Molecular phylogeny of Archaea in boreal forest soil, freshwater and temperate estuarine sediment

Suurin osa luonnossa havaitsemistamme mikrobeista on sellaisia, joita emme edelleenkään osaa kasvattaa laboratorio-oloissa, vaikka tietomme mikrobien monimuotoisuudesta paranevat koko ajan. Luonnontilaisen mikrobieliöstön kokoonpano eri ympäristöissä on paljolti epäselvä ja ymmärrämme vielä hyvin puutteellisesti mikrobien ekologiaa ja niiden rooleja eliöyhteisöissä. Nykyaikaiset molekulaariset tutkimusmenetelmät auttavat selvittämään mikrobien monimuotoisuutta kokonaisvaltaisesti ja nopeasti. Ympäristöstä kemiallisesti puhdistetut ribosomaalista RNA:ta koodaavat geenit edustavat periaatteessa kaikkia eliöyhteisön geneettisesti toisistaan poikkeavia eliöitä. Niistä voidaan valikoida halutut genomit jatkotutkimuksia varten. Uusien menetelmien käyttö on tuonut esiin sen merkittävän seikan, että "tavanomaisten" elinympäristöjen eliöyhteisöihin kuuluu suuri joukko entuudestaan tuntemattomia arkkieliöitä. Aiemmin kuviteltiin, että arkkieliöt asuttavat vain sellaisia "epätavallisia" tai "äärimmäisiä" elinympäristöjä, joita luonnehtii joku seuraavista ominaisuuksista: hyvin korkea lämpötila, korkea suolapitoisuus, korkea happamuus tai emäksisyys, hapettomuus. Tutkijat ovat viimeisen noin kymmenen vuoden aikana osoittaneet, että arkkieliöt asuttavat hyvin monenlaisia kylmän ja lauhkean vyöhykkeen ympäristöjä, yhtä hyvin maaperää kuin suolaisen ja makean veden pohjaa tai pintakerroksia. Nämä löydöt ovat avanneet uuden alun arkkieliöiden tutkimukselle, erityisesti sen selvittämiselle, mitkä ovat niiden fysiologiset ja ekologiset roolit monimuotoisissa mikrobiyhteisöissä. Tämä väitöskirja kuvaa entuudestaan tuntemattomien arkkieliöiden löytymistä havumetsävyöhykkeen metsämaasta. Arkkieliöitä löytyi myös lauhkean vyöhykkeen vuorovesialueelta, murtoveden huuhtelemasta pohjasta. Nämä löydöt ovat perustavalaatuisia vuorovesialueen eliöyhteisöjen ymmärtämiseksi. Suomalaisen metsäjärven vedestä määritettiin molempien arkkieliöiden pääryhmien - tieteellisiltä nimiltään Crenarchaeota ja Euryarchaeota - edustajia. Euryarchaeota-ryhmän edustajia voitiin havainnoida myös fluoresenssi-mikroskopoinnilla. Löydöt viittaavat siihen, että arkkieliöillä on oma biogeokemiallinen roolinsa makeanveden ravintoketjujen hiilen käytössä. Tässä työssä määritetyt uudet arkkieliöiden genomien nukleotidisekvenssit on toimitettu ARB-tietokantaan, jonka kasvava vertailuaineisto edelleen parantaa uusien arkkieliösekvenssien analyysiä ja auttaa hybridisaatiokoetinten ja polymeraasiketjureaktioalukkeiden suunnittelussa ja arvioinnissa. Tässä väitöskirjassa esitellyt tulokset yhdessä lukuisien vesi-, maaperä- ja muiden ympäristöjen arkkieliöitä käsittelevien julkaisujen kanssa osoittavat, että arkkieliöt asuttavat monia erilaisia elinympäristöjä ja että ne ovat ekologisesti paljon menestyneempiä, kuin tieteenalalla on kuviteltu. Voimme olettaa, että heti kun joitain näistä eliöistä onnistutaan kasvattamaan ja ylläpitämään laboratorio-oloissa, niiden joukosta löydetään aivan uusia, entuudestaan tuntemattomia fysiologisia fenotyyppejä, jotka avaavat mielenkiintoisia näkymiä aineenvaihdunnan ja perinnöllisten ominaisuuksien tutkimukselle.

Biodiversity and Phylogeny of Planktic Cyanobacteria in Temperate Freshwater Lakes

Currently, the classification used for cyanobacteria is based mainly on morphology. In many cases the classification is known to be incongruent with the phylogeny of cyanobacteria. The evaluation of this classification is complicated by the fact that numerous strains are only described morphologically and have not been isolated. Moreover, the phenotype of many cyanobacterial strains alters during prolonged laboratory cultivation. In this thesis, cyanobacterial strains were isolated from lakes (mainly Lake Tuusulanjärvi) and both morphology and phylogeny of the isolates were investigated. The cyanobacterial community composition in Lake Tuusulanjärvi was followed for two years in order to relate the success of cyanobacterial phenotypes and genotypes to environmental conditions. In addition, molecular biological methods were compared with traditional microscopic enumeration and their ability and usefulness in describing the cyanobacterial diversity was evaluated. The Anabaena, Aphanizomenon, and Trichormus strains were genetically heterogeneous and polyphyletic. The phylogenetic relationships of the heterocytous cyanobacteria were not congruent with their classification. In contrast to heterocytous cyanobacteria, the phylogenetic relationships of the Snowella and Woronichinia strains, which had not been studied before this thesis, reflected the morphology of strains and followed their current classification. The Snowella strains formed a monophyletic cluster, which was most closely related to the Woronichinia strain. In addition, a new cluster of thin, filamentous cyanobacterial strains identified as Limnothrix redekei was revealed. This cluster was not closely related to any other known cyanobacteria. The cyanobacterial community composition in Lake Tuusulanjärvi was studied with molecular methods [denaturant gradient gel electrophoresis (DGGE) and cloning of the 16S rRNA gene], through enumerations of cyanobacteria under microscope, and by strain isolations. Microcystis, Anabaena/Aphanizomenon, and Synechococcus were the major groups in the cyanobacterial community in Lake Tuusulanjärvi during the two-year monitoring period. These groups showed seasonal succession, and their success was related to different environmental conditions. The major groups of the cyanobacterial community were detected by all used methods. However, cloning gave higher estimates than microscopy for the proportions of heterocytous cyanobacteria and Synechococcus. The differences were probably caused by the high 16S rRNA gene copy numbers in heterotrophic cyanobacteria and by problems in the identification and detection of unicellular cyanobacteria.

Eurasian large mammal dynamics in response to changing environments during the Late Neogene

Nisäkkäiden levinneisyyteen, niiden morfologisiin ja ekologisiin piirteisiin vaikuttavat ympäristön sekä lyhyet että pitkäkestoiset muutokset, etenkin ilmaston ja kasvillisuuden vaihtelut. Työssä tutkittiin nisäkkäiden sopeutumista ilmastonmuutoksiin Euraasiassa viimeisen 24 miljoonan vuoden aikana. Tutkimuksessa keskityttiin varsinkin viimeiseen kahteen miljoonaan vuoteen, jonka aikana ilmasto muuttui voimakkaasti ja ihmisen toiminta alkoi tulla merkittäväksi. Tämän takia on usein vaikea erottaa, kummasta em. seikasta jonkin nisäkäslajin sukupuutto tai häviäminen alueelta johtui. Aineistona käytettiin laajaa venäjänkielistä kirjallisuutta, josta löytyvät tiedot ovat kääntämättöminä jääneet aiemmin länsimaisen tutkimuksen ulkopuolelle. Työssä käytettiin myös NOW-tietokantaa, jossa on fossiilisten nisäkkäiden löytöpaikat sekä niiden iät.

Phylogeny of a taxonomically difficult group and evolution of host location mechanism

The parasitic wasps are one of the largest insect groups and their life histories are remarkably variable. Common to all parasitic wasps is that they kill their hosts, which are usually beetles, butterflies and sometimes spiders. Hosts are often at a larval or pupal stage and live in concealed conditions, such as in plant tissue. Parasitic wasps have two main ways of finding their host. 1) They can detect chemical compounds emitted by damaged plant material or released by larvae living in plant tissue, and 2) detect the larvae by sound vibrations. Even though pupae are immobile and silent, and therefore do not cause vibration, parasitoids have, however, adapted to find passive developmental stages by producing vibration themselves by knocking the substrate with their antennae, and then detecting the echoes with their legs. This echolocation allows a parasitoid to locate its potential hosts that are deeply buried in wood. This study focuses on the relationships of the subfamily Cryptinae (Hymenoptera: Ichneumonidae) and related taxa, and the evolution of host location mechanism. There are no earlier studies of the phylogeny of the Cryptinae, and the position of related taxa are unclear. According to the earlier classification, which is entirely intuitional, the Cryptinae is divided into three tribes: Cryptini, Hemigasterini and Phygadeuontini. Further, these tribes are subdiveded into numerous subtribes. This work, based on molecular characters, shows that the cryptine tribes Cryptini, Phygadeuon¬tini and Hemigasterini come out largely as monophyletic groups, thus agreeing with the earlier classification. The earlier subtribal classification had no support. In addition, it is shown that modified antennal structures are associated with host usage of wood-boring coleopteran hosts. The cryptines have a clear modification series on their antennal tips from a simply tip to a hammer-like structure. The species with strongly modified antennae belong mostly to the tribe Cryptini and they utilise wood-boring beetles as hosts. Also, field observations on insect behaviour support this result.

Evolution of the Neckeraceae (Bryophyta): resolving the backbone phylogeny

Earlier phylogenetic studies, including species belonging to the Neckeraceae, have indicated that this pleurocarpous moss family shares a strongly supported sister group relationship with the Lembophyllaceae, but the family delimitation of the former needs adjustment. To test the monophyly of the Neckeraceae, as well as to redefine the family circumscription and to pinpoint its phylogenetic position in a larger context, a phylogenetic study based on molecular data was carried out. Sequence data were compiled, combining data from all three genomes: nuclear ITS1 and 2, plastid trnS-rps4-trnT-trnL-trnF and rpl16, and mitochondrial nad5 intron. The Neckeraceae have sometimes been divided into the two families, Neckeraceae and Thamnobryaceae, a division rejected here. Both parsimony and Bayesian analyses of molecular data revealed that the family concept of the Neckeraceae needs several further adjustments, such as the exclusion of some individual species and smaller genera as well as the inclusion of the Leptodontaceae. Within the family three well-supported clades (A, B and C) can be distinguished. Members of clade A are mainly non-Asiatic and nontropical. Most species have a weak costa and immersed capsules with reduced peristomes (mainly Neckera spp.) and the teeth at the leaf margins are usually unicellular. Clade B members are also mainly non-Asiatic. They are typically fairly robust, distinctly stipilate, having a single, at least relatively strong costa, long setae (capsules exserted), and the peristomes are well developed or only somewhat reduced. Members of clade C are essentially Asiatic and tropical. The species of this clade usually have a strong costa and a long seta, the seta often being mammillose in its upper part. The peristome types in this clade are mixed, since both reduced and unreduced types are found. Several neckeraceous genera that were recognised on a morphological basis are polyphyletic (e.g. Neckera, Homalia, Thamnobryum, Porotrichum). Ancestral state reconstructions revealed that currently used diagnostic traits, such as the leaf asymmetry and costa strength are highly homoplastic. Similarly, the reconstructions revealed that the 'reduced' sporophyte features have evolved independently in each of the three clades.

Taxonomy and phylogeny of white-rot polypores : case studies in Hymenochaetales and Polyporales (Basidiomycota)

Tutkimus käsittelee kääpien sukulaisuussuhteita. Käävät ovat kantasienten (Basidiomycota) muotoryhmä, joiden itiöemien alapinta muodostuu yhteensulautuneista pilleistä. Muotoryhmänä kääpiä voi verrata vaikka puihin siinä mielessä, että käävät kuten puutkaan eivät ole samankaltaisuudestaan huolimatta kaikki sukua toisilleen. DNA:n käyttö sukulaisuussuhteiden selvittämisessä on aloittanut mullistuksen kääpien luokittelussa. Aiemmin käytetty, itiöemien ominaisuuksiin perustunut luokittelu on osoittautunut keinotekoiseksi sukulaisuussuhteiden kannalta. Tutkimuksessani syvennyttiin useamman kääpäsuvun polveutumishistoriaan hyödyntäen DNA:ta ja perinteisiä menetelmiä. Tutkimuksen keskeisimmät tulokset liittyvät sitkokääpien sukuun (Antrodiella). Tämä noin 70 lajia sisältävä suku osoittautui rikkonaiseksi - sitkokääpiin luetut lajit kuuluvat kahteen sienilahkoon ja oikesti vähintään 13 sukuun. Tutkimuksessa löytyi kaksi Suomelle uutta sitkokääpää, leppikääpä (A. ichnusana) ja nipukkakääpä (A. leucoxantha). Uudet suvut kuvattiin Suomessa esiintyville sirppikääville (Sidera) ja talikääville (Obba). Uusi kääpäsuku ja -laji kuvattiin myös Indonesiasta (Sebipora aquosa). Valtaosa sitkokääpiin luetuista lajeista kuuluu orakarakoiden heimoon (Steccherinaceae), joka rajattiin tässä tutkimuksessa uudelleen. Heimoon kuuluvat mm. karakäävät (Junghuhnia) ja orakasmaiset orakarakat (Steccherinum). Sen sisällä selvitettiin kääpien ja orakkaiden sukulaisuussuhteita. Perinteisesti käävät ja orakkaat on viety eri sukuihin riippumatta niiden mikroskooppisesta samankaltaisuudesta. Tulosten valossa orakarakoiden heimossa käävät ja orakkaat pysyvät pääosin erillisissä suvuissa, mutta tästä on myös poikkeuksia (Antrodiella, Metuloidea ja Steccherinum). Lähes kaikki DNA:n perusteella määriteltävissä olevat suvut ovat tunnistettavissa itiöemien ominaisuuksiensa perusteella. Tulokset antavat eväitä kääpien luokitteluun laajemminkin osoittamalla, mitkä ominaisuudet ovat luokittelun kannalta merkityksellisiä. Tarkentunut tieto lajimäärästä ja lajien sukulaisuussuhteista hyödyttää ekologista tutkimusta sekä arvioita lajien uhanalaisuudesta. Tutkimuksen aikana luotua DNA-kirjastoa käytetään lajien tunnistamiseen. Tuloksia voidaan hyödyntää myös etsittäessä bioteknologisia sovelluksia käävistä, sillä sovellusten kannalta kiinnostavat ominaisuudet seuraavat usein sienten sukupuuta.

Taxonomy and phylogeny of the manna lichens and allied species (Megasporaceae)

This dissertation is focused on the taxonomy, phylogeny, and ecology of the vagrant, erratic and allied terricolous and saxicolous species of the genera Aspicilia A. Massal. and Circinaria Link (Megasporaceae), particularly those traditionally referred to as manna lichens . The group has previously been defined on the basis of few morphological characters. The phylogeny of the family Megasporaceae is inferred from the combined dataset of nuLSU and mtSSU sequences. Five genera Aspicilia, Circinaria, Lobothallia, Megaspora, and Sagedia are recognized. Lobothallia is sister of the four other genera, while Aspicilia and Sagedia form the next clade. All these genera have small asci with eight spores. Circinaria is a sister genus of Megaspora, and these two have in common asci with (1 4) 6 8 large spores. Circinaria forms a monophyletic group and sphaerothallioid species form a monophyletic group within Circinaria. The presence of certain morphological characters such as pseudocyphellae, thickness of cortex and medulla layers, as well as ecological differences in sphaerothallioid species distinguish it from some other crustose species, especially those containing aspicilin and characterised by thin cortex and medulla layers, conidium length c. 6 12 µm and absence of pseudocyphellae. If sphaerothallioid species are accepted as a distinct genus, the rest of the Circinaria species would remain as a paraphyletic assemblage. Currently, the genus Circinaria includes all the sphaerothallioid species and its generic position is confirmed and accepted. Thus, it is proposed as a correct generic name also for the manna lichens described originally in other genera. Phylogeny at the species level was studied using nrITS sequence data. Traditionally, morphological characters have been used for the recognition of species. They were re-evaluated in the light of molecular data. Since characters such as vagrant, erratic and crustose growth forms proved to be misleading for the recognition of some species, a combination of several characters (including molecular data) is recommended. Vagrant growth form seems to have evolved several times among the distantly related lineages and even within a single population. The reasons behind the high plasticity in the external morphology of the sphaerothallioid Circinaria remain, however, unknown. Six new species are recognized: Aspicilia tibetica, Circinaria arida, C. digitata nom provis., C. gyrosa nom. provis., C. rogeri nom. provis., and C. rostamii nom. provis. Based on an analysis of nrITS dataset, three new erratic, vagrant and crustose species were also recognized, but these require additional study. The results also reveal that C. elmorei and C. hispida are not monophyletic as currently understood. In addition, 13 new combinations in the genus Circinaria are proposed.

Characterization of the mitochondrial active-site serine protein LACTB: filaments in the mitochondrial intermembrane space

Mitochondria have evolved from endosymbiotic alpha-proteobacteria. During the endosymbiotic process early eukaryotes dumped the major component of the bacterial cell wall, the peptidoglycan layer. Peptidoglycan is synthesized and maintained by active-site serine enzymes belonging to the penicillin-binding protein and the β-lactamase superfamily. Mammals harbor a protein named LACTB that shares sequence similarity with bacterial penicillin-binding proteins and β-lactamases. Since eukaryotes lack the synthesis machinery for peptidoglycan, the physiological role of LACTB is intriguing. Recently, LACTB has been validated in vivo to be causative for obesity, suggesting that LACTB is implicated in metabolic processes. The aim of this study was to investigate the phylogeny, structure, biochemistry and cell biology of LACTB in order to elucidate its physiological function. Phylogenetic analysis revealed that LACTB has evolved from penicillin binding-proteins present in the bacterial periplasmic space. A structural model of LACTB indicates that LACTB shares characteristic features common to all penicillin-binding proteins and β-lactamases. Recombinat LACTB protein expressed in E. coli was recovered in significant quantities. Biochemical and cell biology studies showed that LACTB is a soluble protein localized in the mitochondrial intermembrane space. Further analysis showed that LACTB preprotein underwent proteolytic processing disclosing an N-terminal tetrapeptide motif also found in a set of cell death-inducing proteins. Electron microscopy structural studies revealed that LACTB can polymerize to form stable filaments with lengths ranging from twenty to several hundred nanometers. These data suggest that LACTB filaments define a distinct microdomain in the intermembrane space. A possible role of LACTB filaments is proposed in the intramitochondrial membrane organization and microcompartmentation. The implications of these findings offer novel insight into the evolution of mitochondria. Further studies of the LACTB function might provide a tool to treat mitochondria-related metabolic diseases.

The white-rot fungi Phlebia radiata and Dichomitus squalens in wood-based cultures: expression of laccases, lignin peroxidases, and oxalate decarboxylase

Basidiomycetous white-rot fungi are the only organisms that can efficiently decompose all the components of wood. Moreover, white-rot fungi possess the ability to mineralize recalcitrant lignin polymer with their extracellular, oxidative lignin-modifying enzymes (LMEs), i.e. laccase, lignin peroxidase (LiP), manganese peroxidase (MnP), and versatile peroxidase (VP). Within one white-rot fungal species LMEs are typically present as several isozymes encoded by multiple genes. This study focused on two effi cient lignin-degrading white-rot fungal species, Phlebia radiata and Dichomitus squalens. Molecular level knowledge of the LMEs of the Finnish isolate P. radiata FBCC43 (79, ATCC 64658) was complemented with cloning and characterization of a new laccase (Pr-lac2), two new LiP-encoding genes (Pr-lip1, Pr-lip4), and Pr-lip3 gene that has been previously described only at cDNAlevel. Also, two laccase-encoding genes (Ds-lac3, Ds-lac4) of D. squalens were cloned and characterized for the first time. Phylogenetic analysis revealed close evolutionary relationships between the P. radiata LiP isozymes. Distinct protein phylogeny for both P. radiata and D. squalens laccases suggested different physiological functions for the corresponding enzymes. Supplementation of P. radiata liquid culture medium with excess Cu2+ notably increased laccase activity and good fungal growth was achieved in complex medium rich with organic nitrogen. Wood is the natural substrate of lignin-degrading white-rot fungi, supporting production of enzymes and metabolites needed for fungal growth and the breakdown of lignocellulose. In this work, emphasis was on solid-state wood or wood-containing cultures that mimic the natural growth conditions of white-rot fungi. Transcript analyses showed that wood promoted expression of all the presently known LME-encoding genes of P. radiata and laccase-encoding genes of D. squalens. Expression of the studied individual LME-encoding genes of P. radiata and D. squalens was unequal in transcript quantities and apparently time-dependent, thus suggesting the importance of several distinct LMEs within one fungal species. In addition to LMEs, white-rot fungi secrete other compounds that are important in decomposition of wood and lignin. One of these compounds is oxalic acid, which is a common metabolite of wood-rotting fungi. Fungi produce also oxalic-acid degrading enzymes of which the most widespread is oxalate decarboxylase (ODC). However, the role of ODC in fungi is still ambiguous with propositions from regulation of intra and extracellular oxalic acid levels to a function in primary growth and concomitant production of ATP. In this study, intracellular ODC activity was detected in four white-rot fungal species, and D. squalens showed the highest ODC activity upon exposure to oxalic acid. Oxalic acid was the most common organic acid secreted by the ODC-positive white-rot fungi and the only organic acid detected in wood cultures. The ODC-encoding gene Ds-odc was cloned from two strains of D. squalens showing the first characterization of an odc-gene from a white-rot polypore species. Biochemical properties of the D. squalens ODC resembled those described for other basidiomycete ODCs. However, the translated amino acid sequence of Ds-odc has a novel N-terminal primary structure with a repetitive Ala-Ser-rich region of ca 60 amino acid residues in length. Expression of the Ds-odc transcripts suggested a constitutive metabolic role for the corresponding ODC enzyme. According to the results, it is proposed that ODC may have an essential implication for the growth and basic metabolism of wood-decaying fungi.

Genetic diversity and microcystin production by Anabaena in the Gulf of Finland, Baltic Sea

Syanobakteerit (sinilevät) ovat olleet Itämeressä koko nykymuotoisen Itämeren ajan, sillä paleolimnologiset todisteet niiden olemassaolosta Itämeren alueella ovat noin 7000 vuoden takaa. Syanobakteerien massaesiintymät eli kukinnat ovat kuitenkin sekä levinneet laajemmille alueille että tulleet voimakkaimmiksi viimeisten vuosikymmenien aikana. Tähän on osasyynä ihmisten aiheuttama kuormitus, joka rehevöittää Itämerta. Suomenlahti, jota tämä tutkimus käsittelee, on kärsinyt tästä rehevöitymiskehityksestä muita Itämeren altaita enemmän. Syanobakteerit muodostavat jokakesäisiä kukintoja Suomenlahdella - niin sen avomerialueilla kuin rannoillakin. Yleisimmät kukintoja muodostavat syanobakteerisuvut ovat Nodularia, Anabaena ja Aphanizomenon. Kukinnat aiheuttavat paitsi esteettistä haittaa myös terveydellisen riskitekijän. Niiden myrkyllisyys liitetään usein Nodularia-suvun tuottamaan nodulariini-maksamyrkkyyn. Itämeren Aphanizomenon-suvun on todettu olevan myrkytön. Vaikka Itämeren kukintoja aiheuttavista Nodularia- ja Aphanizomenon-syanobakteereista tiedetään varsin paljon, on molekyylimenetelmiin pohjautuva syanobakteeritutkimus ohittanut Itämeren Anabaena-suvun monelta osin. Tämän työn tarkoituksena oli syventää käsitystämme Itämeren Anabaena-syanobakteerista, sen mahdollisesta myrkyllisyydestä, geneettisestä monimuotoisuudesta ja fylogeneettisista sukulaisuussuhteista. Tässä työssä eristettiin 49 planktista Anabaena-kantaa, joista viisi tuottivat mikrokystiinejä. Tämä oli ensimmäinen yksiselitteinen todiste, että Itämeren Anabaena tuottaa maksamyrkyllisiä mikrokystiini-yhdisteitä. Jokainen eristetty myrkyllinen Anabaena-kanta tuotti useita mikrokystiini-variantteja. Lisäksi mikrokystiinejä löydettiin kukintanäytteistä, joissa oli myrkkyä syntetisoivia geenejä sisältäneitä Anabaena-syanobakteereita. Myrkkyjä löydettiin molempina tutkimusvuosina 2003 ja 2004. Myrkkyjen esiintyminen ei siten ollut vain yksittäinen ilmiö. Tässä työssä saimme viitteitä siitä, että maksamyrkyllinen Anabaena-syanobakteeri esiintyisi vähäsuolaisissa vesissä. Tämä riippuvuussuhde jää kuitenkin tulevien tutkimuksien selvitettäväksi. Tässä työssä havaittiin mikrokystiinisyntetaasi-geenien inaktivoituminen Itämeren Anabaena-kannassa ja kukintanäytteissä. Kuvasimme Anabaena-kannan mikrokystiinisyntetaasigeenien sisältä insertioita, jotka hyvin todennäköisesti inaktivoivat myrkyntuoton. Insertion sisältäneeltä kannalta löysimme kuitenkin kaikki mikrokystiinisyntetaasigeenit osoittaen, että geenien olemassaolo ei välttämättä varmista kannan mikrokystiinintuottoa. Mielenkiintoista oli se, että inaktivaation aiheuttavia insertioita löytyi kukintanäytteistä molemmilta tutkimusvuosilta. Vastaavia insertioita ei kuitenkaan löydetty makean veden Anabaena-kannoista tai järvinäytteistä. On yleistä, että syanobakteerikukinnoista löytyy usean syanobakteerisuvun edustajia. Myrkyllisiä sukuja tai lajeja ei voida kuitenkaan erottaa mikroskooppisesti myrkyttömistä. Käsillä olevassa tutkimuksessa kehitettiin molekyylimenetelmä, jolla on mahdollista määrittää kukinnan mahdollisesti maksamyrkylliset syanobakteerisuvut. Tätä menetelmää sovellettiin Itämeren kukintojen tutkimiseen. Itämeren pintavesistä ja ranta-alueiden pohjasta eristetyt Anabaena-kannat osoittautuivat geneettisesti monimuotoisiksi. Tämä Anabaena-syanobakteerien geneettinen monimuotoisuus vahvistettiin monistamalla geenejä suoraan kukintanäytteistä ilman kantojen eristystä. Makeiden vesien ja Itämeren Anabaena-kannat ovat geneettisesti hyvin samankaltaisia. Geneettisissä vertailuissa kävi kuitenkin ilmi, että pohjassa elävien Anabaena-kantojen geneettinen monimuotoisuus oli suurempaa kuin pintavesistä eristettyjen kantojen. Itämeren Anabaena-kantojen sekvenssit muodostivat omia ryhmiä sukupuun sisällä, jolloin on mahdollista, että nämä edustavat Itämeren omia Anabaena-ekotyyppejä. Tämä tutkimus oli ensimmäinen, jossa uusin molekyylimenetelmin systemaattisesti selvitettiin Itämeren Anabaena-syanobakteerin geneettistä populaatiorakennetta, fylogeniaa ja myrkyntuottoa. Tulevaisuudessa monitorointitutkimuksissa on otettava huomioon myös Itämeren Anabaena-syanobakteerin mahdollinen maksamyrkyntuotto – erityisesti vähäsuolaisemmilla rannikkovesillä.

Eurasian Neogene large herbivorous mammals and climate

The development and changes in the distribution of herbivorous mammal communities during the Neogene is complex. The Eurasian scale environmental patterns reflect the large scale geographical and climatic patterns. The reorganization of these affect the biome distribution throughout the continent. The distribution of mammal taxa was closely associated with the distribution of biomes. In Eurasia the Neogene development of environments was twofold. The early and middle Miocene that seemed to have been advantageous for mammals was followed by drying of environments during the late Neogene. The mid-latitude drying was the main trend, and it is the combined result of the retreat of Paratethys, the uplift of Tibetan Plateau and changes in the ocean currents and temperatures. The common mammals were "driving" the evolution of mammalian communities. During the late Miocene we see the drying affecting more and more regions, and we see changes in the composition of mammalian communities.