Rajamerkkien vartijat : Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630 - 1669

Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.

Narrative, Memory and the Crisis of Mimesis: the Case of Adam Elsheimer and Giordano Bruno

The triangular space between memory, narrative and pictorial representation is the terrain on which this article is developed. Taking the art of memory developed by Giordano Bruno (1548 – 1600) and the art of painting subtly revolutionised by Adam Elsheimer (1578 – 1610) as test-cases, it is shown how both subvert the norms of mimesis and narration prevalent throughout the Renaissance, how disrupted memory creates “incoherent” narratives, and how perspective and the notion of “place” are questioned in a corollary way. Two paintings by Elsheimer are analysed and shown to include, in spite of their supposed “realism”, numerous incoherencies, aporias and strange elements – often overlooked. Thus, they do not conform to two of the basic rules governing both the classical art of memory and the humanist art of painting: well-defined places and the exhaustive translatability of words into images (and vice-versa). In the work of Bruno, both his philosophical claims and the literary devices he uses are analysed as hints for a similar (and contemporaneous) undermining of conventions about the transparency and immediacy of representation.

Management of bushland vegetation using rainwater harvesting in eastern Kenya.

Microcatchment water harvesting (MCWH) improved the survival and growth of planted trees on heavy soils in eastern Kenya five to six years after planting. In the best method, the cross-tied furrow microcatchments, the mean annual increments (MAI; based on the average biomass of living trees multiplied by tree density and survival) of the total and usable biomass in Prosopis juliflora were 2787 and 1610 kg ha-1 a-1 respectively, when the initial tree density was 500 to 1667 trees per hectare. Based on survival, the indigenous Acacia horrida, A. mellifera and A. zanzibarica were the most suitable species for planting using MCWH. When both survival and yield were considered, a local seed source of the introduced P. juliflora was superior to all other species. The MAI in MCWH was at best distinctly higher than that in the natural vegetation (163­307 and 66­111 kg ha-1 a-1 for total and usable biomass respectively); this cannot satisfy the fuelwood demand of concentrated populations, such as towns or irrigation schemes. The density of seeds of woody species in the topsoil was 40.1 seeds m-2 in the Acacia-Commiphora bushland and 12.6 seeds m-2 in the zone between the bushland and the Tana riverine forest. Rehabilitation of woody vegetation using the soil seed bank alone proved difficult due to the lack of seeds of desirable species. The regeneration and dynamics of woody vegetation were also studied both in cleared and undisturbed bushland. A sub-type of Acacia-Commiphora bushland was identified as Acacia reficiens bushland, in which the dominant Commiphora species is C. campestris. Most of the woody species did not have even-aged populations but cohort structures that were skewed towards young individuals. The woody vegetation and the status of soil nutrients were estimated to recover in 15­20 years on Vertic Natrargid soils after total removal of above-ground vegetation.