New Governance and the EU Courts : The Experimentalist Architecture of Judicial Decision-Making

The dissertation examines the role of the EU courts in new governance. New governance has raised unprecedented interest in the EU in recent years. This is manifested in a plethora of instruments and actors at various levels that challenge more traditional forms of command-and-control regulation. New governance and political experimentation more generally is thought to sap the ability of the EU judiciary to monitor and review these experiments. The exclusion of the courts is then seen to add to the legitimacy problem of new governance. The starting point of this dissertation is the observation that the marginalised role of the courts is based on theoretical and empirical assumptions which invite scrutiny. The theoretical framework of the dissertation is deliberative democracy and democratic experimentalism. The analysis of deliberative democracy is sustained by an attempt to apply theoretical concepts to three distinctive examples of governance in the EU. These are the EU Sustainable Development Strategy, the European Chemicals Agency, and the Common Implementation Strategy for the Water Framework Directive. The case studies show numerous disincentives and barriers to judicial review. Among these are questions of the role of courts in shaping governance frameworks, the reviewability of science-based measures, the standing of individuals before the courts, and the justiciability of soft law. The dissertation analyses the conditions of judicial review in each governance environment and proposes improvements. From a more theoretical standpoint it could be said that each case study presents a governance regime which builds on legislation that lays out major (guide)lines but leaves details to be filled out at a later stage. Specification of detailed standards takes place through collaborative networks comprising members from national administrations, NGOs, and the Commission. Viewed this way, deliberative problem-solving is needed to bring people together to clarify, elaborate, and revise largely abstract and general norms in order to resolve concrete and specific problems and to make law applicable and enforceable. The dissertation draws attention to the potential of peer review included there and its profound consequences for judicial accountability structures. It is argued that without this kind of ongoing and dynamic peer review of accountability in governance frameworks, judicial review of new governance is difficult and in some cases impossible. This claim has implications for how we understand the concept of soft law, the role of the courts, participation rights, and the legitimacy of governance measures more generally. The experimentalist architecture of judicial decision-making relies upon a wide variety of actors to provide conditions for legitimate and efficient review.

Paradox between democracy and security- case study on Pakistan

Pro gradu-tutkielma tutkii demokratian ja turvallisuuden paradoksia Pakistanissa esitellen kuusi tekijää, jotka vaikuttavat kyseiseen paradoksiin. Näitä tekijöitä ovat historiallinen kehitys; eliittihallinto; taloudellinen kehitys; Pakistanin poliittisten tekijöiden demokratian eri määritelmät; opetuksen puuttuminen; ja valtataistelu hallituksen, armeijan, tiedustelupalvelun, oikeusjärjestelmän, poliittisten puolueiden sekä eri heimojen, uskonnollisten ja etnisten ryhmien välillä. Tutkimus tarkastelee myös sitä miten nämä tekijät vaikuttavat demokratian kehitykseen Pakistanissa. Keskeinen argumentti on, että länsimainen demokratia ei esiinny eikä toimi Pakistanissa vallitsevissa oloissa, etenkin historiallisen kehityksen ja ulkoisen turvallisuuden takia. Pro gradu-tutkielma käyttää sekundäärisiä lähteitä, kuten kirjoja, artikkeleita, maaraportteja, kommentaareja sekä omiin kokemuksiin perustuvia havaintoja Pakistanin matkalta 2010-2011. Keskeiset teoriat gradussa ovat Guillermo O’ Donnelin delegaattidemokratia sekä Duncan McCargon eliittihallintoteoria, jotka yhdessä selittävät historiallista kehitystä ja eliittihallinnon dynamiikkaa, mitkä johtavat paradoksiin. Kautta historian armeija on hallinnut Pakistania, ja siviilihallinto on ainoastaan neljä kertaa onnistunut olemaan vallassa, mutta silloinkin siviilihallinto päättyi korruptioväitteisiin tai armeijan vallankaappaukseen. Armeijahallinnoille on luonteenomaista hyvät suhteet USA:n, positiivinen taloudellinen kehitys ja vakaus, kun taas siviilihallinnot ovat epävakaita ja korruptoituneita. Tämä kehitys on paradoksin tausta, joka rakentuu turvallisuuspoliittisen tilanteen pohjalle eli hallitusten ja muiden tekijöiden yritykseen löytää vastapaino Intian uhalle. Tämä on ollut keskeinen huoli kelle tahansa poliittiselle päättäjälle itsenäisyydestä lähtien. Loputon valtataistelu eri poliittisten tekijöiden kesken sekä eliittihallinto pitävät yllä paradoksia, koska eliitit ovat kiinnostuneempia oman valtansa säilyttämisestä kuin kansan tahdon huomioonottamisesta. Koska valtaosa ihmisistä ei ole koulutettuja, he ovat paljolti kiinnostuneita omasta selviytymisestään, ja tämän takia sekä kansa että eliitit suosivat armeijahallintoa, koska se tuo vakautta ja taloudellista kehitystä. Sen vuoksi vallitsevissa oloissa demokratian tulevaisuus Pakistanissa näyttää huonolta, koska liberaalidemokratian vaatimukset eivät täyty puoliksi vapaan oikeussysteemin, puoliksi vapaan lehdistön, valtavan korruption ja monien ihmisoikeusloukkauksien takia unohtamatta armeijan ja tiedustelupalvelun sekaantumista siviilihallintoon.