Reduced visual function and its association with physical functioning in the Finnish adult population : Prevalence, causes, and need for eye care services

The purpose of this study was to estimate the prevalence and distribution of reduced visual acuity, major chronic eye diseases, and subsequent need for eye care services in the Finnish adult population comprising persons aged 30 years and older. In addition, we analyzed the effect of decreased vision on functioning and need for assistance using the World Health Organization’s (WHO) International Classification of Functioning, Disability, and Health (ICF) as a framework. The study was based on the Health 2000 health examination survey, a nationally representative population-based comprehensive survey of health and functional capacity carried out in 2000 to 2001 in Finland. The study sample representing the Finnish population aged 30 years and older was drawn by a two-stage stratified cluster sampling. The Health 2000 survey included a home interview and a comprehensive health examination conducted at a nearby screening center. If the invited participants did not attend, an abridged examination was conducted at home or in an institution. Based on our finding in participants, the great majority (96%) of Finnish adults had at least moderate visual acuity (VA ≥ 0.5) with current refraction correction, if any. However, in the age group 75–84 years the prevalence decreased to 81%, and after 85 years to 46%. In the population aged 30 years and older, the prevalence of habitual visual impairment (VA ≤ 0.25) was 1.6%, and 0.5% were blind (VA < 0.1). The prevalence of visual impairment increased significantly with age (p < 0.001), and after the age of 65 years the increase was sharp. Visual impairment was equally common for both sexes (OR 1.20, 95% CI 0.82 – 1.74). Based on self-reported and/or register-based data, the estimated total prevalences of cataract, glaucoma, age-related maculopathy (ARM), and diabetic retinopathy (DR) in the study population were 10%, 5%, 4%, and 1%, respectively. The prevalence of all of these chronic eye diseases increased with age (p < 0.001). Cataract and glaucoma were more common in women than in men (OR 1.55, 95% CI 1.26 – 1.91 and OR 1.57, 95% CI 1.24 – 1.98, respectively). The most prevalent eye diseases in people with visual impairment (VA ≤ 0.25) were ARM (37%), unoperated cataract (27%), glaucoma (22%), and DR (7%). One-half (58%) of visually impaired people had had a vision examination during the past five years, and 79% had received some vision rehabilitation services, mainly in the form of spectacles (70%). Only one-third (31%) had received formal low vision rehabilitation (i.e., fitting of low vision aids, receiving patient education, training for orientation and mobility, training for activities of daily living (ADL), or consultation with a social worker). People with low vision (VA 0.1 – 0.25) were less likely to have received formal low vision rehabilitation, magnifying glasses, or other low vision aids than blind people (VA < 0.1). Furthermore, low cognitive capacity and living in an institution were associated with limited use of vision rehabilitation services. Of the visually impaired living in the community, 71% reported a need for assistance and 24% had an unmet need for assistance in everyday activities. Prevalence of ADL, instrumental activities of daily living (IADL), and mobility increased with decreasing VA (p < 0.001). Visually impaired persons (VA ≤ 0.25) were four times more likely to have ADL disabilities than those with good VA (VA ≥ 0.8) after adjustment for sociodemographic and behavioral factors and chronic conditions (OR 4.36, 95% CI 2.44 – 7.78). Limitations in IADL and measured mobility were five times as likely (OR 4.82, 95% CI 2.38 – 9.76 and OR 5.37, 95% CI 2.44 – 7.78, respectively) and self-reported mobility limitations were three times as likely (OR 3.07, 95% CI 1.67 – 9.63) as in persons with good VA. The high prevalence of age-related eye diseases and subsequent visual impairment in the fastest growing segment of the population will result in a substantial increase in the demand for eye care services in the future. Many of the visually impaired, especially older persons with decreased cognitive capacity or living in an institution, have not had a recent vision examination and lack adequate low vision rehabilitation. This highlights the need for regular evaluation of visual function in the elderly and an active dissemination of information about rehabilitation services. Decreased VA is strongly associated with functional limitations, and even a slight decrease in VA was found to be associated with limited functioning. Thus, continuous efforts are needed to identify and treat eye diseases to maintain patients’ quality of life and to alleviate the social and economic burden of serious eye diseases.

Determinants of institutional care at older ages in Finland

Väitöskirjassa selvitettiin ikäihmisten laitoshoitoon siirtymisen todennäköisyyttä ja sen taustoja kansainvälisesti ainutlaatuisen rekisteriaineiston avulla. Selvitettäviä asioita olivat eri sairauksien, sosioekonomisten tekijöiden, puolison olemassaolon ja leskeksi jäämisen yhteys laitoshoitoon siirtymiseen yli 65-vuotiailla suomalaisilla. Tutkimuksessa havaittiin, että dementia, Parkinsonin tauti, aivohalvaus, masennusoireet ja muut mielenterveysongelmat, lonkkamurtuma sekä diabetes lisäsivät ikäihmisten todennäköisyyttä siirtyä laitoshoitoon yli 50 prosentilla, kun muut sairaudet ja sosiodemografiset tekijät oli otettu huomioon. Korkeat tulot vähensivät laitoshoidon todennäköisyyttä, kun taas puutteellinen asuminen (ilman peseytymistiloja tai keskus- tai sähkölämmitystä) sekä erittäin puutteellinen asuminen (ilman lämmintä vettä, vesijohtoa, viemäriä tai vesivessaa) lisäsivät todennäkösyyttä, kun muut sosiodemografiset tekijät, sairaudet ja asuinalue oli huomioitu. Kerrostalon hissittömyys ei ollut yhteydessä laitoshoidon todennäköisyyteen. Todennäköisyys siirtyä laitoshoitoon oli jostain syystä korkeampaa niillä ikäihmisillä, jotka asuivat vuokralla ja matalampaa omakotitalossa asuvilla ja niillä, joilla oli auto. Puolison olemassaolo vähensi ja leskeksi jääminen lisäsi laitoshoidon todennäköisyyttä huomattavasti. Todennäköisyys oli erityisen suuri, yli kolminkertainen, kun puolison kuolemasta oli kulunut enintään kuukausi verrattuna niihin, joiden puoliso oli elossa. Todennäköisyys laski, kun puolison kuolemasta kului aikaa. Miesten ja naisten tulokset olivat samansuuntaisia. Korkeat tulot tai koulutus eivät suojanneet riskiltä joutua laitoshoitoon puolison kuoltua. Puolison kuolema näyttää lisäävän hoidon tarvetta, kun kotona ei ole enää puolisoa tukemassa ja huolehtimassa kodin askareista. Laitoshoidon tarve vähenee, jos ja kun lesket ajan kuluessa oppivat elämään yksin. Toisaalta tutkimustulokset saattavat viitata myös siihen, että kaikkein huonokuntoisimmat lesket, jotka eivät pärjää yksin asuessaan, siirtyvät laitoshoitoon hyvin nopeasti puolison kuoltua. Tutkimuksessa oli mukana yhteensä yli 280 000 yli 65-vuotiasta henkilöä, joiden pitkäaikaiseen laitoshoitoon siirtymistä seurattiin tammikuusta 1998 syyskuuhun 2003. Laitoshoidoksi määriteltiin terveyskeskuksissa, sairaaloissa ja vanhainkodeissa tai vastaavissa yksiköissä tapahtuva pitkäaikainen hoito, joka kesti yli 90 vuorokautta tai oli vahvistettu pitkäaikaishoidon päätöksellä. Tutkimuksessa käytetty aineisto koottiin väestörekistereistä, sosiaali- ja terveydenhuollon rekistereistä ja lääkerekistereistä.