Quantification of Proteins and Cells: Luminometric Nonspecific Particle-Based Methods

New luminometric particle-based methods were developed to quantify protein and to count cells. The developed methods rely on the interaction of the sample with nano- or microparticles and different principles of detection. In fluorescence quenching, timeresolved luminescence resonance energy transfer (TR-LRET), and two-photon excitation fluorescence (TPX) methods, the sample prevents the adsorption of labeled protein to the particles. Depending on the system, the addition of the analyte increases or decreases the luminescence. In the dissociation method, the adsorbed protein protects the Eu(III) chelate on the surface of the particles from dissociation at a low pH. The experimental setups are user-friendly and rapid and do not require hazardous test compounds and elevated temperatures. The sensitivity of the quantification of protein (from 40 to 500 pg bovine serum albumin in a sample) was 20-500-fold better than in most sensitive commercial methods. The quenching method exhibited low protein-to-protein variability and the dissociation method insensitivity to the assay contaminants commonly found in biological samples. Less than ten eukaryotic cells were detected and quantified with all the developed methods under optimized assay conditions. Furthermore, two applications, the method for detection of the aggregation of protein and the cell viability test, were developed by utilizing the TR-LRET method. The detection of the aggregation of protein was allowed at a more than 10,000 times lower concentration, 30 μg/L, compared to the known methods of UV240 absorbance and dynamic light scattering. The TR-LRET method was combined with a nucleic acid assay with cell-impermeable dye to measure the percentage of dead cells in a single tube test with cell counts below 1000 cells/tube.

Naisten ja lasten sota

Kirjallisuusarvostelu

Kake kaukopalvelun työvälineenä

Sari Virran esitys Kohti aineistojen yhteiskäyttöä -seminaarissa 2.11.2011 Helsingissä

Parodia kirjallisuudentutkimuksesta. Mika Waltarin Neljä päivänlaskua metafiktiivisenä romaanina

Tutkielman tarkoituksena on tutkia Mika Waltarin romaanin Neljä päivänlaskua (1949) lajityypin hahmottumista kertojahahmojen luotettavuuden kautta. Neljä päivänlaskua on aikaisemmissa tutkimuksissa tulkittu Waltarin omaelämäkerrallisena päiväkirjaromaanina ja tätä tulkintaa tukevat romaanin lukuisat paratekstit ja Neljän päivänlaskun Waltarin elämään viittaava kertomus. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, että romaani pitää sisällään aineksia paljon monipuolisempaan tarkasteluun. Motiivina on haastaa suomalainen kirjallisuushistoria ja aiemmat Waltari-tutkimukset osoittamalla, että Neljä päivänlaskua on jo aikakaudelleen poikkeuksellinen suomalainen romaani ja se on maamme ensimmäisiä postmodernistisia ja metafiktiivisiä romaaneja. Neljässä päivänlaskussa on kaksi erilaista kertojahahmoa, joista jälkimmäinen erottuu siten, että hänen kerrontatapansa on lähes pelkästään loppuviitteiden merkitsemistä. Ensimmäinen kertojahahmo kertoo fantastisia aineksia sisältävän kertomuksen kokemistaan kummallisuuksista ja kirjoittamisesta. Jälkimmäinen kertoja kommentoi tätä kerrontaa korostetun epäpätevästi ja epätieteellisesti. Yhdessä kertojahahmot tuottavat varsin metafiktiivisen romaanikokonaisuuden. Kun Neljää päivänlaskua pidetään yleisesti Sinuhe egyptiläisen työpäiväkirjana, niin tutkielmani osoittaa, että näiden romaanien välillä on vahva yhteys, mutta se ei perustu niiden tekijä Waltariin. Romaanien todellisuudet limittyvät toisiinsa, ne käyvät dialogia keskenään ja toistavat samantapaista kertomusta, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat erottamattomasti. Neljän päivänlaskun ja Sinuhe egyptiläisen yhteyttä voi luonnehtia postmodernistiseksi. Keskeisiä teoreettisia käsitteitä ovat metafiktio ja postmodernismi. Tutkielmassa keskeisiä teoreetikkoja ovat Mika Hallila, Sari Salin ja Dorrit Cohn, sekä väittelykumppaneita ovat lukuisat Waltari-tutkijat, kuten Markku Envall ja Panu Rajala. Lajityypin ja kertojahahmojen luotettavuuden analysointi tuo tutkielmaan monia elementtejä, jotka tukevat teoreettista viitekehystä. Kun romaanin lajityyppi hahmottuu postmodernismin kautta, tutkimuskysymykseen vastaaminen yllättää: sillä ei ole väliä, pitääkö Neljän päivänlaskun kertojia luotettavina. Matka tähän toteamukseen osoittautui tärkeäksi, ei määränpää.

Pultavan taistelu venäläisestä näkökulmasta

Kirjallisuusarvostelu