Saaristolaisen kokemus omasta kulttuuristaan. Eläminen merestä ja meren kanssa

Tutkimuksessa on hahmoteltu saaristolaisen ihmisen omaa kokemusta kulttuurinsa ja yhteisönsä olennaisista piirteistä. Aineistona on kaksi Kustavin kylissä Turunmaan suomenkielisessä saaristossa koottua haastatteluaineistoa, joista toinen on 1990-luvun alussa tutkijan itsensä keräämä, toinen 1950 - 60-luvuilla kerätty. Haastateltavien elämä on sijoittunut saaristolaiskulttuurin muutosvaiheeseen omavaraisuudesta keskusorienteisuuteen ja tarkastelu keskittyy aikaan 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta toisen maailmansodan jälkeiseen ajanjaksoon. Tarkastelun painopisteenä on vanha yhteisö elämänpiireineen ja 1960-luvulla alkanut markkinatalouden ja suuryhteiskunnan suoran vaikutuksen tehostumisen leimaama muutos on ollut peilauspintana olennaisten piirteiden löytämisessä. Näkökulmana on ollut yksilön kokemus ja erityisinä mielenkiinnon kohteina hänen suhteensa luonnonympäristöön ja hänen mentaalinen orientaationsa, hänen kokemusmaailmansa suuntautuneisuus sekä kylän yhteisyyden sisältö. Saaristolaisten itse olennaisiksi kokemat oman kulttuurinsa piirteet nousivat haastatteluaineistosta pohtimalla haastateltavien voimakkaasti painottaman nuottakalastuksen sisältämiä merkityksiä sekä erittelemällä haastatteluaineiston kokonaisuudessa erityisen painoarvon saaneita asioita. Tukena tiettyjen asioiden nostamisessa on ollut tutkijan oma kuuluminen paikallisyhteisöön, osallistuminen saaristolaisyhteisön elämään ja elinkeinoihin sekä keskustelu yhteisön jäsenten kanssa eri asioiden merkityksistä. Meri hallitsee saaristolaisen elämää sekä fyysisesti että henkisesti. Merellä kulkeminen ja merellisten elinkeinojen harjoittaminen korostaa yksilökohtaista vaihtelevien tilanteiden ja tapahtumaketjujen hallinnan tärkeyttä, osaamista ja selviytymistä, joista ominaisuuksista tulee osa saaristolaista mentaliteettia. Meri myös rajaa eristyneisyyden, jossa on tultava omavaraisesti toimeen turvautuen omiin ja kylän muiden ihmisten taitoihin. Yhdessä tekeminen ja oleminen on päällimmäisenä haastateltavien mielessä kun he kuvaavat aikaisempaa kylän ilmapiiriä ja sitä suurinta menetystä, mikä oman elämän aikana tapahtuneessa elämäntavan muutoksessa on ollut. Yhdessä eläminen ja tekeminen on myös taito. Se liittyy saaristolaiskylässä omavaraisuuteen ja selviämiseen merellisen luonnonympäristön keskellä, mitkä seikat aiheuttavat keskinäisen riippuvuuden. Vastavuoroisuus ja keskinäinen riippuvuus ja siitä juontuva solidaarisuus ja auttaminen ovat identiteettiä luovia tekijöitä. Hyvän ihmisen määrittelyn yhteydessä haastateltavat toivat esille arvostavansa toisten huomioimista, suvaitsevaisuutta ja kaikkien kanssa toimeen tulemista, mitkä kaikki ovat rehellisyyden ohella yhteisön kiinteyteen liittyviä arvoja. Toisten huomioiminen omana itsenään on keskeinen mentaliteetin piirre myös siten, että oman lähiympäristön ihmiset hyväksytään sellaisinaan, vaikka ei kaikesta oltaisikaan samaa mieltä tai joku havaitaan vajavaiseksi. Heidät hyväksytään osaksi omaa yhteisöä, jonka kanssa ollaan vuorovaikutuksessa erilaisuudesta ja erimielisyyksistä huolimatta. Saaristolaisen taidot yhdistyvät lähiympäristöön paneutumiseen. Ne johtavat tietynlaiseen elämän kokonaisuuden hallintaan ja hahmottamiseen. Taitojen suuri merkitys ilmenee siinä, että ihmisen arvostus yhteisössä on määräytynyt myös sen mukaan, millainen tekijä hän on, kuinka kätevä käsistään. Omavaraisuuden taito ja arvostus on kylän selviytymistä merellisessä luonnonympäristössä kylän sisäisen työnjaon turvin, varsin riippumattomana ulkomaailmasta. Se on myös yhteisyyden voimaa. Saaristolaisen omavaraisuus ja henkinen itseriittoisuus merkitsee, että omasta ympäristöstä otetaan tarvittava ja selvitään sillä mitä on. Kokemisen kannalta katsoen yksilöllisyyden ja yhteisyyden, yksilöllisen vapauden ja keskinäisen riippuvuuden yhdistyminen saaristolaiskylässä on kulttuurin ydinaluetta. Kylän ilmapiirissä ristiriitaiset tekijät vetävät eri suuntiin: toisaalta yhteisyys ja yhdenvertaisuus, jota yhteistyö tukee – toisaalta varallisuuserot ja muunlainen eriarvoisuus, kateus ja katkeruus. Erilaisten lahjojen anto ja toisten hienoviritteinen huomioiminen on ollut tärkeä osa keskinäisiä suhteita. Ne korostavat kyläläisten yhdessä elämistä ja yhteenkuuluvuutta huolimatta eroista ja erimielisyyksistä. Yksilö on voinut myös olla varma, ettei häntä hädän hetkellä jätetä yksin, vaan autetaan naapurien voimin. Tällä tietoisuudella on erittäin tärkeä merkitys ihmisten keskinäisissä suhteissa, koska se koskettaa olemassaolon perusteita. Yksilöt ovat myös tämän asian suhteen samassa asemassa varallisuudesta riippumatta. Salakuljetus samoin kuin talonpoikaispurjehdus oli toisaalta saaristolaisyhteisön voiman uhoa keskusvaltaa vastaan, eikä sitä pidetty tuomittavana. Suuryhteiskunnan taholta määritelty rikollinen toiminta ei saaristolaisyhteisön mielestä sitä ollut, mutta siihen liittyvät lieveilmiöt tuomittiin, jos ne asettuivat yhteisön moraalia vastaan. Tonttikaupan vaikutus saaristolaiskylään on ollut toisenlainen kuin viinan salakuljetuksen, vaikka ne molemmat ovat olleet keskusorienteista toimintaa. Tonttikaupan vaikutukset tunkeutuivat rajummin kylän sisäiseen systeemiin sitä hajottaen. Talot saivat helppoa rahaa, mutta kylän köyhemmän väen elinkeinot vaikeutuivat. Kesämökkikauppa kasvatti yhteisön sisäisiä ristiriitoja. Maanomistuksesta tuli suurin asukkaita ja heidän selviytymistään valikoiva tekijä saaristossa viime vuosisadalla. Keskuksen otteen kiristyminen tuntui vähitellen myös henkisessä ilmapiirissä. Kyläihmisen hienovaraisesti toisia huomioonottava mentaliteetti on vastakkainen keskuksen taloudellisesti ja henkisesti tukemalle haastavalle kilpailu-asenteelle. Monet haastateltavat toivat esiin näkemyksen, joka on vastakkainen sen modernin teesin kanssa, että entisaikojen yhteisöihmistä olisi vaivannut jonkinlainen yksilöllisyyden puute. Sukupolvien kesken on eroa. Vanhan, viime vuosisadan vaihteessa syntyneen sukupolven ihmiset koettiin erilaisina, jopa yksilöllisempinä ja henkisesti rikkaampina. Väitöskirja on ensimmäinen Turunmaan suomenkielisestä saaristosta tehty sosiaaliantropologian alaan kuuluva väitöskirja.

Videokamera koulutyössä : miten kamera voisi olla kuin kynä?

Tässä opinnäytetyössä tutkin miten videokameraa voi käyttää oppimisen välineenä perusopetuksessa. Tutkielmani perustuu ajatukseen kamerasta audiovisuaalisen kulttuurin kynänä, monipuolisena kirjoittamisen, kuvittamisen ja itsensä ilmaisemisen välineenä, jonka käyttö on yksinkertaista ja tasa-arvoista. Lähestyn kysymystä sekä kasvatuksen, mediakasvatuksen että elokuvateorian näkökulmista ja etsin niiden yhtymäkohtia. Tavoitteena on hahmotella työkaluja ja kehyksiä, joista olisi opettajille hyötyä käytännön koulutyössä, ja jotka auttaisivat entistä paremmin integroimaan mediakasvatuksen näkökulmia opetukseen. Kasvatuksen teoriassa käsittelen konstruktivistista oppimiskäsitystä, jonka mukaan oppiminen on aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, jossa oppilas itse rakentaa oman tietonsa. Tästä näkökulmasta tärkeitä ovat monipuoliset ja motivoivat oppimisympäristöt sekä oppilaan luontaista uteliaisuutta ruokkivat työtavat. Korostan myös yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmiä, jotka mahdollistavat työskentelyn pienryhmissä siten, että oppilaat pääsevät osallistumaan aktiivisesti ja tasapuolisesti. Videokameran luonnetta työvälineenä käsittelen elokuvateorian näkökulmasta. Nostan esille näkemyksiä, joiden mukaan kamera on erityisesti todellisuuden hahmottamisen väline, jonka katse poikkeaa ihmisen katseesta. Esittelen myös Alexandre Astrucin ajatuksen kamerakynästä, jolla on oma ilmaisuvoimainen kielensä. Liitän nämä ajatukset konstruktivismin kontekstiin: kamera voi olla todellisuuden tutkimisen ja tiedon rakentamisen väline. Teorian ja käytännön kokeilujen pohjalta määrittelen koulutyössä toteutettavalle videokuvaamiselle kolme toiminnallista tavoitetta: tiedon jakamisen, havainnoinnin ja käsittelyn sekä itseilmaisun. Tämän kolmijaon perusteella opetusta on mahdollista suunnitella ja arvioida. Koko tutkimuksen taustalla on huoli audiovisuaalisen mediakulttuurin keskeisten kansalaistaitojen toteutumisesta. Koska tämän päivän media on kiinteä osa yhteiskuntaa, sen päätöksentekoa ja julkista tilaa, on jokaisella kansalaisella oltava siihen vapaa pääsy. Tämä edellyttää taitoja pukea ajatuksiaan mediaviestien muotoon. Jos videokamera on audiovisuaalisen kulttuurin kynä, on sen käyttö kirjoitustaitoon verrattava kansalaistaito.

Tie omaan ääneen : kehollisuus ja kokonaisvaltaisuus laulunopetuksessa

Työ on hankkeistettu Laulupedagogit ry:n kanssa. Hankkeistamisen muoto on opinnäytetyön abstraktin julkistaminen yhdistyksen kotisivuilla www.siba.fi/laulupedagogit. Pohdin työssäni lauluoppilaan kehollisten kokemusten, opettaja-oppilas -vuorovaikutuksen ja oppimisen suhdetta. Menetelmänä on oman oppimiskokemuksen uloskirjoittaminen ja sen analyysi. Keskityn työssäni opettajani laulutunneillaan käyttämien ääniharjoitusten opetustilanteisiin. Näkökulmana on laulamisen kokemus kokonaisvaltaisena ja kehollisena tapahtumana, jossa tietoinen ajattelu yhdistyy alitajuntaan ja ajattelevaan ja muistavaan kehoon. Työ jakautuu laulutunteihin, joissa jokaisessa pohditaan teemaa eri käsitteiden ja aihepiirien valossa. Kuvaan kokemuksia ja keskusteluja opettajan kanssa subjektiivisesta näkökulmasta, minkä rinnalla pohdin kutakin aihetta myös ulkopuolelta, lähdekirjallisuuden (esim.T. Klemola, T. Koski) kanssa. Miltä tuntuu, kun laulan? Miten koen kehollisuuden laulaessani? Mitä pyrin oppimaan ja mitkä ovat päämääräni laulunopiskelussa? Miten opin laulaessani ja aistin kehittymiseni? Mikä saa minut ylittämään itseni? Pyrin löytämään vastauksia näihin kysymyksiin kielellä, jota laulajat käyttävät ja ymmärtävät. Pohdintojen kautta niin kirjoittaja kuin lukijakin voi etsiä tietä omaan ääneensä ja olemiseensa laulajana, oppilaana ja opettajana.

Koskeeko oppiminen ja kansalaisyhteiskunta jokaista?

Kolme tunnettua vaikuttajaa, Unescon Hampurin toimiston johtaja Paul Belangér sekä professorit Peter Jarvis ja Paolo Federighi keskustelevat aikuiskoulutuksen, aikuisten oppimisen ja elinikäisen oppimisen tulevaisuudesta

Vaikuttava oppiminen on sidoksissa oppijan oppimis- ja kehitysprosesseihin

Artikkeli on tiivistelmä kirjoittajan väitöskirjasta Kontekstuaalinen oppiminen - oppimisen organisoituminen ja vaikuttava koulutus (Tampereen yliopisto 1999)