Agoralla : avauksia ympäristöasiantuntijoiden vuorovaikutusprosesseista

Ympäristöasiantuntijoiden vuorovaikutusta on tutkittu agoralla (antiikin tori). Se on julkinen tila, jossa markkinat, politiikka, tiede ja yhteiskunta kohtaavat. Tutkimus kuuluu yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alaan, mutta siinä hyödynnetään myös tulevaisuudentutkimusta. Työn motivaationa on ollut tekijän monitieteinen koulutustausta: yhteiskuntatieteilijä ja luonnontieteilijä. Miten ja miksi vuorovaikutus eri asiantuntijoiden välillä on haasteellista ja merkityksellistä esimerkiksi metsän biodiversiteetin vähenemisen ehkäisemiseksi. Keskeisiä käsitteitä ovat asiantuntijuus, vuorovaikutus, tiedon luotettavuusja kontekstisidonnaisuus, Väitöskirja koostuu neljästä eri asiantuntijuustarinasta. Ensimmäinen (luku 2) perustuu haastatteluihin suomalaisten ja saksalaisten bio- ja yhteiskuntatietelijöiden käsityksistä luonnosta ja ympäristöstä. Tutkimusongelmana on luonnontieteilijöiden ja yhteiskuntatieteilijöiden Suomessa ja Saksassa ”kulttuurierot” luonnon ja ympäristön käsitteellistämisessä. Johtopäätöksenä on, että aistittu luonto, ympäröivä ympäristö sekä ihmisen muokkaama elinympäristö eivät tunne selkeitä tiede- eikä maanrajoja. Tämä luku toimii ponnahduslautana konstruktioiden taakse vuorovaikutuksen haasteisiin. Kirjan toinen tarina (luku 3) perustuu haastatteluihin suomalaisten metsän biodiversiteettiasiantuntijoiden vuorovaikutuksesta. Tutkimusongelman lähtökohtana on metsän biodiversiteetin väheneminen ja tästä seuraavat polittisetkin vuorovaikutustilanteet. Miten konteksti vaikuttaa eri asiantuntijoiden vuorovaikutukseen ja mitä tästä seuraa? Analyysin päätulos on implisiittisen, vahvasti kontekstisidonnaisen asiantuntijatiedon hyödyntämisen tarve ja voimavara metsän biodiversiteetin vähenemisen ennaltaehkäisemiksi. Kolmas tarina asiantuntijuudesta (luku 4) perustuu Etelä-Suomen metsien suojelutoimikunnassa (Metso) tehtyihin havainnointeihin. Tutkija on näin ollut itse eräänlaisella torilla havainnoijana. Tutkimusongelmana on ”ohipuhuminen”, tiedon luotettavuus ja implisiittien tiedon hyväksyttävyys. Johtopäätöksenä on asiantuntijuuden vahva kontekstisidonnaisuus hetkeen ja paikkaan ja yhteisen kielen (vrt. transdisiplinaarisuus) löytyminen yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Merkittäviä välineitä vuorovaikutuksen onnistumiseen ovat esimerkiksi yhteinen vahva tavoitetila, interkatio, joka koskee läsnä olevia ihmisiä ei instituutioita sekä fasilitaattorin vahva rooli tulkkina ja välittäjänä. Neljäs tarina (luku 5) vie agoran konkretiaan. Tässä luvussa on kehitetty eläytymiskävely- menetelmää, jossa fasilitaattori (tutkija) johdattaa Espoon keskuksessa hallinnon, politiikan, asukkaiden ja konsultin edustajat aistimaan ja tulkitsemaan alueen sosiaalista tilaa, toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä. Ongelmana on aistimaailman asiantuntemuksen hyödyntämättömyys yhdyskuntasuunnittelun välineenä mm. asiantuntijoiden vuorovaikutuksen välineenä. Menetelmäkehitys on aluillaan, mutta jo tässä tapauksessa käy ilmi, että jaettu tila, jaetut aistikokemukset konkreettisella kävelyllä avaavaat vuorovaikutuksen uusiin ulottuvuuksiin, jossa implisiittiselle asiantuntemukselle annetaan sijansa vuorovaikutuksessa ja tätä kautta voidaan vaikuttaa myös tehtäviin päätöksiin, toimenpiteisiin. Johtopäätöksissä (luku 6) korostuu implisiittisen asiantuntijuuden merkitys. Onnistunut vuorovaikutteinen toiminta eri asiantuntijoiden kesken esimerkiksi erilaisia ympäristöongelmia –ja ilmiöitä ratkottaessa ja pohdittaessa vaatii vuorovaikutusosaamista. Tutkimuksen lopuksi suositellaan esimerkiksi ennakkoluulottomia avauksia agoralla. Asiantuntijuus ei ole yksi ja vain asiaatuntevuus on mahdollista. Agora on jatkuvassa liikkeessä ja juuri siinä piilee voimavara tulevaisuuden haasteisiin erilaisilla rajapinnoilla. Avainsanat: asiantuntijuus, vuorovaikutus, tieto, konteksti, agora