Reconsidering Relativism and Intentionalism in Interpretation : Donald Davidson, Hermeneutics, and Pragmatism

This study focuses on two philosophical issues related to the interpretation of art. Firstly, it considers the role of authorial intentions in interpretation. Secondly, the study raises the issue of relativism in interpretation through a discussion of the relativistic tendencies apparent in the views of three major figures of contemporary philosophy: Joseph Margolis, Hans-Georg Gadamer, and Richard Rorty. The major goal of the thesis is to develop a theory of interpretation supporting the role of authorial intentions in interpretation on the basis of Donald Davidson s late philosophy of language and the holistic account of interpretation that underlies different parts of his philosophy. It is my belief that an intentionalist view of interpretation built on Davidsonian elements manages to form the most convincing defense of that interpretive position against the skepticism present in the views of Margolis, Gadamer, and Rorty. The theoretical issues addressed in the thesis are illuminated by discussions of case-examples, most importantly Richard Wagner s The Valkyrie, Thomas Adés America: A Prophecy, and some symphonies by Dimitri Shostakovich. In chapter one, I present a critical discussion of Margolis robust relativism. While finding Margolis criticism of the self-refutive argument plausible, I, nevertheless, argue that the relativistic logic Margolis offers should not be favored in interpretation. The first parts of chapter two outline Davidsonian intentionalism by presenting a reading of Davidson s later work in philosophy of language and mind, and by indicating its relationship to Davidson s views of literature. Then, I shall compare Davidson s ideas with some recent modest forms of intentionalism found in analytic aesthetics, and argue that Davidsonian intentionalism is in many respects more satisfactory compared to them. Chapter three engages Gadamer s hermeneutics by defending E.D. Hirsch s criticism of Gadamer. Uncovering the shortcomings in the replies of Gadamer s followers to Hirsch s criticism serves as a basis for the defense of intentionalism in interpretation carried out in the chapter. That defense is then extended with a discussion of some recent hermeneutic readings of Davidson s views. Chapter four deals with the standing of intentionalism through Rorty s pragmatist approach to literature. By indicating the position of pragmatist notions of aesthetic experience and imagination in Davidsonian intentionalism, it is shown that an intentionalist approach need not be as impoverished with regard to the value Rorty attributes to literature as he assumes. The concluding chapter outlines some ways in which one can be a pluralist with regard to art and interpretation without falling into relativism.

Kesken jäänyt vallankumous : Sosiaalinen mobilisaatio Helsingissä vuoden 1905 suurlakosta Viaporin kapinaan 1906

Tutkielmassani käsittelen vuoden 1905 suurlakon ja Viaporin kapinan välistä aikaa vallankumouksellisena prosessina Helsingissä. Miten vallankumouksellisuus ilmeni suurlakon aikana ja sen jälkeen Helsingissä? Miten tavalliset työläiset reagoivat tapahtumiin? Metodisina apuvälineinä minulla on ensinnäkin Charles Tillyn määritelmä vallankumoukselliselle tapahtumalle. Keskeistä tälle määritelmälle on, että vallankumouksellista tapahtumaa pitää tutkia sen lähtökohdista käsin eikä lopputuloksen kautta. Vallankumouksellinen tilanne syntyy, kun olemassa oleva hallitus saa kilpailijan ja vastaavasti se on ohi, kun jompikumpi jää jäljelle. Toiseksi apunani ovat olleet sosiaalihistorialliset tutkimukset Venäjän vallankumouksesta, joissa aihetta käsitellään ruohonjuuritason näkökulmasta. Tällöin polttopisteessä ovat lakot ja niiden aikana esitetyt vaatimukset. Oleellista näistä tutkimuksissa on, ettei työläisiä nähdä tahdottomana massana, joka sokeasti tottelee poliittisten johtajien käskyjä. Työläisillä oli omia, lähinnä ammatillisia vaatimuksia, jotka ilmensivät toisaalta huolta jokapäiväisestä toimeentulosta ja toisaalta ne heijastivat demokraattisten vaatimusten ulottamista laajemmalle kuin pelkästään valtiolliselle tasolle eli myös työpaikoille. Suurlakon aikana Helsingin työläiset johtivat käytännössä kaupungin julkista elämää. Vallan keskuksena toimi kansallislakon keskuskomitea. Näkyvintä valtaa käytti kansalliskaarti. Kaarti toimi vahvana poliisivoimana koko lakon ajan. Se pyrki kontrolloimaan liikennettä ja kauppaa sekä sensuroimaan muiden tahojen tiedonvälitystä. Raittiusväellä oli myös oma kaartin osasto, jonka avulla kaupunkiin säädettiin kieltolaki sekä kiellettiin prostituutio. Keskeinen elementti lakon onnistumisen kannalta oli niinikään avustustoiminnan järjestäminen lakon vuoksi hätään joutuneille. Näin turvattiin, ettei lakkorintamassa sattuisi ennenaikaisia repeämiä. Suurlakon jälkeen työväestö aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla. Lakkojen lukumäärä ja niihin osallistuneiden työläisten määrä moninkertaistui. SDP:n virallinen tavoite eli poliittinen kansalaisuus ei riittänyt työläisjoukoille, vaan lakoilla pyrittiin saamaan aikaiseksi demokraattinen yhteiskunta laajemminkin. Lyhytikäisiksi jääneet työehtosopimukset eivät tilannetta korjanneet. Demokratia saatiin poliittisella tsolla, mutta ruohonjuurinäkökulmasta uudistukset jäivät kesken ja tyytymättömyys säilyi. Tässä mielessä työväenliike ei integroitunut yhteiskuntaan. Suomessa vallankumouksellinen toivo asetettiin Venäjän vallankumoustapahtumien etenemiseen. Suomalaisen radikalismin päätepisteenä voi pitää epäonnistunuttta Viaporin kapinaa, johon osallistui myös suomalaisia punakaartilaisia. Punakaartilaiset olivat suurelta osin nuoria, muualta Helsinkiin muuttaneita ja vähän järjestökokemusta omaavia henkilöitä. Nuoruus, juurettomuus ja liittyminen työväentyöväenpuolueeseen tai sen järjestöihin vasta perustamisvaiheen 1899-1903 jälkeen olivatkin leimallisia piirteitä radikaalien aineksien keskuudessa. Tutkielmassani osoitan, että ruohonjuuritason tutkimuksella voidaan kuvaa vuosisadan alun työläisistä, heidän toiveistaan ja haluistaan täsmentää. Vuosien 1905 ja 1906 poliittisessa murroksessa oli myös ammatillisilla seikoilla tärkeä sija työväestön pyrkimyksissä. Ne osoittavat omalta osaltaan työläisten vallankumouksellisia ja radikaaleja vaatimuksia. Punakaartilaisradikalismi oli läheistä sukua tälle toiminnalle. Avainsanat: Sosiaalihistoria, vallankumous, työväenliike, suurlakko 1905, Viaporin kapina.

Konstruktiivisen linjakkuuden perusteita etsimässä : Systemaattinen analyysi John Biggsin esittämistä yliopisto-opetuksen lähtökohdista

The aim of this study is to explore by systematic textual analysis the crucial conceptions of constructive alignment and to reconstruct the concept of constructive alignment and examine the relation between conceptual relationships in John Biggs’s texts. In this study, I have also analyzed the presuppositions of the concept of constructive alignment and its possible implications. The research material includes Biggs’s (1996b; 2003) article entitled Enhancing Teaching through Constructive Alignment and book entitled Teaching for Quality Learning at University. The primary purpose of the systematic textual analysis is to reconstruct concepts and gain access to a new or more profound understanding of the concepts. The main purpose of the constructive alignment is to design a teaching system that supports and encourages students to adopt a deep approach learning. At the center of the constructive alignment are two concepts: constructivism in learning and alignment in teaching. A tension was detected between these concepts. Biggs assumes that students’ learning activities are primed by the teaching. Because of this it is not important what the teacher does. At the same time he emphasizes that teaching interacts with learning. The teacher’s task is to support student’s appropriate learning activities. On the basis of the analysis, I conclude these conceptions are not mutually exclusive. Interaction between teaching and learning has an effect on student’s learning activities. The most essential benefit of the model of constructive alignment is that Biggs brings together and considers teaching at the same level with learning. A weakness of Biggs’s model relates to the theoretical basis and positions of the concept of constructive alignment. There are some conflicts between conceptions of epistemology in Biggs’s texts. In addition, Biggs writes about constructivism also as conceptions of epistemology, but doesn’t consider implications of that position or what follows or doesn’t follow from that commitment. On the basis of the analysis, I suggest that constructivism refers in Biggs’s texts rather to constructivism in learning than philosophical constructivism. In light of this study, constructive alignment doesn´t lead to philosophical constructivism. That’s why constructive alignment stays out of idealism. Biggs’s way of thinking about teachers possibility to confronting students’ misconceptions and evaluate and assess students’ constructions support a realist purpose in terms of philosophical stance. Realism does not drift toward general problems of relativism, like lack of criteria for assessing or evaluate these constructions.

Beatific Enjoyment in Scholastic Philosophy and Theology: 1240-1335

This dissertation examines the concept of beatific enjoyment (fruitio beatifica) in scholastic theology and philosophy in the thirteenth and early fourteenth century. The aim of the study is to explain what is enjoyment and to show why scholastic thinkers were interested in discussing it. The dissertation consists of five chapters. The first chapter deals with Aurelius Augustine's distinction between enjoyment and use and the place of enjoyment in the framework of Augustine's view of the passions and the human will. The first chapter also focuses upon the importance of Peter Lombard's Sentences for the transmission of Augustine's treatment of enjoyment in scholastic thought as well as upon Lombard's understanding of enjoyment. The second chapter treats thirteenth-century conceptions of the object and psychology of enjoyment. Material for this chapter is provided by the writings - mostly Sentences commentaries - of Alexander of Hales, Albert the Great, Bonaventure, Thomas Aquinas, Peter of Tarentaise, Robert Kilwardby, William de la Mare, Giles of Rome, and Richard of Middleton. The third chapter inspects early fourteenth-century views of the object and psychology of enjoyment. The fourth chapter focuses upon discussions of the enjoyment of the Holy Trinity. The fifth chapter discusses the contingency of beatific enjoyment. The main writers studied in the third, fourth and fifth chapters are John Duns Scotus, Peter Aureoli, Durandus of Saint Pourçain, William of Ockham, Walter Chatton, Robert Holcot, and Adam Wodeham. Historians of medieval intellectual history have emphasized the significance of the concept of beatific enjoyment for understanding the character and aims of scholastic theology and philosophy. The concept of beatific enjoyment was developed by Augustine on the basis of the insight that only God can satisfy our heart's desire. The possibility of satisfying this desire requires a right ordering of the human mind and a detachment of the will from the relative goals of earthly existence. Augustine placed this insight at the very foundation of the notion of Christian learning and education in his treatise On Christian Doctrine. Following Augustine, the twelfth-century scholastic theologian Peter Lombard made the concept of enjoyment the first topic in his plan of systematic theology. The official inclusion of Lombard's Sentences in the curriculum of theological studies in the early universities stimulated vigorous discussions of enjoyment. Enjoyment was understood as a volition and was analyzed in relation to cognition and other psychic features such as rest and pleasure. This study shows that early fourteenth-century authors deepened the analysis of enjoyment by concentrating upon the relationship between enjoyment and mental pleasure, the relationship between cognition and volition, and the relationship between the will and the beatific object (i.e., the Holy Trinity). The study also demonstrates the way in which the idea of enjoyment was affected by changes in the method of theological analysis - the application of Aristotelian logic in a Trinitarian context and the shift from virtue ethics to normative ethics.

John Searlen teoria tietoisuudesta

Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan John Searlen teoriaa tietoisuudesta. Tietoisuus (consciousness) on Searlen mukaan tärkein mielenfilosofinen käsite. Searle ei määrittele käsitettä tarkasti, vaan tyytyy esittämään sitä kuvaavia esimerkkejä ja analogioita. Tietoisuuden keskeisimmiksi ominaisuuksiksi Searlen teoriassa näyttävät muodostuvan intentionaalisuus (intentionality), subjektiivisuus (subjectivity) ja kausaalinen vaikutus käyttäytymiseen (mental causation). Näihin ominaisuuksiin liittyvät myös Searlen painavimmat tietoisuudesta esittämät argumentit. Argumenttien analysointi on tutkielman tärkein tavoite. Searlen yhteysperiaatteen (Connection Principle) mukaan intentionaalisia tiloja voi olla vain olennolla, jolla voi olla tietoisia intentionaalisia tiloja, ja jokainen alitajuinen intentionaalinen tila on ainakin potentiaalisesti tietoinen. Toisin sanoen intentionaalisuuden ja tietoisuuden välillä vallitsee välttämätön yhteys seuraavasti: on loogisesti välttämätöntä, että jokainen intentionaalinen tila voi ainakin periaattessa päästä tietoisuuteen.Tutkielmassa kuitenkin osoitetaan, että yhteysperiaateeseen on syytä suhtautua epäillen. Searlen yhteysperiaatteen puolesta esittämä argumentti näyttää nimittäin sisältävän dilemman. Jos erottelu intrinsiseen ja näennäiseen intentionaalisuuteen tulkitaan Searlen tavoin, syyllistytään sen olettamiseen, mikä pitäisi todistaa; jos taas erottelu tulkitaan toisin kuin Searle, argumentti ei tue yhteysperiaatetta. Searlen mukaan mentaaliset tilat ovat aina jonkun mentaalisia tiloja. Tästä väitteestä Searle pyrkii johtamaan toisen, paljon radikaalimman väitteen: mielen ilmiöt kuuluvat omaan ontologiseen kategoriaansa, subjektiivisten mentaalisten tilojen kategoriaan. Searlen käsitystä tukee Thomas Nagelin esittämä, hyvin samansisältöinen argumentti. Yksimielisyys ei kuitenkaan ole erehtymättömyyden tae, sillä Paul Churchlandin kritiikki näyttää pahasti horjuttavan Searlen subjektiivisuusargumentin uskottavuutta. Churchland väittää Searlen syyllistyvän intensionaaliseen virhepäätelmään. Yksittäisen henkilön episteemisen pääsyn rajoittuneisuudesta ei Churchlandin mukaan voida tehdä mitään ontologisia johtopäätöksiä, koska tiedetyksi tuleminen ei ole objektin aito ominaisuus. Vastaväite näyttää olevan kohtalokas Searlen subjektiivisuusargumentille. Subjektiivisuuden ongelma näyttää olevan perustava metafyysinen vedenjakaja, joka jakaa mielenfilosofiset teoriat toisaalta materialistisiin, toisaalta dualistisiin. Searle uskoo, että mieli-ruumis -ongelma (mind-body problem) on ratkaistavissa ilman, että tarvitsee valita kumpaakaan. Ratkaisu sisältyy kahteen Searlen näennäisesti yhteensopimattomaan teesiin. Ensimmäisen teesin mukaan mentaaliset tilat ovat todellisia ilmiöitä, eikä niitä voida redusoida mihinkään muuhun tai eliminoida määrittelemällä ne uudestaan. Toisen teesin mukaan aivojen operaatiot aiheuttavat mentaaliset tilat ja mentaaliset tilat ovat aivojen piirteitä. Teeseistä jälkimmäinen osoittautuu ongelmalliseksi syistä, jotka Jaegwon Kim on esittänyt. Jos mentaaliset tilat olisivat aivojen ominaisuuksia, ei mielen ja aivojen välinen suhde voisi olla kausaalinen, koska kausaatiossa (causation) on aina kyse kahden erillisen entiteetin tai tapahtuman välisestä relaatiosta, jossa suhteen osapuolien välillä on oltava ajallista etäisyyttä. Toiseksi Searlen vertaus tietoisuuden ja aivojen suhteesta kappaleen kiinteyden ja sen mikrorakenteen suhteeseen epäonnistuu, koska tietoisuus ja kiinteys kuuluvat Searlen teoriassa eri ontologisiin kategorioihin, eikä niitä siten voi ongelmattomasti rinnastaa. Searlen analogia kiinteyteen murtuu myös siksi, että kappaleen mikrorakenne ei yksinkertaisesti aiheuta sen kiinteyttä. Tietoisuus ei siis voi olla samanaikaisesti aivojen ominaisuus ja aivojen kausaalisen toiminnan seuraus. Tutkielmassa päädytään puolustamaan kantaa, että Searlen argumentit eivät ole vakuuttavia ja että Searle ei ole onnistunut eksplikoimaan teoriaa, joka välttäisi dualismiin ja materialismiin liittyvät tunnetut ongelmat. Kysymys mikä on mielen suhde ruumiiseen, jää siten avoimeksi. Avainsanat: intentionaalisuus, mentaalinen, mieli-ruumis -ongelma, Searle, subjektiivisuus, tietoisuus

Kateuden luonne ja erityispiirteet filosofisessa pohdinnassa

Kateuden tunnetta ei ole tarkasteltu käytännöllisessä filosofiassa huolimatta sen määräävästä asemasta ihmisen normaalissa päivittäisessä elämässä. Kateus liittyy moniin ilmiöihin yksilöllisenä tai jopa kollektiivisena ryhmätunteena, kun siihen yhdistyvät epäoikeudenmukaisuus ja itsepetoksellisuus. Tutkielma pyrki osoittamaan kateuden vääjäämättömän monipuolisuuden kilpailullisena ja eriarvoisuutta lisäävänä vertailevana kompleksisena negatiivisena tunteena. Jo antiikin Kreikassa kateus liitettiin ihmisten ja jumalien väliseen eriarvoisuuteen, nykypäivänä taas kateutta leimaa liberaalisen yhteiskuntapolitiikan keskiössä ”tietämättömyyden verhon” takana egalitaarisuuden ihanne ja oikeudenmukaisuuden ja reiluuden taju. Tunnekokemuksena kateus on impotenttinen toisen paremmuudesta ja inferioi näin kateuden episodisuuden irrationaaliseen tilanteeseensa nähden antagonistiseksi. Tutkielman neljästä pääluvussa ensimmäisessä kateus yhdistetään poliittisen liberaalin yhteiskuntafilosofian yhdysvaltalaiseen kannattajaan John Rawlsiin (1921−2002). Hänen ajattelussaan ja pääteoksessaan A Theory of Justice (1971) ja siinä erityisesti kateutta käsittelevässä luvussa IX kateus on yhteiskunnassa vaikuttavaa erityispsykologista taipumusta tavoitella parempiosaisten asemaa oikeudenmukaisuuden kontraktuaalisessa valintajärjestelmässä. Rawlsille kateus ei ole tabu, vaan kateuden ongelma koskee kaikkia abstraktissa alkuasetelmassa yhteiskuntasopimuksen piiriin liittyviä sopija−agentteja. Rationaalinen agentti ei kärsi kateudesta, kun epäoikeudenmukaisuutta ei ole hänen ja muiden samojen vapaus− ja eroperiaatteiden nojalla toimivien ihmisten välillä sietämättömästi. Rawls tekee kuitenkin jaon pahantahoisessa kateudessa (proper) yleiseen ja erityiseen ja erottaa sekä emulatiivisen (emulative) eli motivoivan esimerkin sysäämän kilvoittelevan kateuden varsinaisesta kateudesta (proper). Myös anteeksiannettava kateus (excusable general envy) on Rawlsin onnellisuutta ja reiluutta tasa–arvoistavassa sopimusteorian ideaalissa varsinaisen kateuden alaluokkana mukana. Kateus ja tasa-arvo tulevat esille paremmin kilpailullisessa kateudessa, mistä myös viime vuosien merkittävin kateustutkija amerikkalainen Kentuckyn yliopiston psykologian professori Richard H. Smith on ollut kiinnostunut. Hänelle kateus on inferiorisen kompleksista ja liittyy oman arvon tunteeseen ja kognitiiviseen psykologiaan. Kateuden tutkimus on monialaistunut ja vilkastunut viime vuosikymmenen aikana. Sosiaali−psykologia, sosiologia, kulttuuriantropologia ja tunnefilosofia ovat kiinnostuneet ymmärtämään tätä kompleksista negatiivista tunnetta paremmin. Kulttuurissamme kateus toimii universaalisesti yhteydessä muihin rinnakkaistunteisiin, kuten moraaliseen paheksuntaan tai sitä lievempään närkästymiseen. Kateus ei ole perustunne, mutta sille on löydettävissä prototyypillisiä piirteitä, joskin kateus ei helposti antaudu propositionaaliseen tai kognitiiviseen arvostelmasisältöön yksin mentaalisen analyysin välityksellä (Solomon 1976). Siitä pitää huolen kateuden affektuaalnen instrumentaalisuus (feeling) ja kognitiivisen komponentiaalisen tulkinnan vaikeus kateellisen väistellessä oman itsetunnon inferiorisuuden tai omaa toimintavalmiutta heikentävien ilkeämielisten motiiviensa alaisuudessa. Kateelliselle ei ns. perisyntinä riitä, että kadehditulta olisi saatu pois haluttu myönteinen ominaisuus, kohde−esine tai asema, vaan lähietäisyydellä toimivasta kadehditusta pitäisi päästä kokonaan eroon (ns. venäläinen kateus). Siksi kateus approksimoi naapureita, ystäviä, kollegoita tai myös toisen ihmisen aviopuolisoa, mutta usein arkiyhteydessä käsitteellisesti väärinymmärrettynä, koska jälkimmäisessä on kyse kolmepaikkaisesta mustasukkaisuuden tunteesta. Kaksipaikkaisena tunteena (kateellinen & kadehdittu) ja sen vastatunteenaan usein mainittu kiittämättömyys saavat aikaan sen, että kateellinen on myös taipuvainen aggressiivisuuteen ja vihaisuuteen, mutta kun asiaa tarkastelee tarkemmin taustalta paljastuu itsepetoksen elementtejä. Kateellinen hyödyntää itsepetoksen paradoksia eli kahden vastakkaisen uskomuksen (Kateellinen, koska P & Kateellinen, koska ~P) samanaikaista voimassaoloa tilanteessa, jossa omat teot ovat suuntautuneet intentionaalisesti muualle kuin kadehditun komparatiiivisesti parempana näyttäytyvien arvostuserojen kuromiseksi tilanteen tasavertaistamiseksi kiinni. Kateellinen voi olla deliberatiivisen ahne ja nopea epäreilussa reaktiossaan kadehdittua kohtaan. Näin uppiniskainen kateustunne voi tulla eriäväksi havaitun arvioivan arvostelman kanssa. Kateustunne olisi näin määritelmällisesti intensiivistä puutetta (toistuvissa) epätasa−arvoisissa ja irrationalisoituneissa ihmiskohtaamisissa. Tutkimus esitteli kateustunteen adekvaattisena käsitteenä ja toi havaintoja kognitiivisen tunneteorian riittämättömyydestä kateustunteen tutkimukselle. Kiinnostavaa oli, että poliittisessa yhteiskuntafilosofiasta löytyi myös Rawlsin psykologisten erityistaipumuksien ja erityisesti kateuden yhteiskuntapoliittista kritiikkiä. Tunneteoreettisesti kateustunne on kognitiivista perustunnetta holistisempi, intensiivisempi ja intentionaalisempi sekä lisäksi affektuaalisesti motivoiva, joka mahdollistaa myös inhimillisen toiminnan kehittymisen, mutta myös kadehtijan tuhoamisen. Itsepetos sen sijaan tekee kateudesta haavoittuvan ja myös narsismia ruokkivan tunnetilan, jossa kateellinen toimii hedonistisesti ei−kognitiivisen irrationaalisen tietämyksen (envious feeling proper) varassa ja kieltää tunteen konsekventionaaliset usein negatiiviset seuraukset itselleen ja lähiympäristölleen.

Pragmatismi poliittisena filosofiana. Yksilö ja yhteisö John Deweyn ajttelussa

John Dewey (1859-1952) oli yhdysvaltalainen filosofi, pedagogi ja julkinen keskustelija, jonka ajattelu on merkittävästi vaikuttanut pragmatismina tunnetun filosofisen suuntauksen kehittymiseen. Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Devveyn poliittista filosofiaa ja ajattelua. Tarkoituksena on selvitellä, millaista on Devveyn poliittinen filosofia ja voiko hänen pragmatistinen poliittinen filosofiansa tarjota jotain mielenkiintoista myös tämän päivän poliittisen filosofian kentälle. Tutkielmassa tarkastellaan Devveyn esittämää kritiikkiä klassista liberalismia ja individualismia kohtaan, Devveyn omaa poliittisen filosofian projektia sekä sen kohtaama kritiikkiä ja arvioidaan Devveyn poliittista filosofiaa yleisesti. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Devveyn käsitykset yksilöstä, valtiosta, demokratiasta, vallasta ja tiedosta. Ensisijaisena lähteenä tutkielmassa on Devveyn koottujen teosten sarja vuosilta 1882-1953, ennen kaikkea 1920-30-lukujen tuotanto. Lisäksi lähteenä on useita tuoreita artikkeleita sekä kommentaareja. Keskeisin löytö tutkielmassa on, että Devveyn poliittisen filosofian oleellinen piirre on "anti-essentialismi", eli huomion siirtäminen pois jostain oletetuista yksilöiden ja ryhmien olemuksista tai sisäisestä luonnosta niiden välisiin suhteisiin ja näiden ilmauksiin. Tähän liittyen Devveyn poliittisen filosofian keskeiseksi lähtökohdaksi osoittautuu perinteisen yksilö-yhteisö jaottelun kyseenalaistaminen. Tutkielma tarjoaa laajan katsauksen Devveyn poliittiseen ajatteluun sekä pragmatistiseen poliittiseen filosofiaan.