Poverty and the Environment : Investment Poverty and the Role of Assets in Generating Welfare for Farmer Households in the Province of Herrera, Panama

Köyhiä maanviljelijöitä on usein syytetty kehitysmaiden ympäristöongelmista. On väitetty, että eloonjäämistaistelu pakottaa heidät käyttämään maata ja muita luonnonvaroja lyhytnäköisesti. Harva asiaa koskeva tutkimus on kuitenkaan tukenut tätä väitettä; perheiden köyhyyden astetta ja heidän aiheuttamaansa ympäristövaikutusta ei ole kyetty kytkemään toisiinsa. Selkeyttääkseen köyhyys-ympäristö –keskustelua, Thomas Reardon ja Steven Vosti kehittivät investointiköyhyyden käsitteen. Se tunnistaa sen kenties suuren joukon maanviljelijäperheitä, jotka eivät ole köyhiä perinteisten köyhyysmittareiden mukaan, mutta joiden hyvinvointi ei ole riittävästi köyhyysrajojen yläpuolella salliakseen perheen investoida kestävämpään maankäyttöön. Reardon ja Vosti korostivat myös omaisuuden vaikutusta perheiden hyvinvointiin, ja uskoivat sen vaikuttavan tuotanto- ja investointipäätöksiin. Tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan kahteen kysymykseen: Miten investointiköyhyyttä voidaan ymmärtää ja mitata? Ja, mikä on viljelijäperheiden omaisuuden hyvinvointia lisäävä vaikutus? Tätä tutkimusta varten haastateltiin 402 maanviljelijäperhettä Väli-Amerikassa, Panaman tasavallan Herreran läänissä. Näiden perheiden hyvinvointia mitattiin heidän kulutuksensa mukaan, ja paikalliset köyhyysrajat laskettiin paikallisen ruoan hinnan mukaan. Herrerassa ihminen tarvitsee keskimäärin 494 dollaria vuodessa saadakseen riittävän ravinnon, tai 876 dollaria vuodessa voidakseen ravinnon lisäksi kattaa muitakin välttämättömiä menoja. Ruoka- eli äärimmäisen köyhyyden rajan alle jäi 15,4% tutkituista perheistä, ja 33,6% oli jokseenkin köyhiä, eli saavutti kyllä riittävän ravitsemuksen, muttei kyennyt kustantamaan muita perustarpeitaan. Molempien köyhyysrajojen yläpuolelle ylsi siis 51% tutkituista perheistä. Näiden köyhyysryhmien välillä on merkittäviä eroavaisuuksia ei vain perheiden varallisuuden, tulojen ja investointistrategioiden välillä, mutta myös perheiden rakenteessa, elinympäristössä ja mahdollisuuksissa saada palveluja. Investointiköyhyyden mittaaminen osoittautui haastavaksi. Herrerassa viljelijät eivät tee investointeja puhtaasti ympäristönsuojeluun, eikä maankäytön kestävyyttä muutenkaan pystytty yhdistämään perheiden hyvinvoinnin tasoon. Siksi investointiköyhyyttä etsittiin sellaisena hyvinvoinnin tasona, jonka alapuolella elävien perheiden parissa tuottavat maanparannusinvestoinnit eivät enää ole suorassa suhteessa hyvinvointiin. Tällaisia investointeja ovat mm. istutetut aidat, lannoitus ja paranneltujen laiduntyyppien viljely. Havaittiin, että jos perheen hyvinvointi putoaa alle 1000 dollarin/henkilö/vuosi, tällaiset tuottavat maanparannusinvestoinnit muuttuvat erittäin harvinaisiksi. Investointiköyhyyden raja on siis noin kaksi kertaa riittävän ravitsemuksen hinta, ja sen ylitti 42,3% tutkituista perheistä. Heille on tyypillistä, että molemmat puolisot käyvät työssä, ovat korkeasti koulutettuja ja yhteisössään aktiivisia, maatila tuottaa paremmin, tilalla kasvatetaan vaativampia kasveja, ja että he ovat kerryttäneet enemmän omaisuutta kuin investointi-köyhyyden rajan alla elävät perheet. Tässä tutkimuksessa kyseenalaistettiin yleinen oletus, että omaisuudesta olisi poikkeuksetta hyötyä viljelijäperheelle. Niinpä omaisuuden vaikutusta perheiden hyvinvointiin tutkittiin selvittämällä, mitä reittejä pitkin perheiden omistama maa, karja, koulutus ja työikäiset perheenjäsenet voisivat lisätä perheen hyvinvointia. Näiden hyvinvointi-mekanismien ajateltiin myös riippuvan monista väliin tulevista tekijöistä. Esimerkiksi koulutus voisi lisätä hyvinvointia, jos sen avulla saataisiin paremmin palkattuja töitä tai perustettaisiin yritys; mutta näihin mekanismeihin saattaa vaikuttaa vaikkapa etäisyys kaupungeista tai se, omistaako perhe ajoneuvon. Köyhimpien perheiden parissa nimenomaan koulutus olikin ainoa tutkittu omaisuuden muoto, joka edisti perheen hyvinvointia, kun taas maasta, karjasta tai työvoimasta ei ollut apua köyhyydestä nousemiseen. Varakkaampien perheiden parissa sen sijaan korkeampaa hyvinvointia tuottivat koulutuksen lisäksi myös maa ja työvoima, joskin monesta väliin tulevasta muuttujasta, kuten tuotantopanoksista riippuen. Ei siis ole automaatiota, jolla omaisuus parantaisi perheiden hyvinvointia. Vaikka rikkailla onkin yleensä enemmän karjaa kuin köyhemmillä, ei tässä aineistossa löydetty yhtään mekanismia, jota kautta karjan määrä tuottaisi korkeampaa hyvinvointia viljelijäperheille. Omaisuuden keräämisen ja hyödyntämisen strategiat myös muuttuvat hyvinvoinnin kasvaessa ja niihin vaikuttavat monet ulkoiset tekijät. Ympäristön ja köyhyyden suhde on siis edelleen epäselvä. Köyhyyden voittaminen vaatii pitkällä tähtäimellä sitä, että viljelijäperheet nousisivat investointiköyhyyden rajan yläpuolelle. Näin heillä olisi varaa alkaa kartuttaa omaisuutta ja investoida kestävämpään maankäyttöön. Tällä hetkellä kuitenkin isolle osalle herreralaisia perheitä tuo raja on kaukana tavoittamattomissa. Miten päästä yli tuhannen dollarin kulutukseen perheenjäsentä kohden, mikäli elintaso ei yllä edes riittävään ravitsemukseen? Ja sittenkin, vaikka hyvinvointi kohenisi, ei ympäristön kannalta parannuksia ole välttämättä odotettavissa, mikäli karjalaumat kasvavat ja eroosioalttiit laitumet leviävät.

'South-South' Remittance - Poverty reduction nexus. The Case of 'Hadiya' immigrants in South Africa, as Agents of 'Constituence development' in Ethiopia, and the policy implications of their 'remittance instrument'

This thesis explores the link between South-South remittance and development. It attempts to establish improved understanding about the role of immigrants as agents of constituency growth and development. By doing so, it illuminates the dark corners of the policy implications that the unconventional development agency of immigrants might have for countries in the Organization ft Economic Cooperation and Development (OECD). The thesis problematises the existence of state-centric international cooperation as providing the recipe for failed Aid in the face of global poverty menace. In the last half a century, the relative shi' of focus to non-state actors brought about the proliferation of NGOs. That, intrun, helped improve international access to crisis situations; however, their long-term remedial impacts on poverty and development have been contested. Major misgivings for non-governmental organizations (NGOs) are, on one hand, low level goal-bound expenditures and lack of independence from influence of the state, on the other. Therefore, the thesis enterprises to empirically verify its fundamental question whether remitting immigrants constitute an alternative development agency to the traditional players: the State and NGOs. Its main arguments are: due to state's failures in bringing sustainable development in many countries of the South, the future of poverty reduction and development also rests in immigrants' remittances. Nonetheless, in the last decade, remittance security-nexus dominated its discourse. Because of that remittance was viewed as something requiring global regime and restrictions. These temptations to tightly regulate remittance flows carry the danger of overlooking its trans-boundary nature and its strong link with livelihood of the poor. Therefore, to avoid unintended consequences of interventions, there need to be clear policy that bases itself on a discursive knowledge on the issues of North-South and South-South remittances The study involved both literature based and empirical research. It employed Discourse Analysis (C as main method for the former and snow-balling as its approach for the latter. For the first part the thesis constructed three conceptual models, these are: metrological model, police model and ecological model on remittance development-nexus. Through this modeling, the thesis achieved better deconstruction on the concepts remittance, immigrants and development agency. The protagonists of each model, the values and interests they represent, and their main arguments along various lines of dichotomies have been discussed. For instance, the main treats of meteorological model include: it sees remittance as transitional economic variable which require constant speculations and global management; it acts as meteorological station for following up or predicting the level, direction, flow and movement of global remittance. It focuses on official lines and considers the state as legitimate recipient of advic and positive consequence of remittance. On the other hand, police model views remittance as beir at best, development neutral or as an illicit activity requiring global regulations and tight control. Both immigrants and remittance viewed as subversive to establishments. It gives primacy to state stable agent of development and a partner for international cooperation. The anti-thesis to the police model is supplied by ecological model, which this thesis is a part. Ecological model on remittance and immigrants argues that, tight global regulations alone cannot be a panacea for possible abuse of informal remittance system. Ecological model, not only links remittance to poverty reduction, the main trust of development, but also considers the development agency of immigrants as critical factor for 21st century north-south development intervention. It sees immigrants as development conscious and their remittance instrument as most stable flow of finance to the developing countries. Besides, it sees remittance as effective poverty solutions than Foreign Direct Investment and international AID. This thesis focuses on the significance of South-South remittance and investigates the South Africa - Ethiopia remittance corridor, as case study; and empirically verifies the role of Ethiopian (Kembata and Hadiya) immigrants in South Africa as agents of local development back home. The study involved techniques of interview, group discussions, observations and investigative study. It also looked into the determinants of their migration to South Africa, and their remittance to Ethiopia. The theoretical models in the first part of the thesis have been operationalised throughout the empirical part to verify if the Kembata and Hadiya immigrants played the crucial role in their household poverty and local development in comparison with the Ethiopian state and the NGOs involved in the system. As evidenced by the research the thesis has made three distinct contributions to the discourse of remittance development-nexus. Fist, it systematized the debate about linkages between remittance, immigrants, development agency and policy of international cooperation by creating three conceptual models (school of thoughts); second, it singled out remitting immigrants as new agents of development in the South; third, it deconstructed concept of remittance and established South¬South remittance as additional sphere of academic investigation. In addition to the above contributions, the thesis finds that Kembata and Hadiya immigrants have engaged in various developmental activities in their locality than usually anticipated. Hence, it concludes that Ethiopian immigrants constitute an alternative development agency to the state and other non-state actors in their country, and the lesson can be applied to poverty reduction strategies in most developing countries.