Stanniocalcin-1 in cell stress and differentiation

Stanniocalcin-1 (STC-1) is a 56 kD homodimeric protein which was originally identified in bony fish, where it regulates calcium/phosphate homeostasis and protects against toxic hypercalcemia. STC-1 was considered unique to fish until the cloning of cDNA for human STC-1 in 1995 and mouse Stc-1 in 1996. STC-1 is conserved through evolution with human and salmon STC-1 sharing 60% identity and 80% similarity. The surprisingly high homology between mammalian and fish STC-1 and the protective actions of STC-1 in terminally differentiated neurons, originally reported by my colleagues, prompted me to further study the role of STC-1 in cell stress and differentiation. One purpose was to determine whether there is an inter-relationship between terminally differentiated cells and STC-1 expression. The study revealed an accumulation of STC-1 in mature megakaryocytes and adipocytes, i.e. postmitotic cells with limited or lost proliferative capacity. Still proliferating uninduced cells were negative for STC-1 mRNA and protein, whereas differentiating cells accumulated STC-1 in their cytoplasm. Interestingly, in liposarcomas the grade inversely correlated with STC-1 expression. Another aim was to study how STC-1 gene expression is regulated. Given that IL-6 is a cytokine with neuroprotective actions, by unknown mechanisms, we examined whether IL-6 regulates STC-1 gene expression. Treatment of human neural Paju cells with IL-6 induced a dose-dependent upregulation of STC-1 mRNA levels. This induction of STC-1 expression by IL-6 occurred mainly through the MAPK signaling pathway. Furthermore, I studied the role of IL-6-mediated STC-1 expression as a mechanism of cytoprotection conferred by hypoxic preconditioning (HOPC) in brain and heart. My findings show that Stc-1 was upregulated in brain after hypoxia treatment. In the brain of IL-6 deficient mice, however, no upregulation of Stc-1 expression was evident. After induced brain injury the STC-1 response in brains of IL-6 transgenic mice, with IL-6 overexpression in astroglial cells, was stronger than in brains of WT mice. These results indicate that IL-6-mediated expression of STC-1 is one molecular mechanism of HOPC-induced tolerance to brain ischemia. The protection conferred by HOPC in heart occurs during a bimodal time course comprising early and delayed preconditioning. Interestingly, my results showed that the expression of Stc-1 in heart was upregulated in a biphasic manner during HOPC. IL-6 deficient mice did not, however, show a similar biphasic manner of Stc-1 upregulation as did WT mice. Instead, only an early upregulation of Stc-1 expression was evident. The results suggest that the upregulation of Stc-1 during the delayed preconditioning is IL-6-dependent. The upregulated expression of Stc-1 during the early preconditioning, however, is only partly IL-6-dependent and possibly also directly mediated by HIF-1. These findings suggest that STC-1 is a pro-survival protein for terminally differentiated cells and that STC-1 expression may in fact be regulated by stress. In addition, I show that STC-1 gene upregulation, mediated in part by IL-6, is a new mechanism of protection conferred by HOPC in brain and heart. Because of its importance for fundamental biological processes, such as differentiation and cytoprotection, STC-1 may have therapeutic implications for management of stroke, neurodegenerative diseases, cancer, and obesity.

Lapsen henkinen kaltoinkohtelu lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta

Tutkielma on diskurssianalyyttinen tutkimus lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden määritelmistä koskien lapsen henkistä kaltoinkohtelua. Tarkastelun kohteena on lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ryhmäkeskustelussa tuottama puhe lapsen henkisestä kaltoinkohtelusta. Tarkemmin ilmaistuna tutkielmassa tarkastellaan niitä merkityksiä ja ilmaisuja, joita sosiaalityöntekijät käyttävät puheessaan määritellessään lapsen henkistä kaltoinkohtelua ja miten lastensuojelussa voidaan siihen puuttua. Tämän lisäksi mielenkiinnon kohteena ovat eri roolit ja puhuja-asemat, joita sosiaalityöntekijät ottavat määrittäessään lapsen henkistä kaltoinkohtelua. Samalla sosiaalityöntekijällä voi olla useita rooleja ja asemia eri diskursseissa. Viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Tässä tutkielmassa se tarkoittaa sitä, että sosiaalityöntekijöiden määritykset henkisestä kaltoinkohtelusta ymmärretään muodostuneen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tutkielman aineistonkeruun välineenä toimii ryhmäkeskustelu. Aineisto on kerätty Korso-Koivukylän lastensuojelun avopalveluiden vastaanottoryhmässä. Työyksikön ja ryhmän nimi ovat sittemmin muuttuneet Vantaan lastensuojelun avopalveluissa tapahtuneen organisaatiomuutoksen myötä. Ryhmäkeskusteluun osallistuivat vastaanottoryhmän johtava sosiaalityöntekijä ja kolme sosiaalityöntekijää. Osallistuin itse ryhmäkeskusteluun sekä sosiaalityöntekijänä että tutkimuksen toteuttajana. Ryhmän sisäiseen vuorovaikutukseen vaikutti myönteisesti se, että ryhmäläiset olivat toisilleen ennestään tuttuja. Ryhmäläiset olivat työskennelleet lastensuojelun sosiaalityöntekijöinä 3-8 vuotta. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät määrittivät lapsen henkistä kaltoinkohtelua usein ongelman näkymättömyyden ja sanottamisen vaikeuden kautta. Aineiston analyysin yhdeksi tulokseksi määrittyi se, että lapsen henkinen kaltoinkohtelu on ymmärrettävissä vanhempien käytöksen ja lapsen aseman kautta. Lapsen henkinen kaltoinkohtelu oli sosiaalityöntekijöiden näkemyksen mukaan haastava ongelma käytännön työssä. Ongelman konkretisoitumista ja todentumista käytännön työssä käsitellään tarkemmin sosiaalityöntekijöiden puheessaan tuottamien merkitysten kautta. Avainsanat – Nyckelord – Keywords diskurssianalyysi, lapsen henkinen kaltoinkohtelu, lapsen kasvu ja kehitys, lastensuojelu