Ympäristötuhot ja operaatiot : ympäristösodankäynti postmodernissa maailmassa

Tutkimuksessa selvitetään millaisia ympäristötuhoja sodat ja aseelliset konfliktit ovat aiheuttaneet Vietnamissa, Kosovossa ja Persianlahden alueella Yhdysvaltain ja sen liittolaisten sotatoimissa. Tutkimuksessa keskeinen käsite on ympäristösodankäynti, jolla tarkoitetaan ympäristöön vaikuttamista tai ympäristön muuttamista sodan päämäärien saavuttamiseksi. Tavoitteena on ymmärtää miten sota muuttaa ympäristöä ja mitä vaikutuksia tällä muutoksella on sodankäyntiin – operaatiotaitoon ja taktiikkaan. Sodat muuttavat yhteiskuntaa monella eri tavalla poliittisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti. Tämä muutos taas heijastuu siihen käsitykseen, joka yhteiskunnalla on sodan ympäristöseurauksista, jotka taas vaikuttavat tapaan käydä sotaa ja valmistautua seuraavaan sotaan. Tutkimus käsittelee tarkastelluissa sodissa ja sotilaallisissa konflikteissa aiheutettuja ympäristötuhoja. Tutkimuksessa ei käsitellä sotilaallisen varustautumisen aiheuttamaa luonnonvarojen käyttöä eikä rauhanaikaista harjoitustoimintaa eikä myöskään tukikohtien aiheuttamaa ympäristön kuormittumista. Tutkimuksessa tarkastelluissa sodissa käytettyjen menetelmien ympäristövaikutukset on ollut pääosin tiedossa, mutta niistä ei ole välitetty vaan toimintaa on jatkettu kunnes se paljastuu ja tämän jälkeen se on pyritty kiistämään tai selittäämään sotilaalliseksi välttämättömyydeksi. Länsimainen yhteiskunta, jossa ympäristön suojelusta on tullut megatrendi, ei tule tulevaisuudessa sallimaan ympäristön tuhoamista samalla tavalla kuin kansallis- ja asevelvollisuusarmeijoihin perustuneet yhteiskunnat kylmän sodan aikana.

Tykistön tulenkäytön kehittyminen VI Armeijakunnan taisteluissa jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941

Tässä tutkimuksessa tutkitaan vertailevalla arkistotutkimuksella VI Armeijakunnan tykistön tulenkäytön kehittymistä Korpiselän hyökkäyksessä sekä Tuulosjoen ja Syvärin ylimenohyökkäyksissä 1941. Päätutkimuskysymyksenä on, miten ja miksi hyökkäysten tukeminen epäsuoralla tulella kehittyi jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana? Alatutkimuskysymyksiä ovat, kuinka hyökkäyksiä tuettiin epäsuoralla tulella, miksi hyökkäyksissä käytettiin epäsuoraa tulta keskitetysti ja sijoitettiinko patteristot tulentehon kannalta oikeisiin paikkoihin. Lisäksi tarkastellaan sitä, millaista aselajien välinen yhteistoiminta oli, lähinnä jalkaväen ja kenttätykistön osalta, huomioitiinko edellisten hyökkäysten toteuttamista ja otettiinko oppia muista taisteluista, lähinnä eri yhtymien alueilla, esimerkiksi keräämällä niistä tietoa hyökkäysvaiheen kuluessa. Tässä tutkielmassa käytetään tärkeimpinä lähteinä Sota-arkistossa olevia sotapäiväkirjoja ja joukko-osastojen esikuntien arkistoja. Julkaistuja kirjoja, muistelmia ja kirjasarjoja (Jatkosodan historia osat 1-3 ja Kenttätykistön historia osat 1 ja 2) käytetään tutkimuksessa pääasiallisesti tukena. Tutkimus on lähinnä kenttätykistötaktinen ja taistelutekninen. Karjalan Armeija hyökkäsi 10.7.1941 VI Armeijakunnan alueella Korpiselkään. VI Armeijakunta jatkoi hyökkäystä kohti Syväriä aina 24.7. saakka, jolloin Karjalan Armeija pysäytti hyökkäyksen Tuulosjoen pohjoispuolelle. 4.9.1941 VI Armeijakunta hyökkäsi Tuulosjoen yli ja jatkoi hyökkäystä Syvärille. Karjalan Armeija tarvitsi sillanpääaseman Syvärin joen eteläpuolelta. Sillanpääasema mahdollisti hyökkäyksen jatkamisen myöhemmässä vaiheessa. Syväri ylitettiin kokonaisuudessaan 5.10. kuluessa ja sillanpääaseman saavuttamisen jälkeen joukot ryhmittyivät puolustukseen. Tutkimuksessa ilmeni, että kenttätykistön käyttö hyökkäyksen tukena kehittyi jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana pääasiallisesti henkilöiden ammattitaidon kehittymisen myötä. Edellisistä hyökkäyksistä otettiin oppia vain armeijakunnan sisällä. VI Armeijakunnan alueella kehitys oli suurta etenkin maalitiedustelun ja ampumatarvikkeiden käytön osalta, mukaan lukien tulenteho. Päämajan joukoilta keräämät sotakokemukset olivat joukkojen käytössä vasta hyökkäysvaiheen jälkeen. Tämä johtui lähinnä hyökkäysvaiheen lyhyestä kestosta.

Henkilötappioiden täydentäminen talvi- ja jatkosodassa

Suomen pienestä kansasta oli talvi- ja jatkosotaan valittava äärimmäisen tarkasti se henkilöstö, joka totaalisessa sodassa käytettiin taistelevissa joukoissa. Kenttäarmeijaa rakennettaessa oli huomioitava lisäksi maan siviilielämän sekä kansantalouden henkilöstötarpeet. Henkilötäydennysjärjestelmä oli kotialueen ja kenttäarmeijan välinen kokonaisuus, jolla säädeltiin kansan miespuolisen väestön ikäluokkia kenttäarmeijan käytettäväksi. Näistä ikäluokista varattiin osa talvi- ja jatkosodan kenttäarmeijan täydennykseksi. Täydennyksen tuli mahdollistaa kenttäarmeijan taistelukyky ja rauhallisimpina aikoina (reservissä) maan kansantalous. Tutkimuksen päämääränä on selvittää millainen oli talvi- ja jatkosodan henkilötäydentämisjärjestelmä ja sen järjestelyt. Päämääränä on myös selvittää järjestelmän valmius toimia ennen sotia sekä varsinainen toiminta talvi- ja jatkosodassa. Tutkimuksessa selvitetään lisäksi järjestelmän johtosuhteita, muutoksia sekä täydennysmääriä. Muita tutkittavia kokonaisuuksia ovat järjestelmän eroavaisuudet hyökkäys- ja puolustussodassa, täydentämisen vaikutukset taistelevissa joukoissa sekä täydentämiseen liittyvät laadulliset kysymykset. Tarkoituksena on myös tutkia järjestelmässä havaittuja ongelmia. Käsitteellä henkilötäydentäminen tarkoitetaan kaikkia niitä toimia, joilla lisättiin kenttäarmeijan vahvuutta. Keskeisimpiä vahvuuteen vaikuttavia tekijöitä olivat henkilöstön jako kotialueelta kenttäarmeijalle, kenttäarmeijan ja kotijoukkojen sisäiset siirrot sekä uusien joukkojen perustaminen. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat Sota-arkiston kirjelmät (Päämajan, Kannaksen- Karjalan armeijan, eri armeijakuntien sekä henkilötäydennyskeskusten) ja sotapäiväkirjat (suojajoukkojen). Muita lähteitä ovat aiemmat tutkimukset sekä historialliset julkaisut. Ensisijaisia lähteitä ovat Sota-arkiston kirjelmät sekä tutkielmat. Henkilötäydennysjärjestelmä aloitti talvisodan toimintansa suunnitelmien mukaisesti, mutta nopeasti Neuvostoliiton ylivoiman takia oli perustettava uusia joukkoja. Tarkoitukseen sopivimmiksi ja nopeiten käytettäviksi osoittautuivat Kotijoukkojen sekä kenttäarmeijan täydennysmuodostelmat. Seurauksena talvisodan henkilötäydentäminen vaikeutui ja muodostui lopulta mahdottomaksi. Lyhyen talvisodan aikana luotiin suunnitellusta poikkeava järjestelmä, jota käytettiin pohjana jatkosotaan rakennetussa henkilötäydennysjärjestelmässä. Jatkosodan täydennysjärjestelmä perustettiin aluksi puolustussotaan varautuen. Sodan alettua nopeasti hyökkäyksellisesti, oli henkilötäydentämiseen varattua henkilöstöä liian väh��n. Joukot jäivät nopeasti ilman täydennystä ja niiden taistelukyky tuli kyseenalaiseksi. Tappiot estivät joukkojen etenemisen. Asemasodan aikana henkilötäydennyksen suurimmat muutokset koskivat kenttäarmeijan kotiuttamisia sekä organisaatiomuutoksia. Rauhallisen asemasodan aikana järjestelmä toimi, mutta vaikeutui jälleen Neuvostoliiton hyökkäyksen alettua vuonna 1944. Henkilötäydennysjärjestelmän tärkeimpänä tehtävänä oli toimia ratkaisutaisteluiden aikana mahdollisimman tehokkaasti, jotta joukkojen taistelukyky ja lopulta Suomen itsenäisyys olisi varmistettu. Sotien lopputuloksiin nähden järjestelmä onnistui tehtävässään, vaikka rauha jouduttiin tekemään täydennysmahdollisuuksien ollessa olemattomat.

Pohjois-Korean ydinase kylmän sodan ydinaseteorioiden näkökulmasta

Poliittinen tilanne Korean niemimaalla on ollut kireä Korean sodan päättymisestä saakka. Sota päättyi aseleposopimukseen, eikä rauhansopimusta sodan osapuolten Yhdysvaltain, Etelä- ja Pohjois-Korean välillä ole allekirjoitettu. Tämän seurauksena Pohjois-Korea on militarisoinut yhteiskuntaansa 1960-luvulta alkaen ja kehittänyt sotilaallista iskukykyään mahdollista uutta sotaa varten. Sotilaallisen iskukyvyn kehittämisen painopiste on ollut ballististen ohjusten ja ydinaseiden kehittämisessä. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää päätutkimuskysymyksen avulla, millainen Pohjois-Korean ydinasedoktriini on Kylmän sodan ydinaseteorioiden näkökulmasta. Alatutkimuskysymysten avulla selvitetään, millainen on valtion iskukyky ydinasein, kyky suojautua ydinaseiskua vastaan sekä sen ydinaseen pelotevaikutus Kylmän sodan ydinaseteorioiden näkökulmasta. Lisäksi alatutkimuskysymysten avulla selvitetään, miksi Pohjois-Korea on kehittänyt ydinaseen. Tutkimus on toteutettu laadullisena asiakirjatutkimuksena. Bernard Brodien, Herman Kahnin, Ferdinand Otto Mikschen ja Vasili Sokolovskin teorioita on käytetty Pohjois-Korean ydinaseen käyttömahdollisuuksien ja niistä syntyvän doktriinin analysointiin. Pohjois-Korean ydinaseen ominaisuuksia on tutkittu pääosin kansainväliseen politiikkaan sekä Pohjois-Korean Kansanarmeijaan keskittyneiden tutkimuslaitosten ja lehtien julkaisujen perusteella. Tutkimuksen perusteella Pohjois-Korean iskukyky ydinasein on rajallinen valtion ydinaseiden pienestä lukumäärästä sekä niiden kantoalustan, ballistisen ohjuksen, rajoitetusta kantamasta johtuen. Ydinaseidensa avulla Pohjois-Korea kykenee uhkaamaan konkreettisesti ainoastaan Etelä-Koreaa ja Japania. Vaikka ydinase lisää valtion sotilaallista iskukykyä, ovat valtion konventionaaliset joukot edelleen sen sotilaallisen iskukyvyn ydin. Ydinaseen merkittävin hyöty valtiolle on sen aiheuttama pelotevaikutus, jonka perustana on muiden valtioiden, erityisesti Yhdysvaltain, epävarmuus Pohjois-Korean ydinaseiden todellisesta iskukyvystä. Muiden valtioiden epävarmuutta Pohjois-Korea kykenee ylläpitämään militaristisen ja sulkeutuneen yhteiskuntansa avulla. Pohjois-Korealle tärkeintä on ydinaseen pelotevaikutuksen myötä valtion lisääntynyt poliittinen vaikutusvalta, ei sotilaallinen iskukyky. On epätodennäköistä, että valtio käyttää ydinasetta sotatilanteessa kuin äärimmäisessä h��dässä, koska se poistaisi mahdollisuuden käyttää ydinasetta pelotteena ja neuvotteluvälineenä. Ydinaseen käyttö oikeuttaisi Yhdysvallat toteuttamaan vastaiskun ydinasein, mikä olisi tuhoisa Pohjois-Korealle.

Viestitoiminta Viipurinlahden ylimenohyökkäyksessä 1941

Pro gradu -tutkielman aiheena on viestitoiminta Viipurinlahden ylimenohyökkäyksessä vuonna 1941. Tutkielma käsittelee IV Armeijakunnan alaisen Viestipataljoona 15:n ja 8. Divisioonan alaisen Viestipataljoona 27:n viestitoiminnan järjestelyjä Viipurinlahden ylimenohyökkäyksessä. 8. Divisioona tarvitsi kaapeliyhteyden Viipurinlahden poikki Lihaniemeen. Viestipataljoona 27 rakensi kolme kenttäkaapeliyhteyttä Viipurinlahden salmen ylitse. Ensimmäinen kenttäkaapeliyhteys ei toiminut, mutta kaksi seuraavaa kenttäkaapeliyhteyttä toimivat. Kenttäkaapelia ei ollut tarkoitettu pitkäaikaiseen yhteyteen vesistössä, joten armeijakunnalle alistettu Viestipataljoona 15 rakensi vielä lisäksi vesikaapeliyhteyden Viipurinlahden poikki, jolloin tarpeettomiksi käyneet kenttäkaapeliyhteydet purettiin. Viestipataljoona 27:n viestitoiminnasta Viipurinlahden operaatiossa ei ole aikaisempaa tutkimusta. Tutkielmassa selvitetään, miten rakennetut viestiyhteydet tukivat IV Armeijakunnan ylimenohyökkäyksen onnistumista. Tutkielmassa tarkastellaan ainoastaan maavoimien viestitoimintaa Viipurinlahden ylimenohyökkäyksessä. Päätutkimuskysymykseen pyritään löytämään vastaus alatutkimuskysymysten avulla, joissa tarkastellaan armeijakunnan ja divisioonien viestitoiminnan toteuttamisperiaatteita, kaapeliyhteyksien rakentamisperiaatteita, vesistön poikittamista kaapelilla, operaation asettamia vaatimuksia viestitoiminnalle ja viestiyhteyksien toteuttamista Viipurinlahden ylimenohyökkäyksessä. Tutkielma on laadullinen eli kvalitatiivinen asiakirjatutkimus. Päätutkimusmenetelmänä käytettiin sisältöanalyysia. Tavoitteena on luoda mahdollisimman tarkka kuva tapahtuneesta tutkielmassa käytettyjen lähteiden perusteella. Tutkielman lähteinä käytettiin Viestipataljoona 15:n ja Viestipataljoona 27:n sotapäiväkirjoja ja taistelukertomuksia Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä (entinen Sota-arkisto). Muina lähteinä käytettiin aikaisemmin aiheesta tehtyjä tutkielmia, ennen jatkosotaa julkaistuja ohjesääntöjä, jatkosodan aikaista viestitoimintaa käsitteleviä teoksia sekä Jatkosodan historia -teossarjaa. Ensisijaisena lähteenä käytettiin primäärilähteitä. Aineiston perusteella päädytään siihen tulokseen, että Viestipataljoona 27 ei olisi selvinnyt ilman armeijakunnalta saatua tukea kaapeliyhteyden rakentamisesta Viipurinlahden poikki. Kaapeliyhteyden rakentaminen Lihaniemeen oli tärkeää, koska divisioona piti liittää viestiverkkoon ja pelkät radioyhteydet ylä- ja alajohtoportaisiin eivät olisi mahdollistaneet johtamista. Ylimenohyökkäyksen viestitoiminta jakautui kolmeen vaiheeseen. Ylimenon valmisteluissa käytettiin lähetti- ja tapaamisyhteyksiä, ylimenohyökkäyksessä lähetti- ja radioyhteyksiä ja jatkamisessa ylimenohyökkäyksen jälkeen kaapeliyhteyksiä.

Miesten määrittämä perheen vuosisata

Kirjallisuusarvostelu

Auli tässä, hei! : tutkijan elämänkaari omin sanoin

Kirjallisuusarvostelu

Sisällissodan raamatullisten tulkintojen jäljillä

Kirja-arvio

Työpaikka-ahdistelua maaseudulla

Kirjallisuusarvostelu

Postineitien elämästä

Kirjallisuusarvostelu

[Kirja-arvostelu]

Kirjallisuusarvostelu

Kiivasta taistoa Iris Uurron tuotannossa

Kirjallisuusarvostelu

Strategin tragedia : suomalaisupseerit clausewitzlaisina strategeina

Tässä väitöskirjassa tarkastellaan Suomen puolustusvoimia ns. clausewitzlaisen sota- ja strategiateorian pohjalta. Tutkimus koostuu kahdesta pääteemasta, joista ensimmäisessä selvitetään miten sotateoreetikko Clausewitz tarkoitti strategian ja sen lähikäsitteistön 1800-luvun alkupuolella ymmärrettäväksi. Tarkasteluun liittyy kaksi esseetä, joista ensimmäisen tarkoituksena on kyseisen sotateorian nykytieteilijöille tulkitseminen, koska Clausewitzin Sodankäynnistä-kirja on osoittautunut varsin vaikeasti ymmärrettävissä olevaksi teokseksi. Toisen esseen tarkoituksena on selvittää mitä Clausewitzin sotateoriaan kiinteästi kytköksissä olevalla, mutta tyypillisesti melkoisen virheellisesti tulkitulla ns. kitkan käsitteellä tarkoitetaan. Tutkimuksen toisena pääteemana on sen selvittäminen löytyykö puolustusvoimista ns. clausewitzlaisia strategeita, eli henkilöitä joilla on poikkeuksellisen hyvät valmiudet hahmottaa sodankäynnin kitkaista olemusta. Pääteema koostuu neljästä esseestä, joista ensimmäinen, eli kaiken kaikkiaan siis kolmas essee pyrkii selvittämään miten clausewitzlainen nerous pitäisi ymmärtää, koska 1800-luvun ihmistieteiden kehittymättömyydestä johtuen Clausewitzin käyttämä arkikielinen käsitteistö ei pysty selittämään asiaa tieteellisessä merkityksessä kovinkaan hyvin. Koska Clausewitz kuitenkin viittaa nerouden osalta sen persoonallisuussidonnaisuuteen, myös tässä yhteydessä asiaa tarkastellaan persoonallisuus- eikä esimerkiksi nykytieteelle paljon tyypillisemmästä oppimisteoreettisesta näkökulmasta. Neljännessä esseessä puolestaan selvitetään onko puolustusvoimissa riittävästi clausewitzlaisen strategin ominaisuuksia omaavia henkilöitä organisaation johtotehtäviin nostettaviksi. Viidennessä esseessä taas selvitetään syitä upseerikunnan laatutasossa vuosikymmenten kuluessa tapahtuneille muutoksille. Kuudennen esseen tarkoituksena on edelleen selvittää muutaman puolustusvoimia koskevan käytännön esimerkin pohjalta, kuinka hyvin puolustusvoimien toiminta näyttäisi vastaavan clausewitzlaiselta strategilta edellytettävää toimintaa eli kyse on siis tutkimuksellisessa mielessä triangulaatiosta, jonka kautta pyritään varmistamaan työssä aikaisemmin esitettyjen näkemysten oikeellisuus. Kokonaisuutena katsoen tutkimuksen esseitä yhdistää toisiinsa pyrkimys selvittää puolustusvoimien toiminnan clausewitzlaista strategisuutta upseereiden myötäsyntyisten valmiuksien pohjalta. Vaikka esseet onkin pyritty kirjoittamaan johdonmukaisesti eteneväksi kokonaisuudeksi, tutkimuksen holistis-synteettisestä luonteesta johtuen niitä ei kuitenkaan ole linkitetty niin kiinteästi toisiinsa kuin mikä on normaaleille väitöskirjatutkimuksille tyypillistä. Huomion kiinnittäminen asiaan on tärkeää sen vuoksi, että työtä tyypillisenä analyyttisenä monografiana luettaessa siinä näyttäisi olevan myös sellaisia ”virheitä”, jollaisia siinä ei sen omista holistisista lähtökohdista luettaessa ole. Sen lisäksi että tutkimus on toteutettu Clausewitzin sotateorian mukaisesti, se on pyritty toteuttamaan myös clausewitzlaisessa hengessä, jolla tarkoitetaan mm. sitä, että työssä teoreettisuus korvautuu käytännönläheisyydellä ja absoluuttisuus suhteellisuudella. Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on puolestaan herättää suomalaisen (ylimmän) upseerikunnan keskuudessa keskustelua puolustusvoimien tämän hetkisten toimintatapojen mielekkyydestä, koska monilta osin ne vaikuttaisivat ennemminkin helpoilta kuin tarkoituksenmukaisilta ratkaisuilta organisaation tehokkuutta puolustusvoimien toiminta-ajatuksen pohjalta kehittämään pyrittäessä. Tutkimuksen clausewitzlaista, asioiden suhteellisuuden ja todellisuuden kitkaisen olemuksen huomioon ottavaa perusluonnetta voidaan puolestaan kuvata clausewitzlaisen sotateorian henkeä hyvin ilmentävällä Friedrich Nietzsche -aforismilla: ”Ei ole tosiasioita, on vain tulkintoja.”