Takaisin luontoon: Jevgeni Zamjatinin romaanin Me ja Lois Lowryn romaanin The Giver vertaileva analyysi ekokriittisestä näkökulmasta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisina luonto ja luonnollisuus esiintyvät Jevgeni Zamjatinin klassikkodystopiassa Me (1921) ja Lois Lowryn nuorille aikuisille suunnatussa dystopiassa The Giver (1993). Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esille luonnon ja luonnollisuuden kirjalliset representaatiot teosten ekokriittisen luennan kautta. Kirjallisuuden ekokriittinen tarkastelu auttaa hahmottamaan ihmisten luontosuhdetta ja luontoon liittyviä asenteita. Tämä puolestaan auttaa ymmärtämään ihmisten luontoon liittyvää toimintaa ja ajalleen tyypillisiä kiistakysymyksiä. Me ja The Giver -dystopiaromaanit sopivat luontoteeman tarkasteluun, koska teokset edustavat oman aikansa käsityksiä luonnosta ja tuovat niitä esille eri tavalla. Dystopiakirjallisuuden nähdään ammentavan aiheita todellisuudesta ja kuvailevan tulevaisuutta, jota tulisi kaikin tavoin välttää. Dystopian keinoin lukijat halutaan tavallisesti saada tietoisiksi vallitsevista ongelmista ja herättää heidät toimimaan. NA-dystopialle ominainen toivon kipinä haastaa klassiselle dystopialle ominaisen toivon puuttumisen. Näiden toisistaan poikkeavien dystopialajien voidaankin nähdä pyrkivän aktivoimaan lukijat poliittiseen toimintaan ja yhteiskunnalliseen ajatteluun eri keinoin. Analyysissa on käytetty vertailevaa kirjallisuudentutkimusta ja tarkasteltu molempien teosten luontokuvauksia, elottoman ja elollisen luonnon esiintymistä sekä luonnon asemaa totalitaristisessa dystopiayhteiskunnassa. Lisäksi, haastaen ongelmallinen kahtiajako luonnon ja kulttuurin välillä, ihmisyyttä käsitellään osana luontoa, jolloin tarkastelun kohteena on ollut myös ihmisen luonnollisina pidettyjen piirteiden näyttäytyminen, ihmisen eläimellistäminen sekä ihmisen primitiivisyyden ilmentymät analysoitavissa teoksissa. Tutkimus osoitti, että luonto esiintyy molemmissa teoksissa melko samanlaisena: kukistettuna yhteiskunnan sisällä ja kukoistavana sen ulkopuolella. Zamjatinin romaanissa steriili, lasista rakennettu Ainoa Valtio pyrkii sulkemaan luonnon kokonaan valtion ulkopuolelle. The Giverissä luonto näyttäytyy yhteiskunnan sisällä puutarhamaisena, keinotekoisena ja hallittuna, mutta pääosin yhteiskunnasta eristettynä. Molemmissa romaaneissa totalitaristiset valtiot ohjaavat luonnonvoimat uomiinsa ja eristävät ihmiset niin fyysisesti kuin symbolisestikin luonnosta tarkoituksenaan luoda ja ylläpitää täydellinen yhteiskunta. Ihmisluonnolle ominaiset luonnollisina pidetyt piirteet eliminoidaan konfliktien välttämiseksi, jolloin valtio mahdollistaa oman mahtinsa ja yhteiskuntansa jatkuvuuden. Utopiayhteiskunnalle ominainen staattisuus ja ajattomuus sotii luonnolle ominaisen muutoksen ja dynaamisuuden kanssa, jolloin luonnolla ei ole paikkaa ”täydellisessä” utopiayhteiskunnassa.

I berättandets makt : om tre romankroppar av Per Olov Enquist

Doktorsavhandlingen synliggör avgörande etiska och estetiska aspekter av Per Olov Enquists poetik. Studien belyser den i författarskapet centrala frågan om vad en människa är och demonstrerar dess intima koppling till en utforskning av berättandets kritiska och kreativa kraft. I avhandlingen kartläggs en förkroppsligande estetik i romanerna Nedstörtad ängel (1985), Livläkarens besök (1999) och Boken om Blanche och Marie (2004). Gemensamt för romanerna är en problematisering av moderniteten som tar sig uttryck i en tematisering av sambanden mellan kvinnlighet, kroppslighet, marginalisering och mänsklighet. Problematiseringen är förbunden med ett mönster romanerna delar, där en specifik karaktär fungerar som ett koncentrat av romanbygget. Avhandlingens tes är att det tvehövdade monstret Pasqual och Maria Pinon, flickdrottningen Caroline Mathilde och hysterikan Blanche Wittman utgör förkroppsliganden av de romaner i vilka de figurerar. Genom en kombination av feministiska, nymaterialistiska, genreteoretiska och narratologiska perspektiv synliggörs det samspel mellan form och innehåll, tematik och poetik, som förkroppsligandet innefattar. Idén om romangenrens nära koppling till föreställningar om subjektiviteten genomsyrar analysen där såväl romanens kroppslighet som subjektivitetens textualitet framträder. Kartläggningen av förkroppsligandets manifestationer och effekter blottlägger berättandet som maktordning och makthandling och synliggör ett komplext förhållande mellan roman och människa, berättande och subjektivitet, estetik och etik. Undersökningen ringar in en genomgående produktiv spänning i Enquists berättande, mellan en strävan att formulera och bejaka alternativa visioner av subjektiviteten och en metafiktiv rannsakan av de etiska implikationerna av denna strävan. Studien bidrar till kunskapen om ett av de stora, samtida svenskspråkiga författarskapen och ger därigenom en mångfasetterad bild av berättandets potential i vår tid. ------------------------------------------------------------- Väitöskirja pohtii Per Olov Enquistin poetiikassa merkittäviä eettisiä ja esteettisiä ulottuvuuksia. Tutkimus valottaa Enquistin tuotannon keskeistä kysymystä – kysymystä siitä mikä ihminen on – ja osoittaa sen kytkeytyvän läheisellä tavalla kerronnan kriittisen ja luovan voiman tutkimiseen. Väitöskirjassa kartoitetaan ruumiillisuuden estetiikkaa romaaneissa Nedstörtad ängel (1985, Suistunut enkeli 1986), Livläkarens besök (1999, Henkilääkäri 2000) ja Boken om Blanche och Marie (2004, Blanche ja Marie 2005). Romaaneja yhdistää niiden tapa problematisoida moderniteetti etsimällä naisellisuuden, ruumiillisuuden, marginalisoitumisen ja ihmisyyden välisiä yhteyksiä. Problematisointiin liittyy romaaneille yhteinen kuvio, jossa tietty henkilöhahmo toimii romaanirakennelman tiivistelmänä. Väitöskirjan keskeinen väittämä on, että kaksipäinen hirviö Pasqual ja Maria Pinon, tyttökuningatar Caroline Mathilde ja hysteerikko Blanche Wittman, ruumiillistavat ne romaanit joissa ne esiintyvät. Teoreettisesti tutkimus yhdistää feministisen, uusmaterialistisen, lajiteoreettisen ja narratologisen tutkimuksen näkökulmia, joiden kautta tulee näkyväksi ruumiillisuuden kytkeytyminen niin muotoon kuin sisältöönkin. Ajatus romaanilajin yhteydestä yksilökäsityksiin on keskeinen analyysissä, jossa hahmottuu sekä romaanin ruumillisuus että subjektin tekstualisuus. Ruumiillisuuden ilmentymien ja vaikutusten kartoittaminen paljastaa kerronnan valtajärjestyksenä ja vallantekona. Se tekee näkyviksi romaanin ja ihmisen, kerronnan ja subjektiuden sekä estetiikan ja etiikan väliset moninaiset yhteydet. Tutkimus tuo esille Enquistin tuotannon läpäisevän hedelmällisen jännitteen, jossa pyrkimys ilmaista ja vahvistaa vaihtoehtoisia näkemyksiä subjektiudesta kohtaa metafiktiivisen tutkiskelun tämän pyrkimyksen eettisistä implikaatioista. Väitöskirja lisää tietämystä yhdestä merkittävimmästä ruotsinkielisestä nykykirjailijasta ja antaa samalla monitahoisen kuvan kerronnan mahdollisuuksista nykymaailmassa.

Postmoderni subjekti Jaakko Yli-Juonikkaan romaanissa Neuromaani

Kirjailija Jaakko Yli-Juonikkaan (s.1976) on julkaissut uransa aikana useita romaaneja, joista kolmas romaani Neuromaani (2012) on selvästi laajin ja kompleksisin. Siinä on useita piirteitä, joiden perusteella se on luokiteltavissa juuri postmoderniksi romaaniksi. Neuromaani on poikkeuksellinen romaani suomenkielisessä kirjallisuudessa, koska Suomessa postmodernismi ei ole koskaan noussut sellaiseen asemaan kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Postmoderni kirjallisuus on leimallisesti juuri meidän aikamme kirjallisuutta. Se käsittelee niitä ongelmia, joita ihminen kohtaa yhä epäselvemmäksi muuttuneessa maailmassa. Maailma muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi, kun saatavilla oleva informaatio lisääntyy koko ajan. Sen seurauksena yhden ihmisen on yhä vaikeampi tulkita ja järjestellä tuota informaatiota koherenttiin muotoon. Tästä seurauksena postmodernin kirjallisuuden subjektit ovat heikentyneessä tai hajonneessa tilassa. Kirjallisuus ei enää kuvaa päähenkilöiden kautta eheää fiktiivistä maailmaa, vaan tilalla on maailmojen runsaus. Se näkyy postmodernin kirjallisuuden käyttämissä eri rekistereissä, runsaassa intertekstuaalisuudessa ja eri aineksen yhdistelyssä. Postmoderni kirjallisuus yhdistelee matalaa ja korkeaa kulttuuria, mutta lopputuloksena on usein romaaneja, joiden lukukokemusta voisi kuvailla vaikeaksi. Se johtuu siitä, ettei lukijakaan ole enää autonominen subjekti, joka kykenisi tulkitsemaan tekstimassan yhteneväiseksi kokonaisuudeksi. Tutkielma tarkastelee postmodernia subjektia Neuromaanissa. Postmodernin subjektin problematiikka esiintyy romaanissa pääasiassa kolmella eri tavalla. Sen henkilöhahmot ovat heikentyneitä subjekteja, joiden on vaikea tulkita omaa tilannettaan. Päähenkilöiden sekava tilanne heijastuu lukijaan, jonka lukukokemus on katkonainen ja vaikea. Romaanin tekijä ja kertoja on myös hajonneen subjektin tilassa, sillä yhtenäisen tekstin sijasta Neuromaani on tulvillaan eri lähteistä lainattua ainesta ja erilaisia tekstityyppejä, kerronnan seassa on jopa kaupallista ainesta. Se johtuu siitä, että kaikki kolme ovat samassa hajonneen subjektin tilassa.

Miten yhdeksäsluokkalaiset kirjoittavat kielestä? Kielitietoisuuden rakentuminen kirjoittamalla.

Tässä tutkielmassa selvitän, mitä kielitietoisuus käytännössä tarkoittaa ja miten sitä voidaan rakentaa kielen avulla. Aineistonani käytän kahdessa varsinaissuomalaisessa koulussa teettämiäni kirjoitelmia sekä opetusryhmissä seuraamillani tunneilla kirjoitettuja kenttämuistiinpanoja. Analysoin kirjoitelmia sisällönanalyyttisesti sekä dialogisen ja poststrukturalistisen analyysin avulla. Lähtökohtana tutkimukselleni ovat uudet perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet, jotka otetaan käyttöön porrastetusti elokuusta 2016 lähtien. Uudessa opetus-suunnitelmassa huomioidaan erityisesti kielitietoisuus, eli kouluista pyritään tekemään kielitietoisia yhteisöjä, joissa kielistä puhutaan avoimesti ja kielten merkitys tunnustetaan aiempaa laajemmin. Tutkimukseni teoriataustana käytän Lev Vygotskin sosiokulttuurista näkemystä kielestä ja tietoisuudesta ja Mihail Bahtinin dialogista kielikäsitystä. Vygotskin ja Bahtinin mukaan merkitykset rakentuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ihmisen tietoisuus ei ole yksi ja pysyvä kokonaisuus, vaan se on moniääninen ja jatkuvasti muuttuva. Moniäänisyydellä Bahtin tarkoittaa sitä, että tietoisuus muodostuu erilaisten äänten välisestä dialogista. Yksilön tietoisuuteen vaikuttavat siis tilannekohtaisten muuttujien lisäksi kaikki aiemmat vuorovaikutustilanteet. Tutkimusaineistoani analysoimalla selvitin, että oppilaiden kielitietoisuus on hyvin moniääninen, sillä siihen vaikuttavat niin koulu, media, koti kuin kaveritkin. Oppilaiden tietoisuuksissa kuuluu monia autoritaarisia ääniä, jotka vaikuttavat oppilaiden käsityksiin ja asettavat oppilaiden kielenkäytölle erilaisia rajoituksia. Oppilaiden kielitietoisuus on myös hyvin monikielinen, sillä oppilaat kuulevat ja käyttävät päivittäin monia kieliä sekä kavereiden ja perheen kesken että medioiden parissa. Tietoisuus ympäristön moni-kielisyydestä näytti kirjoitelmien perusteella rakentuvan kirjoittamisen edetessä. Dialogista ja poststrukturalistista analyysia on aiemmin sovellettu lähinnä toisen kielen oppimisen konteksteissa ja kieli-identiteetin tutkimuksessa. Ne sopivat kuitenkin hyvin myös nuorten kielitietoisuuden tutkimiseen laajemmassa kielenkäytön kontekstissa, ja rinnakkain sovellettuna analyysimetodit tukivat hyvin toisiaan. Tutkimuksellani pyrin tarjoamaan konkreettisia välineitä kielitietoisuuden edistämiseksi kouluissa. Kirjoitelmien tehtävänannon tyyppinen kirjoitustehtävä auttoi hyvin oppilaita erittelemään kielellistä ympäristöään ja omia käsityksiään kielistä. Jatkossa voisi tutkia, miten uusi opetussuunnitelma on vaikuttanut koulujen ilmapiiriin ja ovatko myöhemmät ikäluokat taitavampia erittelemään kielenkäyttöään ja kieliä koskevia käsityksiään.

Jeanettte Wintersonin romaanii The Stone Gods

Tämä tutkielma käsittelee Jeanette Wintersonin romaania The Stone Gods. Tutkielma käyttää keskeisenä teoreettisena kontekstinaan posthumanistisen ajattelua. Wintersonin romaani on science fictionia, se kuvaa erilaisia tulevaisuudenkuvia. Tutkielma ei tarkastele teosta ensisijaisesti tieteiskirjallisuutena, mutta hyödyntää alan tutkimuksen käsitteistöä, erityisesti Darko Suvinin novumin käsitettä teoksen narratiivisen fokuksen paikantamisessa. Teos käsittelee monipuolisesti ihmisyyttä ja ihmisen käsitettä suhteessa niin ei-inhimillisiin eläimiin kuin mekaanisiin entiteetteihin, robotteihin. Teos on vahvasti kriittinen erityisesti valistuksen ajattelua ja rationaalisen ihmissubjektin käsitteitä kohtaan. Tutkielma käsittelee teoksen kuvaamia maailmoja, niiden yhteiskuntia ja ajatusmaailmoja näistä näkökulmista. Keskeiseksi tutkimuskysymykseksi nousee ihmisyyden määrittelyn vaikeus ja kriittistä tarkastelua kestämättömät raja-aidat. Tutkielma toteaa, että teos maalaa kokonaisuudessaan varsin lohduttoman kuvan ihmiskunnan mahdollisuuksista selviytyä ja pitää kiinni elävästä ja hyvinvoivasta planeetasta, mikäli ajattelutapoihin ei tule merkittävää muutosta. The Stone Gods edustaa tieteiskirjallisuuden piirissä “Jos tämä kehitys jatkuu” -tarinoiden perinnettä. Vaikka teksti on paljon tämän päivän tieteen ulottumattomissa olevia tai jopa mahdottomia asioita, antaa teos välineitä myös tämän päivän ongelmien käsittelyyn.

”Kuin olisin itse ollut lintu”. Inhimillinen ja ei-inhimillinen Hannele Huovin Höyhenketjussa ja Siiri Enorannan Painajaisten lintukodossa

Tutkimukseni tavoitteena on tutkia inhimillisen ja ei-inhimillisen sekoittumista, kytköksiä ja samuutta Hannele Huovin Höyhenketjussa (2002) ja Siiri Enorannan Painajaisten lintukodossa (2012). Tarkastelen kohdeteosteni henkilöhahmojen inhimillisyyden ja ei-inhimillisyyden rakentumista. Toinen keskeinen tutkimuskysymykseni on, kuinka teoksissa esiintyvät henkilöhahmot ja ympäristöt materiaalisesti muodostuvat. Kumpikin tutkimani teos edustaa suomalaista nuortenfantasiaa. Teosten maailmat ovat runsaita ja niistä on löydettävissä hahmoja, jotka eivät selkeästi ole niin inhimillisiä kuin ei-inhimillisiäkään. Molemmissa teoksissani keskeisiä ovat luonto-kulttuuri-oppositiot, jotka selkeimmin näkyvät teosten pääpareissa: Höyhenketjussa matkaa tekevät lintu ja tyttö, Painajaisten lintukodossa poika ja robotti. Tutkimuksessani purankin näitä kulttuurisesti omaksuttuja oppositioita ja pyrin osoittamaan, että luonto ja kulttuuri ovat enemmänkin verkottuneet, päällekkäin menevät kategoriat kuin kaksi toisilleen vastakkaista maailmaa. Haluan tutkimuksessani irrottautua siitä perinteestä, jossa luonto tai ei-inhimillinen nähdään vertauskuvana ihmisen toiminnalle. Haluan ymmärtää luonnon nimenomaan luonnoksi; linnun linnuksi; koneen koneeksi. En myöskään keskity tarkastelemaan sitä, mitä teokset pyrkivät opettamaan luonnosta tai luonnonsuojelusta. Minua kiinnostavat luonto ja ei-inhimillinen sellaisenaan, ilman inhimillisyyden peiliä. Teoreettiset lähtökohtani ovat ekokriittisessä ja posthumanistisessa tutkimuksessa. Tärkeimmät käsitteeni ovat inhimillinen, ei-inhimillinen ja materiaalisuus. Inhimillinen ja ei-inhimillinen ovat vakiintunut vastinpari, jossa inhimillinen tarkoittaa ihmistä ja ei-inhimillinen kaikkea, joka määrittyy ihmisyyden ulkopuolella. Materiaalisuus tarkoittaa tutkimuksessani nimenomaan kohdeteosten maailmojen sisäistä materiaalisuutta, sitä kuinka teosten maailmat konkreettisesti rakentuvat. Hyödynnän materiaalisuuden uutta tulkintaa, jossa materia nähdään elävänä ja aktiivisena toimijana. Lopputuloksena avautuu maailmoja, joissa inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä materiaalisen ja ei-materiaalisen rajat ovat ylitettävissä ja purettavissa.