Productivity of the suffixes -ness and -ity in 17th-century English letters : A sociolinguistic approach

Tässä työssä tutkitaan englannin kielen substantiivijohtimien -ness ja -ity produktiivisuutta 1600-luvulla kirjoitetuissa kirjeissä. Näitä lähes synonyymisiä johtimia käytetään yleensä merkitykseltään abstraktien substantiivien muodostamiseen adjektiiveista (esim. productive 'produktiivinen' > productiveness tai productivity 'produktiivisuus'). Johtimista -ity on lainautunut englantiin ranskasta ja myöhemmin myös latinasta; se on sekä fonologialtaan että semantiikaltaan läpinäkymättömämpi kuin kotoperäinen -ness. Lisäksi -ity-johdinta on käytetty enimmäkseen formaaleissa tilanteissa ja tieteellisissä teksteissä, kun taas -ness on ollut yleiskäyttöisempi. Tutkielman lähestymistapa on sosiolingvistinen: oletetaan, että johtimien produktiivisuus (eli valmius muodostaa uusia johdoksia) voi vaihdella eri sosiaaliryhmissä. Sosiolingvistiikkaa ei ole aiemmin juurikaan sovellettu produktiivisuuden tutkimiseen. Tutkimusaineistona on Helsingin yliopiston VARIENG-tutkimusyksikön laatima Corpus of Early English Correspondence, varhaisista englanninkielisistä kirjeistä koostuva korpus eli elektroninen tekstikokoelma, joka on suunniteltu historiallisen sosiolingvistiikan tarpeisiin. Korpuksen 1600-luvun kirjeitten yhteenlaskettu pituus on noin 1,4 miljoonaa sanaa, ja ne on kirjoitettu vuosina 1600-1681. Tutkielman tärkeimpänä produktiivisuusmittarina käytetään johtimien avulla muodostettujen eri sanojen eli tyyppien lukumäärää. Hypoteesina on, että -ity-tyyppien määrä on keskimääräistä pienempi huonosti koulutettujen sosiaaliryhmien kirjeissä. Näitä olivat 1600-luvulla naiset sekä alhaisimmat yhteiskuntaryhmät, kuten talonpojat ja käsityöläiset. Johtimen -ness tyyppimäärissä ei odoteta esiintyvän sosiolingvististä variaatiota. Tutkielmassa käsitellään myös tyyppimäärien vertailuun liittyviä metodologisia ongelmia. Koska vaikkapa naisilta ja miehiltä on eri määrä dataa, ei heidän tyyppimääriään voida suoraan verrata keskenään. Esimerkiksi tyyppimäärien normalisointi tuhatta sanaa kohti ei myöskään ole mahdollista, koska tyyppien lukumäärä ei kasva lineaarisesti korpuksen kasvaessa. Tutkielmassa esitetään kielitieteessä harvoin käytetty tilastotieteellinen menetelmä, jonka avulla korpuksen eri osista saatuja tyyppimääriä voidaan verrata koko korpukseen ja testata, ovatko ne tilastollisesti merkittävän pieniä tai suuria. Toisin kuin monet yleisemmät menetelmät, tämä tyyppikertymiin ja permutaatiotesteihin perustuva metodi ei vaadi yksinkertaistavien oletuksien tekemistä. Tutkimustulokset vahvistavat hypoteesin oikeaksi: naisten -ity-tyyppien lukumäärä on tilastollisesti merkittävän alhainen, kun taas -ness-tyyppien määrissä ei ole tilastollisesti merkittäviä eroja. Alhaisimpien yhteiskuntaryhmien osalta tuloksia ei saada, koska niiltä on korpuksessa liian vähän dataa. Analyysissä paljastuu myös yllättävä eroavaisuus: korpuksen ajallisesti ensimmäisessä puoliskossa (1600-1639) on merkittävän vähän -ity-tyyppejä. Tämä voidaan tulkita kielelliseksi muutokseksi: -ity-johtimen produktiivisuus kasvaa kirjeissä 1600-luvun aikana. Saattaa olla, että johtimen produktiivisuus on ensin kasvanut formaalimmissa tekstilajeissa, joista lisääntynyt käyttö on sitten levinnyt myös kirjeisiin, ehkäpä 1640-luvun sisällissodan synnyttämien kontaktiverkostojen siivittämänä. Tuloksien perusteella voidaan sanoa, että sosiolingvistinen vaihtelu on merkittävä tekijä ainakin joittenkin johtimien produktiivisuudessa, joten vaihtelua on syytä tutkia enemmänkin. Tutkimuksessa käytetty metodi mahdollistaa osakorpuksien tyyppimäärien luotettavan vertailun melko pienissäkin korpuksissa, joten se soveltuu hyvin niin historialliseen kielitieteeseen kuin sosiolingvistiikkaankin.

Uskon yhdistämät : Englantilaisten puritaanien uskonnollinen yhteisö ennen sisällissotaa

Yhteisö, jonka englantilaiset puritaanit muodostivat, on kiinnostanut monia tutkijoita, mutta yleensä vain jonkin toisen tutkimuskysymyksen ohessa. Tässä tutkielmassa pyritään luomaan yleiskuva siihen, mitä puritaanit yhteisöstään sanoivat tai ajattelivat ennen 1640-lukua ja sen mullistuksia. Keskeisiä kysymyksiä ovat, olivatko rajat muihin selvät, mitä puritaaniyhteisö antoi jäsenilleen ja mikä oli uskonveljeyden asema muihin sosiaalisiin suhteisiin nähden. Lähteinä on käytetty pääasiassa opastavaa ja opettavaa kirjallisuutta ja saarnoja sekä päiväkirjoja ja joitakin säilyneitä kirjeitä. Ulkopuolisten silmissä puritaanit olivat korkean moraalin vaatijoita, perinteisten hauskanpidon muotojen lopettajia ja naapurisovun huonontajia. Puritaaneilla oli kuitenkin hyvä tarkoitus toisten asioihin sekaantumisessaan: he olivat rakentamassa raamatullista ja hurskasta yhteiskuntaa ja katsoivat olevansa osallisia siihen syntiin, jota jättivät moittimatta. Vallanpitäjät puolestaan pitivät puritaaneja uhkana vakaudelle. Puritaanit kuitenkin halusivat kunnioittaa maallisia auktoriteetteja ja hierarkioita, mikäli se oli mahdollista pysyen samalla uskollisena Jumalan sanalle. Puritaaniyhteisöä laajennettiin ja pidettiin yllä tukemalla puritaanisia saarnaajia, julkaisemalla puritaanista kirjallisuutta ja pitämällä huoli puolison, lasten ja palvelijoiden uskonnollisesta kasvatuksesta. Puritaanit tuntuvat pitäneen kääntymyskokemuksessa tärkeänä synnintuntoon tuloa, mikä selittää heidän käyttämiään keinoja eli saarnoja, painatteita ja lähimmäisten synneistä huomauttamista. Perheeseen tosin yleisesti kehotettiin mahdollisuuksien mukaan valitsemaan hurskaita jäseniä puolisoksi ja palvelijoiksi. Lukuisissa kirjoituksissa puritaaneja kehotettiin pysymään erillään syntisistä ja määriteltiin, millainen yhteys näihin oli luvallista. Täysin sulkeutunut puritaaniyhteisö ei kuitenkaan ollut, sillä muun muassa taloudellinen kanssakäyminen oli sallittua ja ulkopuolisten elämään puututtiin monin tavoin. Uskonnollinen kirjallisuus ei juuri auta hahmottamaan puritaaniyhteisön rajoja, sillä käsitteitä, joilla viitattiin uskonnolliseen yhteisöön tai siihen kuulumattomiin, ei määritelty eikä käytetty johdonmukaisesti. Syynä tähän epämääräisyyteen oli ehkä varovaisuus tai separatismista irtisanoutuminen. Puritaanit eivät koskaan järjestäytyneet laajasti ja pysyvästi, eikä jäsenyyteen liittynyt mitään erikoisia rituaaleja tai merkkejä, siksi käytännössäkin uskonnollisen yhteisön rajat saattoivat olla osittain liukuvat, mutta vastakkainasettelu pyhien ja syntisten välillä oli jyrkkä. Aineellisen avun antamisen saneli ensisijaisesti kristillinen rakkaus ja avun tarve, mutta uskonveljille annettiin kuitenkin erityisasema. Kaikkein tärkeintä oli huolehtia ydinperheen tarpeiden täyttämisestä, mutta heti sitä kaukaisemmat sukulaiset saattoi syrjäyttää uskonveli. Sama hierarkia näkyy muissakin ihmissuhteita koskevissa ohjeissa, joten puritanismi ei varsinaisesti pyrkinyt horjuttamaan perheinstituutiota, vaikka perhekään ei ollut niin pyhä kuin Jumalan sana. Puritanismi myös ylläpiti sosiaalisia rajoja, joskin yhteinen uskonto ja sen kulttuuri henkisesti saattoivatkin lähentää sosiaaliryhmiä toisiinsa.

Rajamerkkien vartijat : Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630 - 1669

Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.

Julkisen oikeuttamisen analyysi sosiologisena tutkimusmenetelmänä

Artikkelissa esitellään uusi julkisen keskustelun tutkimiseen kehitetty analyysimenetelmä, julkisen oikeuttamisen analyysi (JOA). JOA perustuu Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot'n oikeuttamisteorian seitsemän "maailman" – inspiraation, kodin, maineen, kansalaisuuden, markkinoiden, teollisuuden ja ekologian – muodostamalle analyysikehikolle. Se tutkii keskusteluissa esiintyvien vaateiden moraalisia oikeutuksia, niiden yhdistelmiä ja tapoja kiistää ja tuomita kiistakumppaneiden oikeutuksia. JOA:n avulla voidaan kvalitatiiviseen tekstianalyysiin yhdistää myös kvantitatiivista luokittelua, jolloin menetelmä soveltuu suurtenkin aineistojen analyysiin. JOA:n käyttöä havainnollistetaan artikkelissa kahden tutkimusesimerkin avulla. Ensimmäinen esimerkki käsittelee Helsingin Sanomissa globalisaatiosta vuosina 1999–2005 käydyn keskustelun osapuolten, erityisesti kansalaisyhteiskunnan sekä taloudellisen ja poliittisen eliitin, argumentteja ja niille annettuja oikeutuksia. Tämän esimerkin kautta kuvataan erilaisten oikeuttamisyhdistelmien ilmaisuvoimaa yhteiskunnallisten kiistakysymysten moraalisten ulottuvuuksien analysoimisessa. Toinen esimerkki keskittyy paikallisiin kiistoihin Suomessa ja Ranskassa tarkastelemalla kansalaisten ja kaupungin edustajien esittämiä oikeutuksia paikallislehdistössä. Tämä esimerkki osoittaa JOA:n vahvuudet vertailevan tutkimuksen työkaluna.