Kummisetien katolinen kirkko : Kummisetä-trilogian ja Sopranos-televisiosarjan välittämä kuva roomalaiskatolisesta kirkosta

Tässä tutkielmassa tutkin millaisen kuvan Francis Ford Coppolan ohjaamat kolme Kummisetä-elokuvaa ja David Chasen luoman Sopranos-televisiosarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta antavat roomalaiskatolisesta kirkosta ja erityisesti Amerikassa toimivasta roomalaiskatolisesta kirkosta. Kummisetä-elokuvat valmistuivat vuosina 1972, 1974 ja 1990, Sopranos-sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta taas esitettiin HBO-kanavalla ensimmäisen kerran vuosina 1999 ja 2000. Lähteet kattavat Amerikan katolisen kirkon historian 1900-luvun alusta aina 2000-luvun alkuun asti. Pyrin vastaamaan tutkielmassani siihen, millaisena lähteet kuvaavat katolisen ja onko kuvaukselle löydettävissä jotain syitä. Kummisetä-elokuvien kohdalla on paradoksaalista se, että ne kaikki kuvaavat menneisyyden eivätkä tekohetkensä tapahtumia, mikä mahdollisesti näkyy myös niiden tavassa kuvata katolista kirkkoa. Vaikuttaisi siltä, että varsinkin kahden ensimmäisen Kummisetä-elokuvan tapa kuvata Amerikan katolista kirkkoa pohjautuu pitkälti elokuvan tekohetken tunnelmiin. Elokuvien ohjaaja Francis Ford Coppola on myöntänyt käyttäneensä Kummisetä-elokuvien päähenkilöinä olevaa Corleone-perhettä Amerikan vertauskuvana. Elokuvien yksi kattava teema on eräänlainen maallistumiskehitys, jossa vanhan polven edustajan, don Vito Corleonen, arvot syrjäytyvät ja tilalle nousee uusi johtajapolvi Viton nuorimman pojan don Michael Corleonen hahmossa. Michael Corleone edustaa huomattavasti armottomampaa polvea kuin Vito eikä uskonto ja katolinen kirkko näy hänen elämässään juuri lainkaan. Michaelin kyyninen ja kylmäkin hahmo on mitä todennäköisemmin vertauskuva elokuvien tekohetken yleisistä tunnelmia, jolloin Watergate-skandaali kansallisella tasolla ja Vatikaanin II konsiili ja paavin kiertokirje Humanae Vitae muokkasivat rajusti perinteisen katolisuuden ja amerikkalaisuuden identiteettiä. Kolmas Kummisetä-elokuva käsittelee lähes kokonaan paavi Johannes Paavali I:n lyhyeksi jäänyttä paaviuskautta vuodelta 1978 osittain fiktioin keinoin. Elokuvan yhtäläisyydet rikoskirjailija David Yallopin menestyskirjaan In Gods Name. An Investigation into the Murder of Pope John Paul I, jossa kirjailija esittää paavin tulleen kuurian virkamiesten ja mafiosoiden murhaamaksi, ovat selkeät. Kirkosta luodaan kuva toisaalta armottomona valtakoneistona, mutta toisaalta myös hengellisenä yhteisönä, josta katuvan ihmisen on mahdollisuus löytää apua. Sopranos-televisiosarja jatkaa kahdella ensimmäisellä tuotantokaudellaan saman maallistumiskehityksen kulkua kuin kaksi ensimmäistä Kummisetä-elokuvaakin. Päähenkilö Tony Soprano perheineen on lähes täysin irrallaan katolisesta perinteestä eivätkä he enää tunne sen oppejakaan kunnolla. Silti he mieltävät itsensä katolilaisiksi. Tämä vastaa joiltain osin tutkimustuloksia todellisista amerikkalaisista katolilaisista. Kaiken kaikkiaan Kummisetä-elokuvatrilogia ja Sopranos-televisiosarja antavat katolisesta kirkosta hyvin monipuolisen ja joissain asioissa totuudenmukaisenkin kuvan, joskin tekijöiden oma henkilöhistoria ja ajan skandaalit ovat väistämättä värittäneet kirkkokuvausta. Siten ne muodostavat värikkään läpileikkauksen Amerikan katolisen kirkon kehityksestä amerikanitalialaisessa yhteisössä 1900-luvun alusta 2000-luvun alkuun.

Eron aika : Tyttärien kertomuksia ikääntyneen vanhemman kuolemasta

There is a relative absence of sociological and cultural research on how people deal with the death of a family member in the contemporary western societies. Research on this topic has been dominated by the experts of psychology, psychiatry and therapy, who mention the social context only in passing, if at all. This gives an impression that the white westerners bereavement experience is a purely psychological phenomenon, an inner journey, which follows a natural, universal path. Yet, as Tony Walter (1999) states, ignoring the influence of culture not only impoverishes the understanding of those work with bereaved people, but it also impoverishes sociology and cultural studies by excluding from their domain a key social phenomenon. This study explores the cultural dimension of grief through narratives told by fifteen of recently bereaved Finnish women. Focussing on one sex only, the study rests on the assumption of the gendered nature of bereavement experience. However, the aim of the study is not to pinpoint the gender differences in grief and mourning, but to shed light on women s ways of dealing with the loss of a loved one in a social context. Furthermore, the study focuses on a certain kind of loss: the death of an elderly parent. Due to the growth in the life expectancy rate, this has presumably become the most typical type of bereavement in contemporary, ageing societies. Most of population will face the death of a parent as they reach the middle years of the life course. The data of this study is gathered with interviews, in which the interviewees were invited to tell a narrative of their bereavement. Narrative constitutes a central concept in this study. It refers to a particular form of talk, which is organised around consequential events. But there are also other, deeper layers that have been added to this concept. Several scholars see narratives as the most important way in which we make sense of experience. Personal narratives provide rich material for mapping the interconnections between individual and culture. As a form of thought, narrative marries singular circumstances with shared expectations and understandings that are learned through participation in a specific culture (Garro & Mattingly 2000). This study attempts to capture the cultural dimension of narrative with the concept of script , which originates in cognitive science (Schank & Abelson 1977) and has recently been adopted to narratology (Herman 2002). Script refers to a data structure that informs how events usually unfold in certain situations. Scripts are used in interpreting events and representing them verbally to others. They are based on dominant forms of knowledge that vary according to time and place. The questions that were posed in this study are the following. What kind of experiences bereaved daughters narrate? What kind of cultural scripts they employ as they attempt to make sense of these experiences? How these scripts are used in their narratives? It became apparent that for the most of the daughters interviewed in this study the single most important part of the bereavement narrative was to form an account of how and why the parent died. They produced lengthy and detailed descriptions of the last stage of a parent s life in contrast with the rest of the interview. These stories took their start from a turn in the parent s physical condition, from which the dying process could in retrospect be seen to have started, and which often took place several years before the death. In addition, daughters also talked about their grief reactions and how they have adjusted to a life without the deceased parent. The ways in which the last stage of life was told reflect not only the characteristic features of late modernity but also processes of marginalisation and exclusion. Revivalist script and medical script, identified by Clive Seale as the dominant, competing models for dying well in the late modern societies, were not widely utilised in the narratives. They could only be applied in situations in which the parent had died from cancer and at somewhat younger age than the average. Death that took place in deep old age was told in a different way. The lack of positive models for narrating this kind of death was acknowledged in the study. This can be seen as a symptom of the societal devaluing of the deaths of older people and it affects also daughters accounts of their grief. Several daughters told about situations in which their loss, although subjectively experienced, was nonetheless denied by other people.

Ilmastonmuutoksen ääri-ilmiöihin liittyvän riskienhallinnan kustannus–hyötyanalyysi osana julkista päätöksentekoa. IRTORISKI-hankkeen loppuraportti.

IRTORISKI-hankkeessa tutkittiin, miten kustannus–hyötyanalyysin käyttöä ilmastonmuutoksen sopeutumissuunnittelussa voitaisiin helpottaa niin, että sitä pystyttäisiin hyödyntämään kustannustehokkaasti sekä ilmastonmuutokseen liittyvien vaarojen priorisoinnissa että ennaltaehkäisevien toimenpiteiden vertailussa. Tutkimuksessa käytettiin esimerkkitapauksina jokitulvaa ja rankkasateiden aiheuttamaa tulvaa kaupunkiolosuhteissa. Tapahtumapuuanalyysia laajennettiin siten, että siitä käyvät ilmi sekä suorat vahingot että lopulliset makrotaloudelliset vaikutukset. Arviot suorista taloudellisista vahingoista perustuivat aikaisempiin tutkimuksiin, kun taas makrotaloudellisia vaikutuksia simuloitiin yleisen tasapainon mallin avulla. Tapaustutkimusten valinnasta, tapahtumapuun käytöstä, sen laajennusosasta sekä lasketuista makrotaloudellisista vaikutuksista keskusteltiin sidosryhmien edustajien kanssa kolmessa asiantuntijaistunnossa.