi tutkielman keskeisiä havaintoja on, että myös keskiaikaisten inkvisitioiden juridisia asiakirjoja tulee tulkita aiempaa enemmän niitä ympäröivän teologisen kirjallisuuden kontekstissa.

Bioenergia – verkoston operatiivinen ja strateginen kehittäminen

Nykypäivän entisestään kovenevassa globaalissa liiketoimintaympäristössä jatkuvan ja pitkäaikaisen kilpailukyvyn ylläpitämiseen ja kehittämiseen vaaditaan laajalti kyvykkyyksiä, kompetensseja ja erilaisia resursseja. Etenkään pienet yritykset eivät pysty vastaamaan nykypäivän liiketoiminnan vaatimuksiin ja tavoitteisiin, jolloin ne tarvitsevat osaamista ja resursseja ulkopuolisilta toimijoilta, jopa mahdollisilta kilpailijoiltaan. Painotus on kilpailutilanteessa siirtynyt yksittäisistä yrityksistä verkostojen välisiksi turnauksiksi liiketoiminnan armottomilla pelikentillä. Diplomityö pohjautuu Lappeenrannan teknillisen yliopiston tutkimuskeskuksessa (TBRC) toteutettuun moniosaiseen tutkimukseen lämpöliiketoiminnan verkostorakenteista ja niiden ominaisuuksista. Tavoitteena on yleisen tietouden kasvattaminen pienten lämpölaitosalan toimijoiden verkostorakenteista, niiden eroista ja tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksista. Pääpaino diplomityössä on juuri verkostojen kuvaamisella ja tietouden kasvattamisella, mutta myös rakenteiden ja toimintojen kehittämisessä vertikaalisen ja horisontaalisen verkostokehityksen viitekehyksen avulla, huomioiden operatiiviset ja strategiset tarpeet kilpailukyvyn ylläpitämisessä. Tutkimuksessa tunnistettiin huomattavia eroavaisuuksia lämpölaitosten toiminta-tavoissa sekä verkostorakenteissa ja niissä tapahtuvissa transaktioissa. Kirjallisuudessa esitettyjä onnistuneiden ja tehokkaasti toimivien verkostojen ominaisuuksien korrelaatioita lämpöliiketoiminnan operatiivisiin ja strategisiin toimintoihin vertaillaan tarkoitukseen muokatulla laadun talo -matriisilla. Tärkeimmiksi tulevaisuuden kehityskohteiksi analyysien perusteella havaittiin resurssien ja tietotaidon tehokkaamman jakamisen, yhteistyösuhteiden laajuuksien ja lukumäärien kasvattamisen sekä yhteistyösuhteiden strategisuuden lisäämisen.

KIBS-yrityksen konsultin ja asiakkaan väliseen hiljaisen tiedon jakamiseen vaikuttavat tekijät

Tutkielman tavoitteena oli selvittää ja ymmärtää, mitkä tekijät vaikuttavat hiljaisen tiedon jakamiseen asiakkaan ja KIBS-yritystä edustavan konsultin välillä. Tutkimusongelmaa lähestyttiin näkökulmasta, missä hiljaisen onnistuneen jakamisen merkitys nähtiin rekrytointipalvelun onnistumisen edellytyksenä. Sekä kirjallisuuskatsauksessa että tutkimuksen empiirisessä osuudessa pyrittiin selvittämään, miten motivaatio, kykytekijät ja luottamus vaikuttavat hiljaisen tiedon jakamiseen. Tutkimuksessa pyrittiin myös kuvaamaan niitä mahdollisuuksia ja haasteita, mitä hiljaisen tiedon jakaminen synnyttää rekrytointiprosessin määrittelyvaiheessa. Kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin teorioita tiedosta ja hiljaisen tiedon jakamisesta, sekä määriteltiin pääkäsitteet hiljainen tieto, motivaatio, mahdollisuus, kyvykkyys, luottamus, KIBS-yritys, sekä joukko niiden alakäsitteitä. Tutkimuksen empiirinen osuus toteutettiin laadullisilla menetelmillä tapaustutkimuksena. Aineisto kerättiin kuuden puolistrukturoidun teema-haastattelun kautta. Tiedon jakamiseen vaikuttaviksi ja edistäviksi tekijöiksi tunnistettiin vuoro-vaikutustilanteessa olevien henkilöiden välinen luottamus, motivaatio ja asiantuntemus. Haasteina hiljaisen tiedon jakamisessa nähtiin sen strateginen, sekä toimintaan ja asiantuntemukseen sidoksissa oleva muoto.

Läsnäolo, tuttuus, tulkinta ja sävy. Ihmisviitteinen hän ja sen tehtävät Harjavallan, Kokemäen ja Huittisten nykypuhekielessä

Tutkin pro gradu -työssäni ihmisiin viittaavien hän-, se-, tämä- ja tuo -pronominien sekä niiden monikollisten vastineiden käyttöä lounaisiin välimurteisiin kuuluvissa alasatakuntalaismurteissa. Pääasiallinen huomioni kohde on puhetilanteessa läsnä olevaan henkilöön viittaava hän Saadakseni perspektiiviä aiheeseen käsittelen myös poissaolijaan viittaamista ja muita kolmaspersoonaisia pronomineja. Aineistonani on 47 Satakuntalaisuus puheessa -hankkeen osana kerättyä nauhoitusta, joilla puhuu yhtä monta eri-ikäistä informanttia Harjavallasta, Kokemäeltä ja Huittisista. Aineistossa esiintyy kaikkiaan 5240 ihmiseen viittaavaan kolmaspersoonaista pronominia, joista läsnäolijaan viittaavia on 252. Nauhoituksissa on sekä kahden- että monenkeskisiä keskusteluja, ja niiden muodollisuusaste vaihtelee melko haastattelunomaisesta hyvinkin vapaamuotoiseen jutusteluun. Aineistoani täydentää pienimuotoinen lomakekysely, jonka on täyttänyt 27 satakuntalaista informanttia sekä 12 verrokkiryhmäläistä muualta Suomesta. Näkökulmani on alueellinen, koska vertaan alasatakuntalaista aineistoani aikaisempaan, Helsingissä asuvien puhujien kielestä tehtyyn tutkimukseen. Pronominiesiintymien määrän tarkastelun lisäksi pyrin selvittämään myös pronominiviittausten vaihtelun syitä. Siinä käytän apuna keskusteluntutkimuksen metodeja. Analyysini ei tuo ilmi yksiselitteisiä alueellisia eroja mutta täsmentää käsityksiä hän- pronominin käyttölaajuudesta ja -tilanteista nykypuhekielessä. Aineistoni puhujat käyttävät läsnäolijaan viitatessaan selvästi enemmän hän-pronominia kuin vertailukohtana olevat eteläsuomalaiset, mutta ero voi alueellisen vaihtelun sijaan selittyä myös nauhoitustilanteiden erilaisuudella ja puhujien keskinäisellä tuttuudella. Tulokset viittaavat siihen suuntaan, että keskiikäiset saattavat välttää läsnäolijaan kohdistuvia toi- viittauksia. Kyselytutkimus paljastaa yllättävän alueellisen eron: satakuntalaiset käsittävät hän- pronominin ivalliseksi selvästi harvemmin kuin verrokkiryhmäläiset. Tutkimustulokseni osoittavat, että hän- pronominilla viitataan läsnäolijaan usein silloin, kun tämä on puhujaa vanhempi tai puhujalle vieras. Sillä voidaan myös lieventää viittauksen kohdetta arvostelevaa lausumaa. Myös hän-pronominin logoforinen funktio ja siitä juontuva eläytyvä käyttö ovat aineistossa edustettuna. Useimmiten hän esiintyy lauseissa, jotka tulkitsevat viittauksen kohdetta, ovat lisäyksiä tai täsmennyksiä tämän kertomaan tai muuten käsittelevät asiaa, joka on parhaiten viittauksen kohteen tiedossa. Näissä tapauksissa hän-pronominin käytön voi nähdä säätelevän puhetilanteen osallistujien rooleja: hän- viittaus korostaa viittauskohteen asemaa lausuman oikeutettuna lausujana ja häivyttää äänessäolijan asemaa taka-alalle.

EU:n sotilaallinen kriisinhallinta : kriisinhallintaoperaatiot ja Suomen rooli

Tämä tutkimus koskee EU:n sotilaallista kriisinhallintaa, EU-operaatioita sekä Suomen osuuttaa näissä. Tutkimuksessa keskitytään kansainvälisessä järjestelmässä toimiviin sotilaallista kriisinhallintaa suorittavien organisaatioiden toimintaan. Tutkimus on luonteeltaan uhka - hyöty näkökulmia korostavaa. Tutkimuksessa tarkastellaan sotilaallista kriisinhallintaa sekä kansainvälisten järjestöjen tasolla (YK, NATO, EU), että valtiollisella tasolla (Suomi). Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää, miksi EU näkee tarpeellisena ylläpitää ja kehittää omaa sotilaallista kriisinhallintajoukkoa, sekä mikä Suomen rooli on EU:n sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Tutkimusongelmaan on etsitty vastauksia viiden tutkimuskysymyksen kautta. Tutkimusmenetelmänä on käytetty asiakirjatutkimusta ja tavoitteena on ollut selvittää vastauksia tutkimuskysymyksiin ja niiden kautta mallintaa, miten sotilaallisen kriisinhallinnan tarve syntyy. Tarkastelun myötä on syntynyt käsitys siitä, miten uhkakuvat ja toiminnasta saavutettava hyöty vaikuttavat tarpeeseen toimia sotilaallisen kriisinhallinnan saralla. Teoreettisena kehyksenä on käytetty englantilaisen koulukunnan mukaista näkemystä kansainvälisestä järjestelmästä. Tutkimusongelmaan on pyritty vastaamaan huomioiden sekä liberaalia että realistista maailmannäkemystä. YK:n ja NATO:n toimintaa on käsitelty pintapuolisesti. YK:n toiminnan tarkastelussa on todettu järjestön heikkoudeksi mm. omien joukkojen puute, hidas päätöksentekoprosessi ja se, että järjestö on sotilaallisen kriisinhallinnan osalta sivuutettavissa sekä NATO:n että EU:n toimesta. NATO:n tarkastelussa on käynyt ilmi, että kylmän sodan jälkeen NATO:n näkyvin toiminta on ollut sotilaallinen kriisinhallinta. NATO:n sotilaallinen kriisinhallintavoima on YK:hon verrattuna helpommin sekä, nopean toiminnan joukkojen myötä, nopeammin käytettävissä. NATO onkin eurooppalaisille valtioille varteenotettava vaihtoehto sotilaallisen kriisinhallinnan johto- ja suunnitteluorganisaationa. EU:n sotilaallisia kriisinhallintaoperaatioita on tarkasteltu turvallisuusympäristön asettamien uhkien ja esimerkkeinä mainittujen hyötynäkökulmien kautta. Operaatiotarkastelun tuotteena on syntynyt arvioita tulevaisuuden EU-operaatioista. EU:n nähdään tulevaisuudessa mahdollisesti suorittavan operaatioita joko Lähi-idän tai Afrikan suunnassa. Operaatioita tullaan suorittamaan aluksi nopeaan toimintaan kykenevillä taisteluosastoilla. EU:n tarve kehittää omaa sotilaallista kriisinhallintakykyään näyttää perustuvan sekä liberaaliin yleismaailmalliseen yhteisvastuuseen, että voimapoliittiseen pyrkimykseen lisätä omaa vaikutusvaltaansa kansainvälisenä toimijana. EU pyrkii sotilaallisella kriisinhallinnallaan määrittämään itse miten ja missä unioni vastaa maailmalla vallitseviin uhkiin. Samalla unioni pyrkii itsenäisen toiminnan kautta saavuttamaan mahdollisimman paljon hyötyä sotilaallisen kriisinhallinnan avulla. Suomen aktiivinen rooli EU:n kriisinhallinnassa näyttäisi perustuvan sekä eurooppalaiseen yhteisvastuuseen, että valtion pyrkimykseen lisätä omaa vaikutusvaltaansa ja saavutettavaa hyötyä sekä EU:n sisäisessä toiminnassa että kriisinhallintaoperaatioissa.

Rajavartiolaitoksen koulutuskulttuurin rakentuminen : organisaatiokulttuurin ja pätevyysvaatimusten merkitys

Rajavartiolaitoksen tehtävien monialaisuus ja toimivaltuuksien laajeneminen sekä toimintaympäristön ja työn kuvan muutokset asettavat haasteita henkilöstön koulutukselle ja osaamiselle. Osaamiseen ja sitä kautta Rajavartiolaitoksen suorituskykyyn vaikutetaan erityisesti koulutuksella. Koulutus tulee nähdä muutosta ja kehitystä edistävänä voimana vastattaessa tulevaisuuden haasteisiin. Rajavartiolaitoksen koulutuskulttuurin rakentumiseen vaikuttavat ulkoinen ja sisäinen toimintaympäristö. Koulutuskulttuurilla tarkoitetaan monitasoista ja - tahoista kokonaisuutta ja yläkäsitettä, joka vaikuttaa ohjaavasti ja normittavasti opettajien ja kouluttajien toimintaan sekä koulutukseen ja muuhun osaamisen kehittämiseen. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää organisaatiokulttuurin keskeisimmät ominaispiirteet, Rajavartiolaitoksen ja erityisesti rajavartiomiesten keskeisimmät pätevyysvaatimukset sekä organisaatiokulttuurin ja pätevyysvaatimusten välinen yhteys ja niiden vaikutus Rajavartiolaitoksen koulutuskulttuurin rakentumiseen. Tutkimuksessa myös jäsennettiin koulutuskulttuurin rakentumista sekä selvitettiin koulutuskulttuurin kehittämisedellytyksiä ja -pyrkimyksiä. Tutkimuksen pääongelmana oli: ”Mikä on organisaatiokulttuurin sekä Rajavartiolaitoksen ja rajavartiomiesten pätevyysvaatimusten merkitys Rajavartiolaitoksen koulutuskulttuurin rakentumiselle?” Tutkimus rajattiin rauhan ajan henkilökuntakoulutukseen. Sen lähestymistapa oli selittävä ja kartoittava. Tutkimusmenetelmänä käytettiin teoriasidonnaista sisällönanalyysia, jossa vaihtelevat valmiit teoriamallit ja aineistolähtöisyys. Lähdeaineisto koostui lähinnä sotatieteellisestä ja rajaturvallisuusalan tutkimuksesta, kasvatustieteellisestä ja sotilaspedagogisesta kirjallisuudesta sekä Rajavartiolaitoksen asiakirjoista. Analyysissa aineistoa teemoiteltiin asiakokonaisuuksittain. Johtopäätöksissä esitettiin analyysin tuloksena oppivan organisaation periaatteisiin pohjautuva Rajavartiolaitoksen koulutuskulttuurin kehittymisen malli. Mallinnus muodosti synteesinä tutkimuksen päätuloksen. Sen perusteella johtopäätöksissä esitettiin myös Rajavartiolaitoksen koulutuskulttuurin käsite. 3 Johtopäätösten perusteella Rajavartiolaitoksen koulutuskulttuuriin liittyy läheisesti toimintakulttuuri, jonka muutosprosessi asettaa pätevyys-, koulutus- ja oppimisvaatimuksia henkilöstölle ja työyhteisöille. Oppiminen kehittää sekä yksilöllistä että organisaation kollektiivista pätevyyttä. Pätevyys on ammattitaitoa laajempi yleiskäsite liittyessään nimenomaan yhteisöllisen toiminnan valmiuksiin kokonaistyöprosessin osana. Rajavartiolaitoksen ja rajavartiomiehen pätevyysvaatimuksilla on olennainen merkitys koulutuskulttuurin rakentumiseen, sillä ne vaikuttavat suuresti koulutuksen tavoitteisiin, sisältöihin ja opetusmenetelmiin. Vakiintunut toimintakulttuuri pohjautuu organisaatiokulttuuriin eli syvimpiin uskomuksiin ja tiedostamattomiin perusoletuksiin. Toimintakulttuurin muuttaminen voi olla siten vaikeaa ja herättää muutosvastarintaa. Sama koskee opetus- ja oppimiskulttuuria, jonka uudistaminen edellyttää koko koulutus- ja työyhteisön tukea ja nykyaikaista koulutuskäsitystä. Vahvana ja piilevänä ilmiönä myös organisaatiokulttuurilla on näin suuri merkitys Rajavartiolaitoksen koulutuskulttuurin rakentumiseen. Kulttuurin tunnistaminen ja ymmärtäminen onkin tärkeää Rajavartiolaitoksen kehittämisen kannalta. Samoin arvoilla on kulttuurin muutokseen, muutosjohtamiseen, pätevyysvaatimuksiin ja koulutukseen liittyvä monitahoinen merkitys. Rajavartiolaitoksen koulutusta on kehitettävä ottamalla huomioon tulevaisuuden muuttuvat ja kasvavat osaamisvaatimukset. Koulutuksen laatu edellyttää koulutus- ja työyhteisön oppimisympäristön ja oppimisedellytysten kehittämistä. Yhteistyön ja sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta syntyvä oppiminen johtaa organisaation osaamiseen ja innovatiiviseen toimintaan, mikä edellyttää pedagogisen johtamisen taitoja. Joustavalle oppivalle organisaatiolle on ominaista kyky muuttua ja kehittyä jatkuvasti sekä ennakoida toimintaympäristön muutoksia. Opetuksen ja oppimisen pedagogisessa kehittämisessä on kyse Raja- ja merivartiokoulun pedagogisen strategian edellyttämästä uudistumis- ja muutosprosessista kohti ongelmalähtöisempää, tutkivampaa ja yhteisöllisempää oppimis- ja työtapaa. Uudet opetus-, oppimis- ja yhteistyökäytännöt sekä oman työn ja työyhteisön arviointi ja kehittäminen vaativat uudenlaista roolia ja osaamista verrattuna perinteiseen koulutus- ja toimintakulttuuriin. Tutkimus osoitti Rajavartiolaitoksen koulutuskulttuurin olevan hyvin kokonaisvaltainen ilmiö, joka vaatii tarkempaa tutkimusta. Jatkotutkimustarpeet muodostivat tutkimuksen toisen päätuloksen, jonka perusteella tulee tutkia itse kulttuuria ja syventää koulutuskulttuurin kehittämistä. Lisäksi tulisi harkita Rajavartiolaitoksen osaamisen kehittämisohjelman laatimista.

Ruotsin turvallisuuspolitiikan kansainvälinen ulottuvuus ja siihen vaikuttavat tekijät

Ruotsi on muuttanut turvallisuuspolitiikkansa suuntaviivoja vastaamaan paremmin nykypäivän uhkiin. Painotus on siirtynyt laajamittaisen hyökkäyksen torjuntaan valmistautumisesta kansainväliseen toimintaan ja kriisien leviämisen ennaltaehkäisemiseen. Tutkimuksessa selvitän, mitkä tekijät ovat Ruotsin turvallisuuspolitiikan kansainvälisen ulottuvuuden taustalla ja miten nämä tekijät vaikuttavat politiikkaan. Kansainvälisen ulottuvuuden tarkastelussa keskityn sotilaalliseen toimintaan kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa. Tutkimusaineistona käytän julkisia asiakirjoja. Lähden olettamuksesta, että valtionhallinnon poliittiset asiakirjat ilmentävät harjoitettua politiikkaa. Tärkeimpänä lähteenä on puolustusvoimien toimintaa ohjaava puolustuspäätös vuodelta 2004. Turvallisuuspolitiikan kansainväliseen ulottuvuuteen vaikuttavia tekijöitä selvittäessäni käytän lähtökohtana Kalevi Holstin mallia ulkopoliittisen päätöksenteon tekijöistä, rajoitteista ja mahdollisuuksista. Sen pohjalta olen jakanut turvallisuuspolitiikkaan vaikuttavat tekijät neljään kategoriaan: turvallisuuspoliittinen ympäristö ja historiallinen perintö, kansainväliset järjestöt ja muut valtiolliset toimijat, sisäpolitiikka ja kansalliset mielipiteet sekä resurssit. Näiden kategorioiden alla esittelen, miten eri tekijät vaikuttavat Ruotsin turvallisuuspolitiikan kansainväliseen ulottuvuuteen. Yhdessä nämä tekijät muodostavat kompleksin toimintakentän, missä Ruotsi pyrkii toteuttamaan turvallisuuspoliittisia tavoitteitaan. Tekijät on ymmärrettävä kokonaisuutena, niiden välisen keskinäisriippuvuuden vuoksi. Tekijöiden painoarvo on myös tilannesidonnainen. Lisäksi Ruotsi voi itse vaikuttaa osaan näistä tekijöistä, jotka asettavat rajoitteita ja luovat toimintamahdollisuuksia. Ruotsin puolustusreformi on edennyt pitkälle ja näin ollen Ruotsin kansainvälinen toiminta tullee lisääntymään. Tulevaisuutta kuvaa yleisesti kansainvälisen yhteistyön lisääntyminen. Lähivuosina Nato-yhteistyö lisääntynee entisestään, mutta varsinaisesta jäsenyydestä ei keskusteltane ennen seuraavia valtiopäivävaaleja vuonna 2010. Kansalaisten voimakkaasta Nato-vastaisuudesta huolimatta yhteistyön syventäminen liittouman kanssa aiheuttaa hyvin vähän vastustusta. Tämä johtuu pääosin siitä, että turvallisuuspoliittinen keskustelu Ruotsissa on yleisestikin hyvin vähäistä. Euroopan unionin merkitys keskeisenä turvallisuuspoliittisena vaikuttajana kasvaa entisestään. Sen alaisuuteen perustettava nopean toiminnan taisteluosasto on ollut puolustusvoimien kehittämisen painopisteenä. Yhteiskunnan sosiaali- ja terveyskulujen kasvut aiheuttavat tulevaisuudessa säästöpaineita puolustusmenoille. Samalla puolustusvoimien toimintamenot ja materiaalihankinnan kustannukset nousevat. Tähän yhtälöön Ruotsi hakee ratkaisua kansainvälisestä yhteistyöstä. Tutkimus osoittaa, että Ruotsin kansainväliseen sotilaalliseen toimintaan vaikuttavia tekijöitä on todella paljon. Jokaisen luetteleminen on käytännössä mahdotonta. Keskeisimmät tekijät selittävät kuitenkin varsin perusteellisesti syyt Ruotsin nykyiselle toiminnalle ja mahdollistavat samalla tulevaisuuden suuntaviivojen hahmottelemisen.

Sotilaan eettinen toimintakyky ja päätöksenteko : teoreettinen mallinnus ja empiirinen tutkimus kriisinhallintaympäristössä

Tutkimus perustuu sotilaan toimintakykymalliin ja sen mukaiseen käsitykseen soti-laan eettisestä toimintakyvystä. Tutkimuksen tarkoituksena on rikastaa eettisen toimintakyvyn käsitettä ja osallistua sen kehittämiseen. Tutkimus on luonteeltaan hermeneuttis-fenomenologinen muodostuen teoreettisesta ja empiirisestä osuudesta. Tutkimuksen teoriaosuus on kirjallisiin lähteisiin perustuva ja siinä pyritään ymmärrykseen hermeneuttisen tulkinnan kautta. Empiirisessä osassa päätutkimusmetodina käytetään delfoi-kyselyä. Kyselyn vastaajat ovat puolustusvoimien palkattua sotilashenkilöstöä: upseereita ja opistoupseereita. Kaikilla vastaajilla on kokemusta vähintään yhdestä kriisinhallintatehtävästä, moni on osallistunut useampaan kriisinhallintaoperaatioon. Ensimmäisen kierroksen kyselyssä vastaajia oli 18, toisen kierroksen kyselyssä 14. Tutkimusongelma muodostui kahdesta päätutkimuskysymyksestä, jotka ovat: 1. ”Mitä sotilaan eettinen toimintakyky on?” 2. ”Miten yksilön eettistä toimintakykyä voidaan tukea?” Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että sotilaan eettinen toimintakyky koetaan saumattomasti toimintaan ja päätöksentekoon liittyvänä tekijänä. Eettiset kysymyk-set nousevat harvoin pääosaan päätöksiä tehtäessä. Päätökset tehdään useimmiten hyvin käytännöllisten seikkojen perusteella, eettiset valinnat ja arvot vaikuttavat taus-talla jopa tiedostamatta. Eettistä toimintakykyä pidetään ammattitaitoon olennaisesti liittyvänä tekijänä. Ammattisotilaan, varsinkin sotilasjohtajan, rooli eettisten ongelmien ratkaisijana nähdään aktiivisena, autonomisena ja vastuullisena. Johtamistoiminta on koulutuksen ohella tärkein tekijä, jolla voidaan tukea yksilön eettistä toimintakykyä. Tehtävätaktiikan käyttäminen johtamisessa sopii sotilaan eettisen toimintakyvyn kannalta lähtökohdaksi yksilön autonomiaan, vastuuseen ja vapauteen liittyvien kysymyksien ratkaisemisessa. Eettisen toimintakyvyn koulutus nähdään parhaaksi integroida muuhun sotilaskoulutukseen. Ollakseen tehokasta eettisen toimintakyvyn kehittämisen pitää perustua yksilön omaan haluun ja pyrkimykseen. Yhtenä tutkimuksen päätuloksena on sotilaan eettisen toimintakyvyn mallintaminen prosessiksi, joka muodostuu havaitsemisesta, tilanteenarviosta, päätöksenteosta, toimeenpanosta ja vastuun kantamisesta. Päätöksentekoprosessiin vaikuttavat tärkeimmät kokonaisuudet ovat tehtävä ja olosuhteet; oma toimintakyky ja osaaminen; ohjaavat normit ja arvot. Tutkimuksessa päädytään siihen, että Suomen puolustusvoimien viralliset arvot ja eettiset toimintaohjeet tulisi määrittää ja julkaista. Niiden tulisi olla osa puolustusvoimien eettistä ohjelmaa, joka sisältäisi myös henkilöstön eettisen toimintakyvyn koulutuksen ja yksilön eettisen kehittymisen tukemisen. Sotilaan toimintakykyyn kuuluva eettinen toimintakyky liitetään tutkimuksessa puo-lustusvoimien pääprosesseihin. Toimintakyky yhdessä sotilaan ammattitaidon kans-sa muodostaa suorituskyvyn inhimillisen osatekijän.

Jääkärikomppanian taisteluharjoituksen fyysinen kuormittavuus ja kuormituksen vaikutus suorituskykyyn

Puolustusvoimien koulutuksen tärkein päämäärä on tuottaa riittävän fyysisen suorituskyvyn omaavia joukkoja sodan ajan reserviksi. Nykyaikaisessa sodankäynnissä taistelijoille asetetut fyysiset vaatimukset ovat lisääntyneet. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että taistelijan suorituskyky voi laskea taisteluiden aikana huomattavasti. Sotilastehtävien fysiologisia vasteita on tutkittu kansainvälisesti varsin paljon. Puolustusvoimissa on todettu, että taistelijan kuormittumista erityyppisissä tilanteissa pitää tutkia.

Yhteistyö- ja kommunikaatioteknologia työ- ja opiskelutoiminnan tukena

Vuodesta 2000 puolustusvoimat on aktiivisesti kehittänyt virtuaalisia yhteistyö- ja kommunikaatioteknologioita tukemaan henkilöstön koulutus- ja työtoimintaa. Tällä kehittämistoiminnalla on ollut kolme keskeistä tavoitetta. Ensinnäkin sen avulla on luotu kattava verkko-oppimisympäristö, jota koko puolustusvoimat hyödyntää osana kansallista tietoyhteiskuntahanketta. Toiseksi kehittämisen pedagogisena tavoitteena on ollut osaltaan ohjata puolustusvoimien koulutuskulttuurin muutosta aiempaa enemmän oppijakeskeiseen suuntaan ja samalla yhtenäistää puolustusvoimien koulutusta ja sen eri järjestelytapoja siviiliyhteiskunnan koulutusjärjestelmän kanssa. Lisäksi yhteistyö- ja kommunikaatioteknologialla on haluttu varmistaa henkilöstön osaamisen kehittäminen. Sodan kuvan muutos, työn ammatillistuminen ja sen tietointensiivisyys sekä jatkuva muutos edellyttävät osaavia työntekijöitä, jotka kykenevät joustavasti sopeutumaan niihin tieto- ja taitomuutoksiin, joita muuttuva työelämä ja teknologia aiheuttavat koko heidän työuralleen. Nämä ajattelu- ja toimintatapoihin sekä työn kvalifikaatioihin heijastuvat muutospaineet edellyttävät henkilöstöltä jatkuvaa työssä oppimista ja kehittymistä.

Venäjän avaruuspuolustus ja sen merkitys kansalliseen turvallisuuteen

Venäjän avaruuspuolustusta ja sen merkitystä kansalliseen turvallisuuteen on tutkittu Suomessa, samoin kuin muuallakin maailmassa vähän. Tämän lisäksi on olemassa arvioita siitä, että avaruuden käyttö tulevaisuuden sodankäynnissä on lisääntymässä. Tämän johdosta tutkimus Venäjän avaruuspuolustuksen osalta ja sen merkittävyydestä kansalliseen turvallisuuteen on tänä päivänä ajankohtainen ja tarpeellinen.

Paska jätkä, mutta hieno mies - molemminpuolista oppimista : kouluttaja ja kouluttajan toiminta alaisten kirjoituksissa

Tutkimuksessa tarkastellaan puolustusvoimien perusyksikkötason kouluttajia alaisten tekemien kirjoitelmien pohjalta. Päätutkimuskysymyksellä selvitetään miten reserviläisten kokemukset omasta kouluttajastaan eroavat hyvän kouluttajan virallisesta kuvasta. Sivututkimuskysymyksellä pyritään lisäksi selvittämään, onko kouluttaja aikakautensa tuotos. Tutkimus perustuu laadulliseen tutkimustraditioon ja se toteutettiin tapaustutkimuksena. Tapaustutkimuksen alalajeista on käytetty narratiivisuutta niin aineiston keräämiseen kuin aineiston analysointiinkin narratiivien tutkimisella. Tutkimusaineisto analysoitiin fenomenografisen analyysimenetelmän avulla. Tutkimuksen mukaan kouluttaja on usein välinpitämätön ja alaisestaan kiinnostumaton suorittaja, joka kuitenkin välillä ilahduttaa ja saa aikaan hyviä tuloksia. Kouluttajan innostus tai innostumattomuus vaikuttaa merkittävästi alaisten toimintaan. Yksittäinen pirteällä tavalla esiintyvä, innovatiivinen ja alaisistaan kiinnostunut kouluttaja saa alaisessa aikaan positiivisen reaktion, joka vaikuttaa niin koko palvelusaikaan kuin maanpuolustushenkeen yleensäkin. Vastaavasti yksittäisen kouluttajan penseä ja välinpitämätön toiminta voi tappaa kiinnostuksen niin yksilö-, ryhmä- kuin joukkuetasollakin. Kouluttajan halutaan omaavan hyvät vuorovaikutustaidot sekä kohtelevan alaisiaan asiallisella sekä ihmisarvoisella tavalla. Lisäksi hänen tulee osata sekä antaa että ottaa palautetta ja antaa alaiselle tilaa ajatella ja kehittyä. Ulkoiselta olemukselta alaisten mukaan kouluttajan tulee olla esimerkillinen ja jämäkkä sekä osata pitää yllä kuria ja seisoa sanojensa takana.