Disabled Revolutionary War Veterans and the Construction of Disability in the Early United States, c. 1776-1840

This thesis addresses the following broad research question: what did it mean to be a disabled Revolutionary War veteran in the early United States during the period from 1776 to roughly 1840? The study approaches the question from two angles: a state-centred one and an experiential one. In both cases, the theoretical framework employed comes from disability studies. Consequently, disability is regarded as a sociocultural phenomenon rather than a medical condition. The state-centred dimension of the study explores the meaning of disability and disabled veterans to the early American state through an examination of the major military pension laws of the period. An analysis of this legislation, particularly the invalid pension acts of 1793 and 1806, indicates that the early United States represents a key period in the development of the modern disability category. The experiential approach, in contrast, shifts the focus of attention away from the state towards the lived experiences of disabled veterans. It seeks to address the issue of whether or not the disabilities of disabled veterans had any significant material impact on their everyday lives. It does this through a comparison of the situation of 153 disabled veterans with that of an equivalent number of nondisabled veterans. The former group received invalid pensions while the latter did not. In comparing the material conditions of disabled and nondisabled veterans, a wide range of primary sources from military records to memoirs and letters are used. The most important sources in this regard are the pension application papers submitted by veterans in the early nineteenth century. These provide us with a unique insight into the everyday lives of veterans. Looking at the issue of experience through the window of the pension files reveals that there was not much difference in the broad contours of disabled and nondisabled veteran life. This finding has implications for the theorisation of disability that are highlighted and discussed in the thesis. The main themes covered in this study are: the wartime experiences of injured American soldiers, the military pension establishment of the early United States and the legal construction of disability, and the post-war working and family lives of disabled veterans. Keywords: disability, early America, veterans, military pensions, disabled people, Revolutionary War, United States, disability theory.

Bergslagenista Karjalaan : Ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan 1879 - 1904

Pitkärannan kaivokselle Laatokan Karjalaan saapui vuonna 1880 24 ruotsalaista vuorimiestä perheineen käynnistääkseen sen uudella teholla, tekemään siitä modernin ja johtamaan sen toimintaa. Heidät oli rekrytoinut sinne pietarilainen kansainvälisten liikemiesten omistama pankki suomalaisen vuoriteollisuuden asiantuntijan Hjalmar Furuhjelmin avulla. Pankki oli hankkinut lupaavalla malmialueella sijainneen kaivoksen omistukseensa muutamaa vuotta aikaisemmin. Ruotsalaisten saapumisesta käynnistyi 25 vuotta jatkunut ketjusiirtolaisuus Ruotsin vuoriteollisuuden keskusalueelta Bergslagenista Pitkärantaan, mikä oli pituutensa ja toimintansa vuoksi merkittävä. Vaikka Pitkäranta sijaitsi periferiassa, oli se hyvin kansainvälinen paikka, jossa oli myös muutamia muunmaalaisia työntekijöitä. Pitkäranta eli ruotsalaisten johdossa teollisen kultakautensa. Sieltä louhittiin pääasiassa kuparia, mutta loppuaikoina toiminta keskittyi rautamalmiin, jota rikastettiin. Kaivoksen yhteydessä toimi eri aikoina myös muuta teollisuutta kuten pullotehdas. Monet Pitkärannan ruotsalaisista olivat siirtolaisina perheensä kanssa. Naimattomista muutamat solmivat avioliiton suomalaisen kanssa ja kaksi kaivoksen saksalaisen johtajan O. G. Trüstedtin tyttärien kanssa. Ruotsalaiset siirtolaiset olivat Pitkärannassa johtavassa asemassa niin tehtäviensä pohjalta kuin sosiaalisestikin. Pitkärannan ruotsalaiset eivät pääsaantöisesti integroituneet Suomeen, vaan säilyttivät ruotsalaisen identiteettinsä ja palasivat jossain vaiheessa takaisin Ruotsiin - jopa sellaiset, jotka olivat Suomessa yli kymmenen vuotta. Vain muutama ruotsalainen vuorimies jäi Suomeen. Ruotsalaiset loivat Pitkärannassa ollessaan tiiviin suhdeverkon, johon kuului keskeisesti myös Trüstedtien perhe. Verkosto toimi tiiviisti muutama vuosi Pitkärannan jälkeen perustetun Outokummun kaivoksen alkutaipaleen aikana. Pitkärannan ruotsalaiset liittyivät vielä Petsamon nikkelinkin löytymiseen. Pitkärannan ruotsalaisuus kuului kolmeen historialliseen kontekstiin. Taustalla oli vuosisatoja Ruotsista Suomeen jatkunut vuoriammattilaisten siirtolaisuus, joka ei ollut loppunut, vaikka maiden valtiollinen side oli päättynyt vuonna 1809. Tästä syytä rekrytoijien kannalta Ruotsi oli luonnollinen kohde. Rekrytoidut taas elivät Ruotsin suurinta siirtolaisuusaaltoa, jolloin suuret siirtolaisvirrat suuntautuivat Pohjois-Amerikkaan ja siirtolaisuus kosketti lähes jokaista ruotsalaista. Kolmas taustalla vaikuttanut historiallinen kehitys oli Pietarin nopea kasvu ja kansainvälistyminen sekä sen imussa tapahtunut vaikutusalueiden ja koko Suomen teollistuminen. Pitkärannan kaivos oli Pietarin kansainvälisten liikemiesten omistama ja sen tuotanto palveli täysin Pietaria, jonka laajaan vaikutusalueeseen Pitkäranta kuului hyvin voimakkaasti. Monessa mielessä ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan olikin enemmän siirtolaisuutta Pietarin vaikutusalueelle kuin Suomeen. Pitkärannan side Suomeen oli lähinnä vain sen fyysinen sijainti, muuten sitä täytyy arvioida kiinteästi osana Pietarin vaiheita. Pitkäranta oli Amerikan siirtolaisuuteen ja vähän myöhemmin alkaneeseen Norrbotteniin muuttoon verrattuna vain pieni sivujuonne ruotsalaisessa 1800-luvun lopun siirtolaisuudessa. Suomeen ja Venäjälle tapahtuneen ruotsalaissiirtolaisuuden joukossa se oli kuitenkin aikanaan merkittävä, monimuotoinen ja kauaskantoinen tapahtuma. Avainsanat: ruotsalaiset, siirtolaisuus, vuoriteollisuus, ruukki, kaivos, Pitkäranta, Impilahti, Falun, Pietari, Bergslagen, kupari, ketjusiirtolaisuus

Papin pojasta suurteollisuusmieheksi : Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria

Kirkon vai valtion kirjat? : Uskontokuntasidonnaisuuden ongelma Suomen väestökirjanpidossa 1839-1904

The Population Register – run by the Church or the state? The problem posed by the obligation to belong to a religious community in the registration of births and deaths in Finland between 1839 and 1904 The Lutheran Church of Finland is the nation’s largest church; approximately 82 per cent of Finns were members in 2007. The Church ran an official register of its members until 1999, when the state then undertook this task. The registration of births and deaths by the Church has a long history dating back to the 17th century, when Bishop Johannes Gezelius Sr. decreed that all parish members would have to be recorded in parish registers. These registers were used to control how well parish members knew the Christian doctrine and, gradually, also if they were literate. Additionally, the Church attempted to ensure by means of the parish registers that parish members went to Holy Communion annually. Since everyone was a member of the Lutheran Church, the state also took advantage of the parish registers and used them for the purposes of tax collection and conscription. The main research theme of “The Population Register – run by the Church or the state?” goes back to these times. The actual research period covers the years of 1839–1904. At that time Finland was under Russian rule, although autonomous. In the late 19th century the press and different associations in Finland began to engage in public debate, and the country started moving from a submissive society to a civic one. The identity of the Lutheran Church also became more prominent when the Church Act and the General Synod were realised in 1869. A few years earlier, municipal and parish administrations had been separated, but the general registration of births and deaths was left to the Church to see to. In compliance with the constitution of the country, all the inhabitants in principle still had to be Lutheran. In practice, the situation was different. The religious and ideological realms diversified, and the Lutheran concept of religion was no longer acceptable to everyone. The conflict was reflected in the registration of births and deaths, which was linked to the Lutheran Church and its parish registers. Nobody was allowed to leave the Church, there was no civil register, and the Lutheran Church did not consent to record unbaptized children in the parish registers. Therefore such children were left without civil rights. Thus the obligation to belong to a religious community had become a problem in the registration of births and deaths. The Lutheran clergy also appealed to the 1723 privileges, according to which they had been exempted from the drawing up of additional population registers. In 1889 Finland passed the Dissenters Act. By virtue of this act the Baptists and the Methodists left the state Church, but this was not the case with the members of the free churches. The freethinkers had to retain their church membership, as the law did not apply to them. This meant that the unbaptized children of the members of the free churches or those of freethinkers were still not entered in any registers. The children were not able to go to school, work for the state or legally marry. Neither were they able to inherit property, as they did not legally exist. The system of parish registers was created when everyone was required to be a member of the Lutheran Church, but it did not work when liberal attitudes eventually penetrated the sphere of religion, too. The government´s measures to solve the problem were slow and cautious, partly because Finland was part of Russia, partly because there were only about 100 unbaptized children. As the problem group was small and the state´s resources were limited, no general civil register was established. The state accepted the fact that in spite of the problems, the Evangelical Lutheran Church and the congregations of dissenters were the only official establishments to run populations registers in the country, and for social purposes, too. In 1900 the Diet of Finland finally approved a limited civil register, which unbaptized children and unregistered foreigners would be recorded in. Due to political reasons the civil register did not come into existence until 1917, after the actual research period.

Only Connect?: Aspects of Intertextuality in Zadie Smith's On Beauty

Tutkielma käsittelee intertekstuaalisuuden eri muotoja Zadie Smithin romaanissa On Beauty (suom. Kauneudesta). Tutkimuksen tarkoitus on osoittaa kuinka oleellisesti intertekstuaalisuuden teoria on vaikuttanut kirjallisuustieteen metodeihin ja postmoderniin kirjallisuuskäsitykseen, sekä käsitellä sen soveltuvuutta nykykirjallisuuden tutkimiseen analysoimalla teorian sisäistä monimuotoisuutta ja ristiriitoja. Tutkimusmateriaalina käytetään Smithin romaanin lisäksi E. M. Forsterin romaania Howards End (suom. Talo jalavan varjossa), johon On Beauty tietoisesti viittaa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimii Gérard Genetten teoksessa Palimpsests sekä Roland Barthesin esseessä Tekijän kuolema esille tuodut kirjallisuusteoreettiset käsitykset. Valittu metodologia antaa mahdollisuuden hahmottaa intertekstuaalisuus kahdella eri tavalla: Genetten strukturalistinen lähestymistapa soveltuu teosten välisten viittaussuhteiden tutkimiseen, kun taas Barthesin jälkistrukturalistinen diskurssi auttaa ymmärtämään tekstienvälisyyden osana merkityksen jatkuvaa epävakautta. Tutkielman ensimmäinen osio keskittyy analysoimaan lähiluvun keinoin romaanien On Beauty ja Howards End välistä strukturalistista suhdetta vertailemalla teosten eroja ja yhtäläisyyksiä Genetten intertekstuaalisuusteorian valossa. Vertailussa kiinnetetään erityisesti huomiota teosten juoneen, rakenteeseen, aikaan ja paikkaan, sekä uudelleenkirjoitusten yleiseen tendenssiin päivittää alkuperäistä tarinaa kohdeyleisölle paremmin sopivaksi. Toisessa osiossa tutkimusta esille nousee jälkistrukturalistinen näkemys intertekstuaalisuudesta osana lukijan tuottaman merkityksen tulkinnanvaraisuutta. Osiossa käsitellään Rembrandtin taideteosten roolia Smithin romaanissa ja analysoidaan hahmojen tulkintoja sekä suhtautumista Rembrandtin tuotantoon Barthesin teoreettisten käsitteiden kautta. Keskeiseksi analyysin kohteeksi nousee lukija sekä lukijan tuottamat tulkinnat ja niiden merkitys Smithin romaanin tematiikassa. Tutkielmassa osoitetaan kuinka intertekstuaalisuus ei ole niin yksinkertainen termi kuin sen laaja käyttö niin kirjallisuustieteessä kuin mediassakin antaa ymmärtää, sekä selvitetään intertekstuaalisuuden teorian kehitystä 60-luvulta nykypäivään. Vaikka strukturalistisessa muodossa käsite soveltuu etenkin kahden toisiinsa kytkeytyneen teoksen tutkimiseen, vertaileva analyysi kuitenkin osoittaa, että On Beauty ei ole pelkkä uudelleenkirjoitus, vaan romaanin tulkintaan tarvitaan myös jälkistrukturalistisen dekonstruktion käsitteitä, jotta laajemmat tekstuaalisuuden verkostot aukeavat lukijalle. Romaanissa esiintyvä taitelijakuva myös osoittaa, että Smith itse on hyvin tietoinen kirjallisuusteoreettisesta keskustelusta.