"Lapsista lukeminen alkaa". Lastenkirjallisuuskritiikkien lapsuuskäsitykset 1960-1970-luvun vaihteessa

Analysoin tutkielmassani lapsuuskäsityksiä 1960-1970-luvun vaihteen lastenkirjakritiikeissä. Lähdeaineistona ovat pääasiassa Helsingin Sanomien, Arvostelevan kirjaluettelon ja Lapsi ja nuoriso -lehden arviot. Suhteutan kritiikkiaineiston myös lehdistössä käytyyn keskusteluun. Koska tutkin lehdistössä käytyä keskustelua, metodini on lähellä diskurssianalyysia. Käytän Michel Foucault’n diskurssianalyysiä tutkielman lähtökohtana, mutta en pyri kuitenkaan selvittämään syvällisesti diskurssien välisiä valtasuhteita tai diskurssiin pääsemättömiä näkökulmia. Diskurssi on tutkielmassani lehdistökeskustelun tai -kritiikin synonyymi. Tutkin, miten kriitikot merkityksellistävät lapsuutta 1960-1970-luvun vaihteen lastenkirjakritiikeissä. Pohdin myös ketkä toimivat lastenkirjakriitikkoina, mutta en lähde selvittämään tarkasti arvioijien taustoja. Suomalainen yhteiskunta oli 1960-1970-luvun vaihteessa erityisessä murrosvaiheessa. Hyvinvointivaltiota kehitettiin, väestö kaupungistui ja palkkatason kohotessa kulutus lisääntyi. Kulttuuripoliittinen keskustelu oli vireää ja vasemmistolaissävyiset ajatukset olivat konkreettisesti esillä. Lisäksi tarkastelen tutkielmassani sitä, näkyykö kritiikeissä kulttuurinen muutos. Suuri osa kirjoittajista oli kirjastoalan toimijoita, mutta Helsingin Sanomissa kriitikoina toimivat esimerkiksi myös taiteenalan asiantuntijat. Erityisenä kirjoittajaryhmänä toimivat myös lapset, jotka saivat tasa-arvon nimissä tuoda 1970-luvun alussa mielipiteensä esille omissa kirja-arvioinneissaan. Lastenkirjakritiikkien lapsuuskäsitykset ovat selkeässä yhteydessä muuhun yhteiskunnassa käytyyn keskusteluun. Lapset nähtiin kritiikeissä modernin kaupunkiyhteiskunnan rakentajina ja hyvinvointiyhteiskunnan toimijoina. Uuden sukupolven lapsen tuli sopeutua kriitikoiden näkökulmasta tulevaisuudessa heterogeeniseen kaupunkiyhteiskuntaan, hänen toivottiin ymmärtävän erilaisuutta ja osallistuvan kansainväliseen yhteistyöhön. Lapsen piti varautua tulevaisuuden ennustamattomuuteen, ristiriitaisuuksien kohtaamiseen, jatkuvaan kouluttautumiseen ja lisääntyneen informaation vastaanottamiseen. Kriitikoiden mielestä realistiset ja tietopohjaiset lastenkirjat olivat sopeuttamassa lasta jo nuorena yhteiskunnan jatkuvaan muutokseen. Lapsi nähtiin kritiikeissä myös ajattelevana ja vapaana yksilönä, jolla on oikeus ja mahdollisuudet tulla kuuluksi, tehdä valintoja ja itsenäisiä päätöksiä. Useat kriitikot huomioivat toisaalta myös uuteen kaupunkilaiseen yhteiskuntaan liittyvät vapaa-ajan ja populaarin viihteen leviämisen ongelmat. Lapsilta toivottiin jopa vasemmistokriittisiä kannanottoja kirja-arvioinneissaan ja muissa kirjoituksissaan. Pelkästä viihteen kulutuksesta intoutuneet lapset tuli kriitikoiden taholta ohjata heitä sivistävän ja heidän ajatuksiaan kehittävän kirjallisuuden pariin.

Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta

Tutkimuksen lähtökohtana oli tarkastella uskonnollista painostusta kokijan näkökulmasta. Tutkimus oli luonteeltaan tapaustutkimus. Aineisto perustui 84 ihmisen kokemuksiin uskonnollisesta painostuksesta. Aineisto koostui 81 kirjeestä sekä 16 haastattelusta. Haastattelut on tehty teemahaastattelumetodia käyttäen. Aineisto on kerättä eri lehdissä ja internet-sivuilla olleiden kirjoituspyyntö –ilmoitusten avulla. Teoreettisena viitekehyksenä on käytetty kriittistä diskurssianalyysia. Tutkimuksessa on käsitelty mielenterveyden ja uskonnollisuuden suhdetta mielenterveyttä kuormittavasta näkökulmasta sekä uskonnollisen yhteisön sosiaalisen rakenteen vaikutusta ihmisen kokemuksiin uskonnollisesta painostuksesta. Tutkimuksen keskeinen tutkimusongelma oli se, mikä tekee kokijan näkökulmasta uskonnosta painostavan. Alakysymyksiä olivat: miten uskonnon negatiiviset piirteet vaikuttavat ihmisen henkiseen hyvinvointiin ja mielenterveyteen? Kuka mahdollisesti uskonnollista painostusta harjoittaa? Tutkimustuloksissa korostui uskonnollisen auktoriteettihenkilön valta määrittää uskonnollisen yhteisön oppiin tai moraaliin vetoamalla, mikä tekee uskonnosta ahdistavan ja elämää rajoittavan. Uskonnollinen auktoriteettihenkilö on voinut olla uskonnollisen yhteisön johtaja, sen työntekijä, tavallinen riviseurakuntalainen, perheenjäsen, muu sukulainen, opettaja tai ystävä. Auktoriteettihenkilön vallankäyttö on kohdistunut niin aikuisiin kuin lapsiin ja nuoriinkin. Painostus on voinut olla tiedostettua tai tiedostamatonta. Auktoriteettihenkilö on käyttänyt valtansa oikeuttamiseen uskonnollista kirjallisuutta, kyseenalaistamisen kieltämistä, henkimaailmalla tai maailmanlopulla pelottelemista, eristämistä, käännyttämistä sekä yksilön oman persoonallisuuden kieltämistä mm. loputtomien sääntöjen noudattamiseen pakottamisena sekä syyllistämällä ja riittämättömyyden tunteita herättämällä. Tutkimustulosten perusteella uskonnollista painostusta tarkasteltaessa pitäisi keskittyä tulevaisuudessa erityisesti niihin auktoriteettihenkilöihin, jotka painostusta harjoittavat sekä yhteisön toimintaa oikeuttavat ja sen oppeja ja sääntöjä tulkitsevat.