Kaksi perspektiiviä Etykiin: Viro suomalaisten ja ruotsinvirolaisten lehtien silmin 1973-1975

Suomen ja Viron välillä on ollut kontakteja tuhansien vuosien ajan. Vilkkaammiksi yhteydet muuttuivat kansallisen heräämisen ajalla ja sotien välisenä aikana. Toinen maailmansota katkaisi suomalais-virolaiset suhteet lähes 20 vuodeksi Neuvostoliiton miehitettyä Viron. Yhteydet Viroon palasivat jossakin muodossa 1960-luvulla, mutta olivat silloin ja tutkimusajankohtana 1970-luvulla tiukasti säädeltyjä. Kaikki virallisen tason yhteydenpito tapahtui Moskovan kautta ja valvonnassa, ja kansalaisyhteiskunnan tasolla tapahtuvaa toimintaa maiden välillä ei ollut. Myös lehtikirjoittelu oli Moskovan seurannassa ja Neuvostoliitto puuttui usein, mikäli Suomessa kirjoitettiin Virosta jotakin mikä ei ollut sille mieleen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millainen maa Viro oli 1970-luvun alkupuolella ja millainen kuva siitä oli Suomessa sekä Ruotsissa eläneen pakolaisvirolaisen yhteisön keskuudessa. Aineistona on sanomalehtiartikkeleita vuosilta 1973–1975 neljästä suomalaisesta ja kahdesta ruotsinvirolaisesta sanomalehdestä. Erityinen painopistealue on Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous eli Etyk, jonka järjestelyihin Suomi otti aktiivisesti osaa. Länsivaltiot ajoivat Ety-asiakirjaan periaatteita mm. vapaammasta tiedonvälityksestä ja ihmisten liikkumisesta, Neuvostoliitto taas tavoitteli rauhansopimuksen korviketta, jolla Euroopan toisen maailmansodan jälkeiset rajat vahvistettaisiin. Etyk oli siis virolaisille monella tavalla merkittävä: he saattoivat toivoa kokouksen tuovan mahdollisuuksia ottaa Baltian asia esille ja saada Baltian maille itsenäisyys, tai ainakin suurempi itsemääräämisoikeus. Toisaalta he pelkäsivät Neuvostoliiton vain vahvistavan otettaan Virosta Etykin avulla. Etykiin liittyvässä kirjoittelussa suomalaislehtien haluttomuus ottaa Viron asiaa esille näkyy erityisen selvästi.Virosta ei muutenkaan 1970-luvulla uutisoitu usein ja Etykin yhteydessä virolaisten toiveita ja tavoitteita ei juuri julkistettu. Baltian maista paenneet pyrkivät kyllä tuomaan asiaansa julkisuuteen Helsingin 1973 ja 1975 kokousten aikaan, mutta suomalaislehdissä se ei näkynyt. Virosta myös annettiin siloiteltu kuva sanomalehdissä ja epäkohtia kuten venäläistämistoimenpiteitä, pidätyksiä tai elintarvikepulaa ei julkistettu. Samaan aikaan Ruotsissa pakolaisvirolaisten toimesta ilmestyneiden lehtien maailma oli aivan toisenlainen. Niiden Etyk-aiheiset kirjoitukset käsittelivät lähes pelkästään Viron asiaa ja Etykin kolmannen korin asioita eli ihmisoikeuskysymyksiä. Ne myös toivat esille aivan toisenlaisen kuvan Neuvosto-Viron oloista kuin suomalaislehdet. Muissa kuin Etykiin liittyvissä artikkeleissa suomalaislehtien välillä on kuitenkin eroja. Yhdenkään tutkituista suomalaislehdistä (Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Kansan Uutiset ja Uusi Suomi) ei voi sanoa noudattaneen täysin horjumatta mitään tiettyä linjaa Viro-kirjoittelussa. Yhdenmukaisimmin suhtautui Kansan Uutiset, joka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ei tuonut esiin kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan. Vaihtelevin suhtautuminen oli Helsingin Sanomilla, jonka tapauksessa ei oikeastaan voi puhua minkäänlaisesta linjasta. Hufvudstadsbladet oli melko neutraali joskin etäinen ja maltillinen. Eniten neuvostokritiikkiä viljeli Uusi Suomi. Kuitenkin myös siinä ilmestyi esimerkiksi kaunistelevia kuvauksia elämästä Neuvosto-Virossa, eikä sekään Ety-kokousten aikaan asettunut balttipakolaisten puolelle. Yhdessäkään lehdessä ei ilmestynyt Viro-aiheisia kirjoituksia usein; kaikkiaan artikkeleita aineistossani oli 4 lehdestä 3 vuodelta 247. Monissa niistäkään Viro ei ollut pääasia vaan sitä vain sivuttiin. Ruotsinvirolaisia lehtikirjoituksia aineistossani oli 318. Lehtien (Eesti Päevaleht ja Teataja) välillä ei ollut merkittäviä sisällöllisiä eroja. Suomalaislehdistä ne taas erosivat täysin. Viron kuulumisten ja maailmanpolitiikan lisäksi ne seurasivat myös Suomen asioita ja etenkin niitä tapauksia, joissa Viro ylitti uutiskynnyksen suomalaislehdissä. Suomen lehdissä taas ei paria lähinnä Uuden Suomen poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu pakolaisvirolaisista mitään, eikä etenkään heidän toiminnastaan Viron asian eteen. Pakolaisvirolaisten lisäksi myös Neuvosto-Viro oli 1970-luvulla suurimmalle osalle suomalaisista varsin tuntematon, sillä julkisessa keskustelussa se esiintyi erittäin harvoin ja oli poistettu jopa oppikirjoista. Suomalaisten yleisen käsityksen mukaan Virossa kaikki oli hyvin ja siellä asui tyytyväisiä ihmisiä. Myös Etyk nähtiin Suomessa täysin toisenlaisessa valossa kuin Pohjanlahden toisella puolella, jossa kirjoittelua leimasi pettymys Etykiin toisen maailmansodan jälkeisten rajojen vahvistajana.

Kämpän kotihengetär vai hyvä jätkä? : Pohjois-Suomen kämppäemännät ja sukupuolen merkitys kämppäelämässä 1945-1975

Tutkielmassa tarkastellaan Pohjois-Suomen savottakämpillä vuosien 1945 1975 välillä työskennelleitä kämppäemäntiä. Kämppäemännät toimivat metsätyöntekijöiden yhteisasunnoissa ruuanlaittajina ja siivoojina. Savottakämpille alettiin palkata kokkeja 1900-luvun alussa ja 1930-luvulta eteenpäin puutavarayhtiöt alkoivat huolehtia heidän palkkaamisestaan. Yhtiöiden palkkaamien ruuanlaittajien ammattinimikkeesi vakiintui kämppäemäntä. Kämppämajoitus väheni 1970-luvun myötä kun metsätyössä siirryttiin työntekijöiden kotikuljetuksiin. Pohjois-Suomessa kämppätyömaita ja kämppäemäntiä oli kuitenkin 1980-luvun lopulle asti. Kämppäemännät työskentelivät maskuliinisella metsäalalla kämppäyhteisöjen ainoina naisina. Tutkielmassa kysytäänkin, minkälaisia käsityksiä ja määritelmiä kämppäemännyyteen yhdistettiin ja miten kämppäemännän sukupuoli näkyy näissä määritelmissä. Lisäksi kysytään, minkälaisina kämpän sisäiset sukupuolten väliset suhteet näyttäytyivät. Tarkastelussa hyödynnetään Yvonne Hirdmanin sukupuolijärjestelmän käsitettä. Tutkimuskysymyksiä lähestytään kolmesta näkökulmasta: Ensin tarkastellaan, miten kämppäemännyyttä määritellään aikalaiskirjallisuudessa. Tässä tarkastelussa tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat kämppäemännille suunnatut oppaat. Toiseksi tarkastellaan, miten kämppäemäntinä toimineet naiset vastasivat näihin määritelmiin ja minkälaiseksi he kokivat kämpillä vallinneet sukupuolten väliset suhteet. Kolmanneksi kuvataan, mitä savottakämpillä majoittuneet metsäalalla toimineet miehet näkivät hyvän kämppäemännän ominaisuuksiksi ja minkälaisiksi he kokivat emännän aseman kämppäyhteisössä. Kahden viimeisen näkökulman lähdeaineistona toimii muistitietoaineisto. Kämppäemännät toimivat savottakämpillä erilaisten odotusten ristipaineessa. Kämppäemännän oppaat määrittelevät heidän roolinsa feminiiniseksi ja äidilliseksi. Ne luovat kämppäemännän työstä naisten yhteiskunnallisen roolin mukaista määrittelemällä kämpän kodiksi ja emännän sen hengettäreksi, joka huolehtii miesten hyvinvoinnista. Kämpillä majoittuneet miehet sen sijaan arvostavat kämppäemäntää, joka on rempseä ja huumorintajuinen. Kämppäemännän kuului sopeutua kämpän maskuliiniseen kulttuuriin, mikä onnistui parhaiten osallistumalla sen huumoriin. Kämpän sukupuolijärjestelmä perustui sukupuolitettuun työnjakoon ja kämppätilan sukupuolenmukaiseen jakamiseen. Kämpän keittiö ja emännän huone olivat naisille kuuluvaa yksityisaluetta, josta oltiin yhteydessä miesten puolelle vain tarjoiluluukun välityksellä. Sukupuolten erillään pitämistä perusteltiin kämppäemännän suojelemisella, mutta sen tavoitteena oli myös estää sukupuolisuhteiden syntyminen kämpän miesten ja kämppäemännän välille. Kämppäemäntä olikin virallisesti rauhoitettu ja emännän koskemattomuudesta huolehtiminen oli kämppäyhteisön vastuulla. Kämppäelämässä syntyi kuitenkin seurustelusuhteita ja mahdollisesti myös sukupuolisuhteita. Näistä ei kuitenkaan mielellään kerrota haastatteluissa. Myös seksuaalista häirintää esiintyi. Kämppäemännät kuitenkin korostavat miesten kunnioittavaa suhtautumista heihin. He korostavat, etteivät sukupuolten väliset suhteet olleet ongelmallisia ja painottavat omaa sukupuolimoraaliaan. Kämppäemännät näkevät itsensä kämppäyhteisön jäsenenä, eivätkä halua puhua pahaa muusta yhteisöstä. Vaikeita tilanteita kuvatessaan he korostavat omaa aktiivisuuttaan ja selviytymistään. Kämppäemännät luovat itsestään kuvaa selviytyjinä ja vahvoina naisina.

”Talo elää tavallaan ja vieras käypi ajallaan” – Eduskunnan hajottaminen ja Liinamaan virkamieshallitus 1975

Tutkimus tarkastelee tapahtumaketjua, joka johti Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen eroon, eduskunnan hajottamiseen sekä Keijo Liinamaan virkamieshallituksen muodostamiseen kesäkuussa 1975. Lähtökohtana on tarkastella sitä, miksi eduskunta hajotettiin ja poliittisen hallituksen tilalle muodostettiin virkamieshallitus sekä, millainen oli sen kokoonpano ja mitä se sai toimikaudellaan aikaan. Sorsan enemmistöhallitus hajosi poliittisiin erimielisyyksiin ja sisäiseen toimintakyvyttömyyteen. Taustalla oli myös Suomen taloudellisen tilanteen jatkuva heikkeneminen ja presidentti Kekkosen tyytymättömyys hallituksen toimintaan. Hallituspuolueiden edustajat pyysivät presidentiltä eroa ja samalla eduskunnan hajottamista. Kekkonen myönsi eron ja määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit pidettäväksi syyskuussa 1975. Hajotuskäskyä ei lopulta tarvinnut antaa, koska eduskunta päätti itse äänestyksen jälkeen lopettaa valtiopäivät. Ainoaksi vaihtoehdoksi nähtiin virkamieshallitus, koska poliittiset puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen uudesta hallituksesta. Keskustapuolue ja sosialidemokraatit kärsivät hallitusväsymyksestä ja kokoomuksen jatkuva hallituspaitsio rajoitti koalitioiden muodostamista. Virkamieshallitus synnytettiin rauhoittamaan tilannetta ja hoitamaan ”juoksevia asioita” siksi ajaksi, kunnes maassa pidettäisiin uudet vaalit ja sen jälkeen muodostettaisiin toimintakykyinen enemmistöhallitus. Kekkonen ja Liinamaa kokosivat yhdessä ministeristön, joka koostui sekä presidentin että pääministerin luottohenkilöistä ja henkilökohtaisista ystävistä. Suurimmalla osalla ministereistä oli julkinen puoluekanta. Näin ollen hallitusta voidaan kutsua myös puolipoliittiseksi ministeristöksi. Virkamieshallitus toimi viiden ja puolen kuukauden ajan. Hallitus suoriutui Ety-järjestelyistä kunnialla, valmisteli vuoden 1976 budjettiesityksen ja toi eduskuntaan lukuisia lakiesityksiä. Suurimpiin huolenaiheisiin – kasvavaan inflaatioon ja työttömyyteen – hallitus ei ehtinyt, tasapainottavaa budjettia lukuun ottamatta, kehittää kestäviä ratkaisuja. Hallitus jätti paikkansa marraskuun lopussa 1975, jolloin Kekkonen runnasi maahan poliittisen hätätilahallituksen. Virkamieshallitukset ovat poikkeustilanteita varten, jollaista ei tosi asiassa ollut vuonna 1975. Valtansa huipulla olleelle presidentti Kekkoselle virkamieshallitus oli poliittisen vallankäytön väline – eräänlainen maan tapa, joka kutsuttiin apuun poliittisten puolueiden yhteistyön jouduttua umpikujaan. Aikalaiset suhtautuivat ei-parlamentaarisen hallituksen käyttöön varsin neutraalisti – kritiikkiä esitti etenkin lehdistö. Tutkimukseen taustalla on laaja ja monipuolinen lähdeaineisto, jonka pohjalta olen lähdekriittisin menetelmin rakentanut tutkimuskohteestani mahdollisimman kattavan ja aukottoman kokonaisuuden. Tärkeimpinä alkuperäislähteinä ovat olleet suurimpien puolueiden runsas arkistomateriaali, Liinamaan hallituksen aineisto, valtioneuvoston istuntojen pöytäkirjat sekä Keijo Liinamaan yksityiskokoelma. Kuvaa aikakauden sisäpoliittisesta tilanteesta ovat selventäneet tutkimuskirjallisuus, lähdejulkaisut, sanomalehdet sekä eräät muistelmateokset. Ajankuvaa ovat omalta osaltaan syventäneet kolmen tapahtumia läheltä seuranneen poliittisen vaikuttajan haastattelut.

Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä vuosina 1975-2010

Tutkielma tarkastelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuspuhetta vuosina 1975 2010. Aihetta käsitellään julkisen puheen ja yksityisen kokemuspuheen näkökulmista. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat vanhoillislestadiolaisen liikkeen julkaisut, erityisesti vuosikirjat ja Päivämies-lehti, vanhoillislestadiolaisten kirkolliskokousedustajien naisten pappeutta käsittelevät puheenvuorot vuosina 1976, 1984 ja 1986 sekä Kotimaan, Kalevan ja Helsingin Sanomien artikkelit, joissa tarkastellaan naispappeutta ja vanhoillislestadiolaista herätysliikettä tutkimusjakson aikana. Rinnakkaisen aineiston julkiselle puheelle tuovat kahdenkymmenen viiden vanhoillislestadiolaisen naisteologin haastattelut, jotka olivat opiskelleet tutkimusjakson aikana. Julkinen puhe ja yksityinen kokemuspuhe etenevät työssä kronologisesti niin, että esille nousevat kunkin vuosikymmenen ja sukupolven yhteiset kokemukset sekä historian tapahtumien ja yksilön kokemuksen yhteenkuuluvuus. Tutkielma on herätysliiketutkimusta, joka sijoittuu naishistoriantutkimuksen kenttään. Tutkielma osoittaa, että naispappeuskeskustelu määritteli vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen paikkaa kirkossa. 1970-luvulla herätysliike esitti vakavan huolen kirkossa esiintyvästä naispappeusmyönteisyydestä ja kirkolliskokouksissa lestadiolaiset edustajat esiintyivät kiivaina naispappeuden vastustajina. 1980-luvulla vanhoillislestadiolaiset sopeutuivat kirkon myönteiseksi muodostuneeseen naispappeuskantaan ja kiivaista vastustajista tuli kirkossa hyvän yhteistyön korostajia. Vanhoillislestadiolaiset eivät ryhmittyneet muiden naispappeutta vastustavien järjestöjen kanssa. Herätysliikkeen virallinen keskustelu ja julkinen puhe olivat miesten puhetta naisten pappeudesta. Niin SRK:n johtokunnassa, kirkolliskokouksessa kuin lehdistössä asiaa käsittelivät ja kommentoivat vain miehet. Myös yksityinen kokemuspuhe osoittaa, etteivät vanhoillislestadiolaiset naiset osallistuneet liikkeessä käytyyn naispappeuskeskusteluun. Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät pohtineet omakohtaisesti pappeutta, eivätkä he keskustelleet aiheesta myöskään yliopistolla 1970 1990 luvuilla. Naispappeus nousi herätysliikkeessä keskusteluun 2000-luvulla, kun kielteisen opin ja hyvin toimivan käytännön ristiriita nosti esille liikkeen sisällä vaikuttaneet erilaiset virkakysymyskannat. Tutkielma tuo esille neljä erilaista tapaa suhtautua virkakysymykseen. Kaikille vuosikymmenille, 2000-lukua lukuun ottamatta, kuului haastateltuja, jotka olivat omaksuneet liikkeen virallisen linjan naispappeuskysymyksessä ja he vastustivat muutosta. He perustelivat kantaansa Raamatun muuttumattomalla opetuksella ja auktoriteetilla. Lisäksi he korostivat naisten ja miesten eroja sekä erilaisia tehtäviä. Toiseksi erityisesti vanhemman sukupolven naisissa oli monia, joita voi nimittää sopeutujiksi. Liikkeessä vallinnut perinne sekä kipeät kokemukset herätysliikkeen hajaannuksista olivat opettaneet tyytymään ja vaikenemaan. Jokaisen sukupolven naisissa oli haastateltuja, jotka seurasivat keskustelua tarkkailijoina, ja myös osallistuivat aktiivisesti naisen asemaa ja virkakysymystä käsittelevään keskusteluun. Nämä naiset pohtivat pappeutta myös henkilökohtaisesti. Tarkkailijat peräänkuuluttivat avoimen keskustelun merkitystä. 2000-luvulla opiskelleet eivät olleet omaksuneet liikkeen opetusta virkakäsityksestä ja he kaikki suhtautuivat myönteisesti naispappeuteen. Nämä naiset sekä julkisuudessa naispappeutta puolustaneet lestadiolaismiehet pyrkivät uudistamaan liikkeen virkakysymyskantaa. Uudistajat olivat tyytymättömiä liikkeessä vaikuttaviin sukupuolirooleihin eikä heidän ajatteluaan sitonut esimerkiksi 1970-luvun kriisiajan vaikutuksesta syntynyt avoimuuden pelko.

Silva Fennica Vol. 9, 1975.

Julkaistu Silva Fennica Vol. 9(4) -numeron liitteenä.

Roudan muodostumisesta ja esiintymisestä Suomessa vuosina 1955-1975

Engl. summary: On the formation and occurrence of soil frost in Finland 1956 to 1975

Concentrations and loads of some metals and fluorine in the River Kokemäenjoki in 1975 and 1977

Tiivistelmä: Metallien ja fluorin pitoisuuksista ja määristä Kokemäenjoessa vuosina 1975—1977

Juoksuhaudoista yhteiskuntaan : Vuosien 1965-1975 sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia koskevan joukkotiedotuksen diskursiivinen tarkastelu

The Finnish society developed rapidly in the 1960´s and 1970´s. This was result of international trends. Development of education, urbanization and wide organization of society increased discontent towards prevailing social structure and towards the power elite. Development of technology created possibility to present radical perspectives in mass media. This caused widely spread discussions dividing opinions. The purpose of this thesis was to complement research on national defence and the Finnish Defence Forces especially between years 1965 and 1975. The task of research was to clarify how changes in society and how the significance of this change was interpreted in public discussion about national defence and development of the Defence Forces. The most essential points for this thesis turned out to be discourses structured from public discussion. Main research material consisted of approximately 35000 news, editorials, articles and opinions presented in mass media supplemented by literature, committee reports and other archival sources. Frame of reference for this thesis is based on relativistic worldview. According to this, social reality is relative and there is no single truth. Environment has significant influence on the issue how knowledge and truth are formed. Data analysis was based on critical discourse. The key objective was to clarify the effects of broad changes in society using discursive methods. One essential goal was to form order of discourse using linguistic analysis and also connect discourses to wider sociocultural custom. On this thesis I came to the conclusion that on the review period there were five significant ensembles of discourse. They consisted of several discussions focused on different themes. The discourse of official security policy aimed to define national defence and the position of the Defence Forces as parts of foreign policy. Foreign policy is often perceived as the most significant part of security policy. Historical memory, geographical position of Finland and also the state contracts, changes in international warfare, tasks of the Defence Forces and increasing critic of national defence and the difference in thinking between generations formed the discourse of security policy. In the discourse of the liability to military service, the issue was about individual responsibility to society and national defence. Resisters and unarmed defence demands, encouraged by international examples were the themes. The discourse pointed out how mass media is used to influence and forced the Defence Forces to develop the practices in public information. The discourses of democracy and politics were closer to internal development of the Defence Forces to integrate more into society. The discourse of democracy focused in changing power relationships of the Defence Forces that were known as authoritarian. Issues like conscript and personnel union activity had lot of similarities to general social development. The discourse of politics presented how the Defence Forces were pushed towards parliamentary decision making. The personnel was granted the same rights as other population. Themes related to the discourse on the will to national defence were development of mental national defence, increasing education on national defence and creation of more open public information culture. According to discourses presented above I can state, that the position of the Defence Forces in society was changed between years 1965-1975. This change was advanced by the Defence Forces reformed attitude towards mass media and public information in general. Active participation in public information important became important instead of only answering topics. This positive development created an atmosphere, that was easier for the public to understand and create own pictures of the armed forces. Due to this, I can describe that the defenders and supporters of the armed forces were stuck in their trenches, until discussions presented in discourses and themes developed the Defence Forces to be better fitting part of society. Key words; society, national defence, Defence Forces, discourse, mass media, security policy, liability to military service, conscription, democracy