Malesia, Singapore ja etniset kiinalaiset : Kaksi tapaa rakentaa kansallista yhtenäisyyttä

Tutkimuksen tavoitteena on perehtyä Malesian ja Singaporen kiinalaisten etniseen ja kansalliseen identiteettiin. Tutkimus tarkastelee ja vertailee erityisesti Malesian ja Singaporen valtionhallintojen keinoja rakentaa kansallista yhtenäisyyttä ja vähentää etnisen identiteetin merkitystä. Lisäksi tutkimus luo kriteerijoukon, jonka avulla voidaan vertailla Malesian ja Singaporen yhteiskuntien onnistumista tai epäonnistumista kansallisen yhtenäisyyden rakentamisessa. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen kysymykseen: Miten Malesian ja Singaporen valtionhallinnon menetelmät vaikuttavat etnisten kiinalaisten kansalliseen ja etniseen identiteettiin, ja miten maiden menetelmät eroavat toisistaan? Lopuksi vertailemalla Malesiaa ja Singaporea tutkimuksessa päätellään luodun kriteerijoukon avulla, miten kansallinen yhtenäisyys on toteutunut näissä kahdessa maassa. Tutkimuksen teoriatausta perustuu etnistä ja kansallista identiteettiä tutkineiden Fredrik Barthin, Nathan Glazerin ja Daniel P. Moynihanin, Donald Horowitzin, Milton J. Esmanin, Benedict Andersonin, Anthony D. Smithin ja Stuart Hallin teorioihin. Nämä tutkijat painottavat eri tekijöiden merkitystä kansalliselle identiteetille ja yhtenäisyydelle, toisiaan täydentäen. Kyseessä on teoreettinen tutkimus. Siksi sen aineisto koostuu pääasiassa sekundaarilähteistä: tieteellisistä teoksista ja artikkeleista sekä sähköisistä lehtiartikkeleista. Primäärilähteitä ovat Malesian ja Singaporen perustuslait, Malesian ja Singaporen tilastokeskuksien tilastot sekä Malesian entisen pääministerin Mahathir bin Mohamadin vuonna 1991 pitämä Vision 2020 -puhe. Aineistoa on analysoitu tutkimuksen teoriataustan avulla. Monipuolisemman kuvan muodostamiseksi on tutkimukseen valittu sekä länsimaalaisten tutkijoiden että singaporelaisten ja malesialaisten tutkijoiden tutkimuksia. Lisäksi, puolueellisuuden välttämiseksi, on tutkimukseen valittu eri etnisiin ryhmiin kuuluvien tutkijoiden artikkeleita ja teoksia. Tutkimuksessa on päädytty seuraavan tulokseen. Jotta kansallinen yhtenäisyys voidaan saavuttaa Malesian ja Singaporen monietnisissä yhteiskunnissa, tulee valtionhallinnon keskittyä erityisesti seuraaviin viiteen tehtävään: kansantalouden kehittämiseen, etnisten ryhmien välisen taloudellisen tasa-arvoisuuden edistämiseen, poliittisen aktiivisuuden ja osallistumisen kannustamiseen, etnisten yhteisöjen samanarvoisuuden toteuttamiseen lain edessä ja tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän rakentamiseen. Näiden kriteerien perusteella Malesia ja Singapore eivät ole kansallisesti yhtenäisiä valtioita. Singapore on kuitenkin kansallisesti yhtenäisempi, sillä se täyttää viidestä kriteeristä kolme, kun Malesia täyttää vain kaksi kriteeriä. Malesialla ja Singaporella on kaksi hyvin erilaista tapaa rakentaa kansallista yhtenäisyyttä, mutta lopputulokset ovat kuitenkin hyvin samankaltaiset. Tutkimus päättelee, että etnisten yhteisöjen institutionaalinen asema molemmissa maissa on yksi ratkaisevimmista esteistä kansalliselle yhtenäisyydelle.

European Union and the developing nations' external debt : EU-15's debt policy, 1960–2008

This Master's Thesis defines the debt policy of the current European Union Member States towards the developing nations. Since no official policy for debt exists in the EU, it is defined to include debt practices (loans and debt relief in development cooperation) and debt within the EU development policy framework. This study (1) describes how the issue of external debt appears in the development policy framework, (2) compares EU Member States' given loans and debt relief to grants for the developing nations (1960s to the 2000s), and (3) measures the current orientation in ODA of each EU Member State between grant aid and loan aid using the Grant-Loan Index (GLI). Theoretical aspects include reasons for selecting between loans (Bouchet 1987) and grants (Odedokun 2004, O'Brien and Williams 2007), policy context of the EU (Van Reisen 2007) and the meaning of external debt in the set-up between the North and the South. In terms of history, the events and impact of the colonial period (where loans have originated) are overviewed and compared in light of today's policies. Development assistance statistics are derived from the OECD DAC statistics portal and EU development policy framework documents from the EU portal. Methodologically, the structure of this study is from policy analysis (Barrien 1999, Hill 2008, Berndtson 2008), but it has been modified to fit the needs of studying a non-official policy. EU Member States are divided into three groups by Carbone (2007a), the Big-3, Northern and Southern donors, based on common development assistance characteristics. The Grant-Loan Index is used to compare Carbone's model, which measures quality of aid, to the GLI measuring the structure of aid. Results indicate that EU- 15 countries (active in debt practices) differ in terms of timing, stability and equality of debt practices in the long-term (1960s to the 2000s). In terms of current practices, (2000-2008), it is noted that there lies a disparity between the actual practices and the way in which external debt is represented in the development policy framework, although debt practices form a relevant portion of total ODA practices for many EU-15 Member States, the issue itself plays a minor role in development policy documents. Carbone’s group division applies well to the Grant – Loan Index’s results, indicating that countries with similar development policy behaviour have similarities in debt policy behaviour, with one exception: Greece. On the basis of this study, it is concluded that EU development policy framework content in terms of external debt and debt practices are not congruent. The understanding of this disparity between the policy outline and differences in long-term practices is relevant in both, reaching the UN’s Millennium Development Goals, and in the actual process of developing development aid.

Divergencies of Perception : The Possibilities of Merleau-Pontian Phenomenology in Analyses of Contemporary Art

Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) has been known as the philosopher of painting. His interest in the theory of perception intertwined with the questions concerning the artist s perception, the experience of an artwork and the possible interpretations of the artwork. For him, aesthetics was not a sub-field of philosophy, and art was not simply a subject matter for the aesthetic experience, but a form of thinking. This study proposes an opening for a dialogue between Merleau-Pontian phenomenology and contemporary art. The thesis examines his phenomenology through certain works of contemporary art and presents readings of these artworks through his phenomenology. The thesis both shows the potentiality of a method, but also engages in the critical task of finding the possible limitations of his approach. The first part lays out the methodological and conceptual points of departure of Merleau-Ponty s phenomenological approach to perception as well as the features that determined his discussion on encountering art. Merleau-Ponty referred to the experience of perceiving art using the notion of seeing with (voir selon). He stressed a correlative reciprocity described in Eye and Mind (1961) as the switching of the roles of the visible and the painter. The choice of artworks is motivated by certain restrictions in the phenomenological readings of visual arts. The examined works include paintings by Tiina Mielonen, a photographic work by Christian Mayer, a film by Douglas Gordon and Philippe Parreno, and an installation by Monika Sosnowska. These works resonate with, and challenge, his phenomenological approach. The chapters with case studies take up different themes that are central to Merleau-Ponty s phenomenology: space, movement, time, and touch. All of the themes are interlinked with the examined artworks. There are also topics that reappear in the thesis, such as the notion of écart and the question of encountering the other. As Merleau-Ponty argued, the sphere of art has a particular capability to address our being in the world. The thesis presents an interpretation that emphasises the notion of écart, which refers to an experience of divergence or dispossession. The sudden dissociation, surprise or rupture that is needed in order for a meeting between the spectator and the artwork, or between two persons, to be possible. Further, the thesis suggests that through artworks it is possible to take into consideration the écart, the divergence, that defines our subjectivity.