Venäjän suhde ETYJ:iin

Tässä diplomityössä tarkastellaan Venäjän suhdetta ETYJ:iin. Tarkoituksena on tarkastella sitä, miten Venäjä rakentaa ja muotoilee oman näkemyksensä ETYJ:in toimintaan ja esittää näkemyksensä muille. Venäjä rakentaa todellisuutta ja valtasuhdetta omilla intressialueillaan käyttämällä viestintää välineenä. Venäjän ja länsimaiden ETYJ:in puitteissa käyttämien puheenvuorojen voidaan ajatella olevan diskurssikamppailua siitä, miten arvoyhteisön normeja voidaan soveltaa ja mikä on hyväksyttävää toimintaa. Tutkimuksen tavoitteena on pyrkiä selvittämään Venäjän suhdetta ETYJ:iin tutkimalla Venäjän ulkopoliittista diskurssia ETYJ:in toiminnasta Itä-Euroopassa ja Georgian tilanteeseen liittyen, sekä presidentti Medvedevin aloitteessa uudesta eurooppalaisesta turvallisuusjärjestelystä. Yleisenä teoreettisena lähtökohtana suhteiden tarkasteluun käytetään konstruktivismia. Metodina on käytetty kriittistä diskurssianalyysia. Pääasiallisena lähteenä on käytetty Venäjän lausuntoja ETYJ:issä vuosilta 2006–2010. Venäjän näkökulmasta kiistanalaisten asioiden luonne liit-tyy suoraan tai läheisesti materiaalisiin tai muuten konkreettisesti ilmeneviin intresseihin. Venäläisen lähestymistavan mukaan asioista neuvotellaan niin, että vastakkainasettelun omaisesta lähtökohdasta tingitään ja tehdään kompromisseja, sekä sitoudutaan vastavuoroisesti. Länsimaisesta näkökulmasta kiistanalaisuus liittyy arvoihin tai normeihin, joiden kautta pyritään löytämään vuorovaikutteisesti muuntumiseen pohjautuvia ratkaisuja. Venäjän kielenkäytöstä ei ole löydettävissä suoranaista piilotettua agendaa, mutta vivahde piilovaikuttamisesta tulee vastaan Itä-Euroopan maita koskevissa lausunnoissa. Vaikutelma on sellainen, että vaikuttamisen kohde on venäläinen yleisö. Teemana on silloin kansallisen identiteetin ja maailmanpolitiikan vaikuttajan roolin rakentaminen. Venäjän suhde ETYJ:iin tulee varmasti pysymään kompleksisena, mutta sen pyrkimys läsnäoloon päätöksenteossa pakottanee sen jatkossakin tekemään kompromisseja omien intressiensä suhteen.

Pitkän tähtäyksen suunnittelusta strategiseen suunnitteluun puolustusvoimissa

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten ja miksi puolustusvoimissa on siirrytty pitkän tähtäyksen suunnittelusta strategiseen suunnitteluun. Tutkimuksessa haettiin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: - miksi puolustusvoimissa on luovuttu pitkän tähtäyksen suunnittelusta ja otettu käyttöön kehittämisohjelmat? - miksi Pääesikuntaan perustettiin strategisen suunnittelun sektori? - miten strateginen suunnittelu käynnistettiin puolustusvoimissa ja miten tämä on ollut yhteydessä Puolustusministeriön strategisen suunnittelun käynnistämiseen? - millainen on puolustusvoimien strategisen suunnittelun käynnistämisen yhteys julkishallinnon strategisen johtamisen kehityslinjoihin? Keskeisenä tutkimusaineistona olivat strategiaa ja strategista johtamista käsittelevä kirjallisuus ja tutkimukset, puolustusvoimissa tuotetut asiakirjat sekä haastattelut. Tutkimusmenetelmänä käytettiin kuvailevaa aineistolähtöistä analyysiä. Tutkimuksessa ilmeni, ettei puolustusvoimien pitkän tähtäyksen suunnittelujärjestelmä vastannut 1990-luvun lopulla tapahtuneita turvallisuusympäristön muutoksia. Puolustusvoimien pitkän tähtäyksen suunnitelmat (PTS) painottuivat materiaalihankkeisiin ja taloudellisten resurssien allokointiin. Puolustusvoimien kehittämisohjelmilla pyritään puolustusvoimien kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Pääesikunnan strategisen suunnittelun sektorin perustamisen keskeiset syyt olivat Puolustusneuvoston sihteeristön lakkauttaminen 1.3.2000. Tällöin Pääesikunnan operatiiviseen osastoon perustettu strategisen suunnittelun sektori käytännössä jatkoi Puolustusneuvoston sihteeristön strategisen suunnittelun työtä. Samaan aikaan meneillään olleessa Pääesikunnan ja alaisten laitosten organisointia selvittäneessä PELKO-projektissa selvitettiin myös Pääesikunnan osastojen työnjakoa. Tutkimuksessa varmistui käsitys siitä, että strateginen suunittelu aloitettiin ensin puolustusvoimissa. Tämän jälkeen se omaksuttiin Puolustusministeriössä. Tutkimuksen perusteella puolustusvoimien strategisen suunnittelun käynnistäminen ei ole juurikaan ollut yhteydessä julkishallinnon kehitystrendeihin. Julkishallinnossa käyttöön otettuja johtamismalleja on puolustusvoimille tarjottu lähinnä Puolustusministeriöstä. Näistä tulosjohtaminen on otettu käyttöön puolustusvoimissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena ei ollut määritellä puolustusvoimien strategisen johtamisen käsitettä. Strategisen johtamisen käsite on puolustusvoimissa vielä täsmentämättä. Aineiston keräämisen yhteydessä selvisi, että strategisen johtamisen käsitteen määrittely on meneillään.

Kuvituksista visuaalisiin irtiottoihin [Elektroninen aineisto] : kuvan, sanan ja kasvatuksen historian haastava suhde

Kirjallisuusarvostelu

Mikä on kielten ja kullttuurien suhde?

Kirjallisuusarvostelu

Vanhoillisuus ja valistus vastakkain? Seurakunnan ja papiston suhde pitäjänhallinnossa Pöytyällä ja Mynämäellä 1739– 1795

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani seurakunnan ja papiston suhdetta 1700-luvun pitäjänhallinnossa Pöytyällä ja Mynämäellä. Pitäjänhallinnon keskeisin osa olivat muutamia kertoja vuodessa järjestetyt pitäjänkokoukset, joihin saivat puheenjohtajana toimineen kirkkoherran lisäksi osallistua pitäjän säätyläiset ja talonpojat. Pienehköjen asioiden hoidosta pitäjässä vastasi kirkkoneuvosto, johon kuuluivat papiston ja muiden säätyläisten lisäksi talonpoikien joukosta valitut kuudennusmiehet ja pitäjänvanhimmat. Pitäjänhallintoa on Suomessa tutkittu hyvin vähän, ja suurin osa olemassa olevasta tutkimuksesta on tehty jo 1900-luvun alussa. Vertaan tutkimieni paikkakuntien käytäntöjä tämän varhaisemman tutkimuksen luomaan kuvaan sekä uudempaan saamaa aihetta käsittelevään ruotsalaistutkimukseen. Oma näkökulmani on mikrohistoriallinen. Tutkimalla kahta pitäjää melko lyhyellä ajanjaksolla olen etsinyt pitäjänhallinnosta piirteitä, jotka eivät ole nousseet esille laajempiin aineistoihin perustuvissa tutkimuksissa. Pääasiallisena aineistonani käytän pitäjänkokousten pöytäkirjoja. Anders Lizelius, joka toimi kirkkoherrana Pöytyällä vuosina 1739–1760 ja Mynämäellä vuosina 1760–1795, laati tai laaditutti lähes kaikista pitämistään kokouksista erittäin perusteelliset pöytäkirjat. Näistä Lizeliuksen kirkkoherrakausilta säilyneistä pöytäkirjoista ilmenee monia uusia piirteitä pitäjänhallinnosta. Olen jäsentänyt työni siten, että tarkastelen aluksi kirkkoneuvoston talonpoikaisjäsenten taustoja sekä säätyläisten ja papiston jäsenten aktiivisuutta pitäjänhallinnossa. Tämän jälkeen tutkin pitäjänhallinnon käytäntöjä ja eri ryhmien vaikutusmahdollisuuksia niiden puitteissa. Lopuksi pohdin pitäjänhallinnon osapuolten maailmankuvien ja niiden erojen merkitystä pitäjänhallinnolle. Keskeisin tutkimustulokseni on, että talonpojilla oli tutkimissani pitäjissä huomattavasti paremmat mahdollisuudet vaikuttaa pitäjänhallintoon, kuin aikaisemman tutkimuksen luoma kuva on antanut ymmärtää. Lisäksi pitäjänhallinnollinen valta oli talonpoikais-säädyssä jakaantunut tasapuolisesti, eikä keskittynyt vain vauraimmille talollisille. Papistoon kuulumattomat säätyläiset sen sijaan eivät osallistuneet pitäjänhallintoon ahkerasti. Osoitan myös, että osapuolten toisistaan poikkeavilla maailmankuvilla oli erittäin suuri merkitys pitäjänhallinnon toiminnalle, samoin sillä, että osapuolet pystyivät ymmärtämään omista mielipiteistään poikkeavia toisten ryhmien näkemyksiä. Myöhem-män pitäjänhallintoon keskittyvän tutkimuksen on syytä huomioida havaitsemieni seikkojen olemassaolon mahdollisuus myös muissa kuin tutkimissani pitäjissä.

Päämajan ja merivoimien suhde rannikolla suoritettujen operaatioiden suunnittelussa ja toimeenpanossa jatkosodassa

Jatkosodassa merivoimat osallistui merellisten operaatioiden lisäksi tiiviisti myös rannikon sotatoimiin. Tässä tutkimuksessa selvitetään, minkälainen oli päämajan ja merivoimien suhde rannikolla suoritettujen operaatioiden suunnittelussa ja toimeenpanossa. Tutkimuskysymykseen vastaamiseksi perehdytään operaatioiden suunnitteluun toimeenpanoon Hangon rintamalla sekä Kannaksen alueella hyökkäyksessä vuonna 1941 ja suurhyökkäyksen torjunnassa vuonna 1944. Lisäksi selvitetään päämajan ja merivoimien operatiivisen toiminnan henkilöt ja organisaatiot. Tutkimusmenetelmänä on käytetty perinteistä historiantutkimusta. Tärkeimmän osan lähdeaineistoa ovat muodostaneet sotapäiväkirjat sekä operatiiviset arkistot vuosilta 1941 ja 1944. Sekundaarilähteinä on käytetty aiempia aihepiiriä käsitteleviä ja sivuavia tutkimuksia sekä esitelmiä, elämänkertoja ja tietokirjallisuutta. Tärkeimmistä operatiivisista asioista sovittiin Mannerheimin ja Valveen välillä suoraan. Merivoimilla ei ollut päämajassa omaa vakiintunutta edustusta, joka olisi keskittynyt merivoimien operatiivisiin asioihin. Valveen siirtymistä päämajaan oli esitetty useasti ennen jatkosotaa, jotta hän ei jäisi syrjään sotatoimien kokonaisuutta koskevista päätöksistä. Merivoimat oli ensimmäisen sotavuoden aikana yhteydenpidossa ja operatiivisessa toiminnassa päämajan kanssa aloitteellisempi osapuoli. Valve halusi merivoimille aktiivisempaa osallistumista sotatoimiin. Hangon meriyhteydet piti katkaista ja merivoimat liittää Kannaksen hyökkäykseen. Nämä tavoitteet törmäsivät kuitenkin ylipäällikön vastustukseen. Merivoimat ei ollut päämajan johtamassa suunnittelussa tiiviisti mukana. Vuonna 1944 asemasotavaiheen aikana toiminnan muovaamat organisaatiot ja johtosuhteet olivat voimassa ja operatiivisen alan toimijat päämajasta, Merivoimien esikunnasta ja Laivaston esikunnasta osallistuivat suunnitteluun. Merivoimilla oli suurhyökkäyksen alkaessa päämajan hyväksymä toimintasuunnitelma vihollisen mereltä suuntautuvan hyökkäyksen torjumiseksi. Meripuolustusvastuunsa johdosta merivoimat jäi Kannaksella maavoimat ja ilmavoimat käsittäneen operatiivisen johtoportaan ulkopuolelle. Päämajan ja Merivoimien esikunnan välisen etäisyyden takia merivoimien toiminta oli kaksijakoista. Päämaja antoi merivoimille itsenäisiä tehtäviä, mutta yhteistoiminnan koordinointi muiden puolustushaarojen kanssa oli vajavaista. Operaatioiden toimeenpanossa Merivoimien esikunta ohitti usein alajohtoportaita, mikä johtui päämajan käyttämästä lyhytjänteisestä ja kontrolloivasta johtamisesta.

Ilmavoimat ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineenä Suomessa vuonna 2025

Suomen puolustuspolitiikka nojaa tulevaisuudessa yhä enemmän kansainväliseen yhteistyöhön ja verkottuneen puolustuksen periaatteisiin. Puolustusmateriaalikustannusten kasvaminen ohjaa kumppaneita hakemaan uusia yhteistoimintatapoja ns. Pooling & Sharing ja Smart Defense-periaatteiden mukaisesti. Viimeisen vuosikymmenen aikana Suomen asema turvallisuuspoliittisessa kontekstissa on merkittävästi muuttunut eurooppalaisen, pohjoismaisen sekä Suomen ja Yhdysvaltojen tiivistyneen yhteistyön seurauksena. Suomen saavuttama asema Naton rauhankumppanina, pohjoismainen NORDEFCO-sotilasyhteistyö sekä kumppanuus Yhdysvaltojen kanssa muodostavat merkittävän ulkopoliittisen viestin geopoliittiseen ympäristöömme. Eräs Suomen ulkopolitiikan tärkeimmistä tavoitteista on sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi joutumisen välttäminen. Päämäärä pyritään saavuttamaan ulkopolitiikan ja diplomatian keinoin sekä ylläpitämällä uskottavaa kansallista puolustuskykyä. Keskeinen tekijä Suomen puolustuksen uskottavuudelle on kansainvälinen sotilasyhteistyö ja asevoimien järjestelmien sekä käyttö- ja toimintaperiaatteiden yhteentoimivuus. Puolustusvoimille hankittava pitkän kantaman ilmasta maahan –kyky, JASSM-ohjus (Joint Air-to-Surface Standoff Missile), mahdollistaa tulevaisuudessa operaatioiden ulottamisen vastustajan syvyyteen. Tällä suorituskyvyllä voi olla ennaltaehkäisevä vaikutus Suomen joutumiseksi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi tai Suomen alueen hyväksi käyttämiseksi sotilaallisen uhkan kohdistuessa lähialueen Nato jäsenmaihin. Arvioitaessa Suomen puolustuksen uskottavuutta tarkastellaan useimmiten Venäjän sotilaspoliittista ja materiaalista kehitystä Suomen lähialueella. Tarkastelu rajoittuu usein geopoliittisesti Itämeren ympäristöön, jolloin globaalit muutostekijät tai Suomen muuttunut asema kansainvälisessä järjestelmässä jäävät huomioimatta. Asevoimien käyttäminen valtion ulkopoliittisten päämäärien tukemiseksi on kuulunut erityisesti suurvaltojen politiikkaan. Ranskassa la diplomatie aérienne ja Yhdysvalloissa Air Diplomacy käsittävät yleiseen diplomatiaan perustuvia toiminnan osa-alueita, joilla ilmavoimat voivat joko yhteistyön tai sotilaallisen pelotteen keinoin vaikuttaa valtioidensa ulkopolitiikkaan tai kansallisiin intresseihin. Tämän tutkimuksen pääongelmaksi muodostui kysymys, miten Suomen ilmavoimat voisi tukea ulkopoliittisten päämäärien saavuttamista Suomessa vuonna 2025. Ongelman ratkaisemiseksi selvitettiin, millainen on mahdollinen Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö vuonna 2025 ja mitä tarkoittavat käsitteet la diplomatie aérienne ja Air Diplomacy. Tutkimus toteutettiin tulevaisuuden tutkimuksen menetelmin luomalla tutkittavasta ilmiöstä systeeminen malli (systeemiajattelu) sekä toteuttamalla 18 asiantuntijan argumentoiva Delfoi-paneeli. Systeemissä huomioitiin Suomen geopoliittiseen ympäristöön vaikuttavia muutostekijöitä. Tutkimus osoitti, että suomalainen sotilasstrategia sekä ulkopolitiikan ja puolustusvoimien välinen suhde toisiinsa ovat osittain jäsentymättä. Puolustusvoimien tehtävät eivät nykyisessä muodossaan tue kenttäohjesäännössä määriteltyjen Suomen puolustuksen ulottuvuuksien mukaisia ulkopoliittisia päämääriä. Puolustusvoimien tehtäviin eivät sisälly Islannin ilmavalvonnan tyyppiset, ulkopoliittisia päämääriä tavoittelevat tehtävät. Asevoimadiplomatian keinoin on mahdollista nostaa Suomen painoarvoa kansainvälisessä järjestelmässä ja vahvistaa uskottavaa puolustuskykyä suhteessa muihin valtioihin. Geopoliittisessa ympäristössämme asevoimadiplomatia voi lisätä lähialueen vakautta ja korottaa mahdollisen vastustajan kynnystä kohdistaa Suomeen sotilaallisia operaatioita jopa ilman sotilaallista liittoutumista. Ilmavoimadiplomatia-käsitteelle ei toistaiseksi koettu tarvetta. Tutkimus osoitti, että Suomen ilmavoimien korkea yhteensopivuus, tiivis kansainvälinen yhteistyö sekä monipuolinen keinovalikoima mahdollistavat tulevaisuudessa valtion ulkopoliittisten päämäärien tukemisen. Tärkeimpiä ilmavoimadiplomatian keinoja vuonna 2025 ovat osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan, kansainvälinen harjoitusyhteistyö, ilmavoimien korkean valmiuden ja suorituskyvyn osoittaminen ulkovalloille sekä sotilaallinen tiedonvaihto. 2020-luvulla ulkopoliittisesti merkittävä ratkaisu on päätös Hornetin seuraajan hankinnasta.

Ihmisen ja luonnon suhde Asan kappaleessa "Kanttarilla kantarelli"

Johdatus ekomusikologiaan, musiikkitiede, Turun yliopisto.

Miksi lähteä lasilliselle pitkän konferenssipäivän päätteeksi?

Teema: Maantieteen kansainvälinen unioni (IGU) kansainvälistymisen väylänä.