Towards the Breaking Day : An Ethnography of Belian Curing Rituals among the Luangans of Indonesian Borneo

Towards the Breaking Day is an ethnography of belian, an exceptionally lively tradition of curing rituals performed by the Luangans, a politically marginalized population of swidden cultivators of Indonesian Borneo. The principal purpose of the study is to explore the significance of belian rituals in practice. It asks what belian rituals do socially, politically, and existentially for particular people in particular circumstances. Departing from conventional conceptions of rituals as ethereal liminal or insulated traditional domains, it demonstrates the importance of understanding rituals as emergent within their specific historical and social settings, and highlights the irreducibility of lived reality to epistemological certainty. Each chapter of the book represents an analysis of a concrete ritual performance, exemplifying a diversity of ritual genres, stylistic modalities and sensual ambiences, ranging from low-keyed, habitual affairs to drawn-out, crowd-seizing community rituals and innovative, montage-like cultural experiments. The study is based on eighteen months of ethnographic fieldwork in non-Christian Central Luangan communities in which ritual and everyday life are complexly intermixed. It is intended as a contribution to the anthropological study of ritual and to the ethnography of Borneo religion in which the study of shamanistic life rituals has been overshadowed by a long-standing fascination with death and funerary rites.

Contesting Forests and Power : Dispute, Violence and Negotiations

"Contesting Forests and Power; Dispute, Violence and Negotiations in Central Java" is an ethnographic analysis of an ongoing forest land dispute and its negotiations in an upland forest village in the district of Wonosobo, Central Java. Rather than focusing only on the village site, this ethnography of global connections explores the inequalities of power in different negotiation arenas and how these power relations have had an effect on the dispute and efforts made to settle it. Today, national and transnational connections have an effect on how land disputes develop. This study argues that different cosmological and cultural orientations influence how the dispute and its negotiations have evolved. It draws its theoretical framework from legal and political anthropology by looking at the position of law in society, exploring state formation processes and issues of power. The dispute over state forest land is about a struggle over sovereignty which involves violence on the parts of different parties who maintain that they have a legitimate right to the state forest land. This anthropological study argues that this dispute and its negotiations reflect the plurality of laws in Java and Indonesia in a complex way. It shows that this dispute over forests and land in Java has deep historical roots that were revealed as the conflict emerged. Understanding land disputes in Java is important because of the enormous potential for conflicts over land and other natural resources throughout Indonesia. After the fall of President Suharto in 1998, disputes over access to state forest land emerged as a problem all over upland Java. As the New Order came to an end, forest cover on state forest lands in the Wonosobo district was largely destroyed. Disputes over access to land and forests took another turn after the decentralization effort in 1999, suggesting that decentralization does not necessarily contribute to the protection of forests. The dispute examined here is not unique, but, rather, this study attempts to shed light on forest-related conflicts all around upland Indonesia and on the ways in which differential power relations are reflected in these conflicts and the negotiation processes meant to resolve them.

Survival in the Rainforest : Change and Resilience among the Punan Vuhang of Eastern Sarawak, Malaysia

This dissertation concerns the Punan Vuhang, former hunter-gatherers who are now part-time farmers living in an area of remote rainforest in the Malaysian state of Sarawak. It covers two themes: first, examining their methods of securing a livelihood in the rainforest, and second looking at their adaptation to a settled life and agriculture, and their response to rapid and large-scale commercial logging. This study engages the long-running debates among anthropologists and ecologists on whether recent hunting-gathering societies were able to survive in the tropical rainforest without dependence on farming societies for food resources. In the search for evidence, the study poses three questions: What food resources were available to rainforest hunter-gatherers? How did they hunt and gather these foods? How did they cope with periodic food shortages? In fashioning a life in the rainforest, the Punan Vuhang survived resource scarcity by developing adaptive strategies through intensive use of their knowledge of the forest and its resources. They also adopted social practices such as sharing and reciprocity, and resource tenure to sustain themselves without recourse to external sources of food. In the 1960s, the Punan Vuhang settled down in response to external influences arising in part from the Indonesian-Malaysian Confrontation. This, in turn, initiated a series of processes with political, economic and religious implications. However, elements of the traditional economy have remained resilient as the people continue to hunt, fish and gather, and are able to farm on an individual basis, unlike neighboring shifting cultivators who need to cooperate with each other. At the beginning of the 21st century, the Punan Vuhang face a new challenge arising from the issue of rights in the context of the state and national law and large-scale commercial logging in their forest habitat. The future seems bleak as they face the social problems of alcoholism, declining leadership, and dependence on cash income and commodities from the market.

Requirements for information management system in agricultural contracting

Menneinä vuosikymmeninä maatalouden työt ovat ensin koneellistuneet voimakkaasti ja sittemmin mukaan on tullut automaatio. Nykyään koneiden kokoa suurentamalla ei enää saada tuottavuutta nostettua merkittävästi, vaan työn tehostaminen täytyy tehdä olemassa olevien resurssien käyttöä tehostamalla. Tässä työssä tarkastelun kohteena on ajosilppuriketju nurmisäilörehun korjuussa. Säilörehun korjuun intensiivisyys ja koneyksiköiden runsas määrä ovat työnjohdon kannalta vaativa yhdistelmä. Työn tavoitteena oli selvittää vaatimuksia maatalouden urakoinnin tueksi kehitettävälle tiedonhallintajärjestelmälle. Tutkimusta varten haastateltiin yhteensä 12 urakoitsijaa tai yhteistyötä tekevää viljelijää. Tutkimuksen perusteella urakoitsijoilla on tarvetta tietojärjestelmille.Luonnollisesti urakoinnin laajuus ja järjestelyt vaikuttavat asiaan. Tutkimuksen perusteella keskeisimpiä vaatimuksia tiedonhallinnalle ovat: • mahdollisimman laaja, yksityiskohtainen ja automaattinen tiedon keruu tehtävästä työstä • karttapohjaisuus, kuljettajien opastus kohteisiin • asiakasrekisteri, työn tilaus sähköisesti • tarjouspyyntöpohjat, hintalaskurit • luotettavuus, tiedon säilyvyys • sovellettavuus monenlaisiin töihin • yhteensopivuus muiden järjestelmien kanssa Kehitettävän järjestelmän tulisi siis tutkimuksen perusteella sisältää seuraavia osia: helppokäyttöinen suunnittelu/asiakasrekisterityökalu, toimintoja koneiden seurantaan, opastukseen ja johtamiseen, työnaikainen tiedonkeruu sekä kerätyn tiedon käsittelytoimintoja. Kaikki käyttäjät eivät kuitenkaan tarvitse kaikkia toimintoja, joten urakoitsijan on voitava valita tarvitsemansa osat ja mahdollisesti lisätä toimintoja myöhemmin. Tiukoissa taloudellisissa ja ajallisissa raameissa toimivat urakoitsijat ovat vaativia asiakkaita, joiden käyttämän tekniikan tulee olla toimivaa ja luotettavaa. Toisaalta inhimillisiä virheitä sattuu kokeneillekin, joten hyvällä tietojärjestelmällä työstä tulee helpompaa ja tehokkaampaa.

Ennalta arvaamatonta: Kehitysdiskurssin suhde suomalaisten kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeisiin

Viime vuosina Suomessa on puhuttu yhä painokkaammin laadusta julkisella sektorilla. Ajan henkeen kuuluu tarkkailla panosten ja tuotosten suhdetta ja vaatia mitattavia tuloksia. Myös Suomen kehitysyhteistyöhallintoa ohjaavat tuottavuusohjelmat. Kehitysavun tavoite on ollut tehdä itsensä tarpeettomaksi, mutta koska näin ei ole käynyt, on kritiikki kehitysapua kohtaan lisääntynyt. Tämä Pro Gradu -tutkielma käsitelee kysymystä, miksei kehitysyhteistyö näytä toimivan. Tutkielman tutkimuskohteena on Suomen Ulkoasiainministeriön kansalaisjärjestöhankkeiden hanketukijärjestelmä. Esimerkkitapauksena tutkielmassa käytetään Suomen ja Indonesian WWF:n yhteistyönä toteuttamaa Borneon sydän -hanketta, jonka ensimmäinen tukikausi oli 2008–2010. Tutkielman ote on diskursiivinen ja siinä analysoidaan ensisijaisesti Borneon sydän -hankkeen hankehakemusta ja Suomen kehityspoliittista linjausta vuodelta 2007. Lisäksi aineistona käytetään haastatteluja ja nauhoituksia eri tilaisuuksista vuodelta 2011. Teoreettisen pohjan tutkielmaan luo Arturo Escobarin ajatus, jonka mukaan kehitys tulisi ymmärtää historiallisesti tuotettuna diskurssina. Tutkielmassa tuodaankin esille, että Antropologia voi korostaa kehitysdiskurssin tutkimisessa kulttuurin merkitystä. Tutkielmassa tuodaan esille, että Suomen kehityspolitiikassa kansalaisjärjestöhankkeilla nähdään olevan tärkeä rooli kehitysavun kokonaisuudessa ja niiden ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan kehitysmaan kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen. Hankkeiden laadun takaamiseksi korostetaan suunnittelun tärkeyttä. Tutkielmassa otetaan kuitenkin esille, että Ulkoasiainministeriö tarjoaa suunnittelutukea minimaalisesti. Tästä syystä on mahdollista, että paikallista ongelmakenttää ei huomioida hankkeissa tarpeeksi hyvin. Tutkielmassa myös kyseenalaistetaan, kuinka on mahdollista vahvistaa kehitysmaan kansalaisyhteiskuntaa järjestelmän, joka rajoittaa yhteistyön kolmeen vuoteen, puitteissa. Tutkielmassa esitetäänkin että paljolti rahoitusjärjestelmän takia, voidaan pikemminkin puhua suomalaisten järjestöjen työstä kehitysmaissa kuin kehitysyhteistyöstä. Tutkielmassa tulee myös esille, että sekä Ulkoasiainministeriössä että kansalaisjärjestökentällä on huomioitu riskit, jotka liittyvät tuottavuusnäkökulmaan. Ensinnäkin, jos mitattavuudesta puhutaan liikaa, voi toiminta suuntautua pelkästään sinne, mistä saadaan mitattavia tuloksia. Toiseksi, kun Suomessa puhutaan laadusta, vedetään usein suoraan yhtäläisyysmerkit laadun ja hyvin hoidetun hallinnon välille, mikä suosii suuria järjestöjä. Kolmanneksi yksittäisten kehitystoimien vaikutusten osoittaminen on vaikeaa koska toimintakenttä on hyvin monimutkainen. Tutkielmassa esitetäänkin, että on aiheellista kysyä, onko koko panos-tuotos -ketjun mielekkyys kehitysyhteistyössä kyseenalaista. Historia on osoittanut, että ei voida tietää, onko kulloinenkin kehitysinterventio toimiva vai ei. Pääväitteenä tutkielmassa onkin, että pohja kehitysajattelulle on syvällä eurooppalaisessa ajatteluperinteessä. Näin ollen kehitys ei tarkoita vain arvoa, vaan tavallaan ruudukkoa, jonka kautta tieto maailmasta jäsennetään. Ruudukko ohjaa myös sitä, mikä määritellään kehityksen tavoitteeksi ja mitkä keinoiksi. Kehitysyhteistyön keinot näyttävätkin toimivilta vain niin kauan kuin niiden suhteesta tavoitteeseen ollaan yksimielisiä. Tutkielmassa esitetäänkin, että kehitysyhteistyö ei näytä toimivan koska tavoitteiden, keinojen ja tulosten mitattavuuden välillä vallitsee jatkuva ristiriita. Lopulta tutkielmassa kysytäänkin, tulisiko kehitykseen suhtautua uudella tavalla, ja kansalaisjärjestöhankkeiden kohdalla korostaa tavoitteena kehitysyhteistyön jälkimmäistä sanaa: yhteistyötä. Näin myös siinä mielessä, että motiivi kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeisiin on tutkielman mukaan usein vaikuttamishalu virallisista tavoitteista riippumatta.