Long-term Outcome of DSM-IV Major Depressive Disorder in Psychiatric Care

Much of what we know regarding the long-term course and outcome of major depressive disorder (MDD) is based on studies of mostly inpatient tertiary level cohorts and samples predating the era of the current antidepressants and the use of maintenance therapies. In addition, there is a lack of studies investigating the comprehensive significance of comorbid axis I and II disorders on the outcome of MDD. The present study forms a part of the Vantaa Depression Study (VDS), a regionally representative prospective and naturalistic cohort study of 269 secondary-level care psychiatric out- and inpatients (aged 20-59) with a new episode of DSM-IV MDD, and followed-up up to five years (n=182) with a life-chart and semistructured interviews. The aim was to investigate the long-term outcome of MDD and risk factors for poor recovery, recurrences, suicidal attempts and diagnostic switch to bipolar disorder, and the association of a family history of different psychiatric disorders on the outcome. The effects of comorbid disorders together with various other predictors from different domains on the outcome were comprehensively investigated. According to this study, the long-term outcome of MDD appears to be more variable when its outcome is investigated among modern, community-treated, secondary-care outpatients compared to previous mostly inpatient studies. MDD was also highly recurrent in these settings, but the recurrent episodes seemed shorter, and the outcome was unlikely to be uniformly chronic. Higher severity of MDD predicted significantly the number of recurrences and longer time spent ill. In addition, longer episode duration, comorbid dysthymic disorder, cluster C personality disorders and social phobia predicted a worse outcome. The incidence rate of suicide attempts varied robustly de¬pending on the level of depression, being 21-fold during major depressive episodes (MDEs), and 4-fold during partial remission compared to periods of full remission. Although a history of previous attempts and poor social support also indicated risk, time spent depressed was the central factor determining overall long-term risk. Switch to bipolar disorder occurred mainly to type II, earlier to type I, and more gradually over time to type II. Higher severity of MDD, comorbid social phobia, obsessive compulsive disorder, and cluster B personality disorder features predicted the diagnostic switch. The majority of patients were also likely to have positive family histories not exclusively of mood, but also of other mental disorders. Having a positive family history of severe mental disorders was likely to be clinically associated with a significantly more adverse outcome.

Lipeäkäsitellyn vehnän vaikutus lypsylehmien syöntiin ja tuotokseen vapaalla seosrehuruokinnalla

Lipeä on vahva emäs, jonka on havaittu lisäävän hemiselluloosan ja ligniinin hydrolyysiä pötsissä. Näin ollen lipeäkäsittelyllä on mahdollista korvata viljan mekaaninen litistys ja jauhatus. Seosrehuruokinnalla, jonka osana on lipeäkäsitelty vilja, on mahdollista vähentää liiallisesta tärkkelyksestä aiheutuvia metabolisia ongelmia pötsissä. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää lipeäkäsitellyn vehnän vaikutusta lypsylehmien syöntiin ja tuotokseen ad libitum seosrehuruokinnoilla. Ruokinnoissa korvattiin kuivaa murskattua vehnää asteittain kokonaisella lipeäkäsitellyllä vehnällä. Kontrollina oli perinteisesti käytetty kuiva, murskattu ohra-kaura seos. Koe tehtiin Ruotsin maatalousyliopiston (SLU) maataloustieteiden laitoksella Uumajassa. Koe alkoi syyskuussa ja päättyi joulukuussa 2010. Kokeessa oli 17 useamman kerran poikinutta lehmää ja 6 ensikkoa (Ruotsin punainen -rotu). Lehmät olivat lämpimässä pihattonavetassa, jossa seosrehun syöntiä mitattiin vaakakuppien avulla. Koekäsittelyt olivat murskattu ohra-kaura seos (1:1), murskattu kuiva vehnä (1:0), murskatun kuivan vehnän ja kokonaisen lipeävehnän seos (1:1) ja kokonainen lipeävehnä (1:0). Ruokintojen kuiva-ainepitoisuudeksi asetettiin 370 g/kg ja raakavalkuaispitoisuudeksi 180 g/kg kuiva-ainetta. Näennäinen ravintoaineen sulavuus määritettiin happoon liukenemattoman tuhkan avulla. Typen hyväksikäyttöä arvioitiin laskennallisen typpitaseen avulla. Koe toteutettiin 4x4 latinalaisen neliön koemallin mukaisesti ja käsittelyjen väliset tilastolliset erot testattiin kontrastien avulla. Kuiva-aineen (PQ=0,02) ja orgaanisen aineen (PQ=0,02) syönnit lisääntyivät, samalla kun niiden sulavuudet paranivat korvattaessa puolet kuivasta vehnästä lipeävehnällä. Ruokintojen välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa maitotuotoksessa eikä energiakorjatussa maitotuotoksessa. Maidon rasvatuotos lisääntyi vähän (PQ=0,04) ja rasvapitoisuus selvästi (PQ=0,004), kun kuivasta vehnästä korvattiin puolet lipeävehnällä. Kun kaikki kuiva vehnä korvattiin lipeävehnällä, maidon valkuaispitoisuus väheni (PL<0,001). Samoin kävi maidon ureapitoisuudelle (PL=0,002). Lipeäkäsittely ei tuottanut tässä kokeessa taloudellisesti kannattavaa tulosta, sillä maidon valkuaispitoisuus väheni ja syönti lisääntyi maitotuotoksen pysyessä samana. Vehnäruokinnoista paras tuotosvaste saatiin kuivan vehnän ja lipeävehnän seoksella.