Die Großstadt als Gegner? : Zur Wahrnehmung Berlins in Literatur, Film und Hörspiel der späten Weimarer Republik

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten Berliinin suurkaupunki vaikutti Weimarin tasavallan loppuaikoina yksilöön. Tutkimusaineistona on Alfred Döblinin romaani Berlin Alexanderplatz sekä Walter Ruttmannin elokuva Berlin. Die Sinfonie der Großstadt ja kuunnelma Weekend. Teoreettisena taustana hyödynnetään kulttuuri- ja mediahistorian mentaliteetti- ja sosiaalihistoriaa. Aihetta käsitellään myös historiallis-temaattisesta lähtökohdasta, eli työssä tutkitaan todellisen Berliinin asemaa kyseisenä aikana, modernin metropolin olemusta, modernin ajan murrosvaihetta sekä uusasiallisen taidesuuntauksen vaikutusta teoksiin. Weimarin tasavallan aikana Saksassa elettiin murroksen keskellä. Toisaalta yhteiskunta oli poliittisesti pirstoutunut ja taloudellisesti epävakaa, mutta toisaalta kulttuurielämä oli lyhyen aikaa rikasta. Suurkaupungin asukkailla oli enemmän vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään omassa ympäristössään. Toisaalta ajan ristiriitaisuus kuitenkin vaikeutti yksilöllisen elämäntavan toteutumista; ihmiset odottivat murroskauden päättymiseltä materiaalista tyydytystä, jolloin henkiselle kehitykselle jäi vähän tilaa. Tärkein kysymyksenasettelu koskee suurkaupungin roolia oman aikansa tuotteena: missä määrin kaupunki oli ihmisen todellinen vastustaja ja missä määrin sen asema oli kuviteltua? Todellisen Berliinin suhdetta reflektoidaan fiktiiviseen suurkaupunkiympäristöön. Ensin tarkastellaan Berliiniä toimijana murroskaudella ja sitten käsitellään ajan ja tilan havainnointia. Koska teokset ovat fiktiivisiä, erityisen tarkastelun kohteena on todellisuuden, fiktion ja simulaation suhde. Tässä yhteydessä tarkastellaan myös kaupungin ja maaseudun välistä problematiikkaa. Kolmannessa osassa esille nousee yksilön ja massan välinen suhde, joka sekin vaikuttaa ihmisen ja suurkaupungin väliseen vastakkainasetteluun. Ilmensikö koneiden ja liikenteen dominoiva asema futuristista asetelmaa? Lisäksi käsitellään alamaailman ja kultaisen 20-luvun välistä kuilua. Kaikkia kolmea teosta yhdistää 24 tunnin aikakäsite; ajalla on selkeästi rajattu alku ja loppu, ja myös tilan käsite on tarkastelussa tärkeä. Kaikissa teoksissa on hyödynnetty montaasitekniikkaa. Kohtaukset vaihtuvat hyvinkin nopeasti, jolloin lukija, katsoja tai kuulija vieraantuu varsinaisesta kohteestaan. Montaasi vaikuttaa ratkaisevasti myös kaupungin ja yksilön suhteen kuvaukseen. Suurkaupungista muotoutuu lähes hirviömäinen, personifioitu subjekti, joka konemaisella olemuksellaan pyrkii nujertamaan pienen ihmisen. Döblinin romaanissa kertoja toimii ikään kuin yksilöä vastaan liittämällä kerronnan väliin uutisaiheita, säätiedotuksia ja kohtalokertomuksia. Elokuvassa ja kuunnelmassa teknologisen kehityksen ihannointi on noussut etualalle: ihmiset muistuttavat sekä yksilöinä että massana koneita, jotka liikkuvat hektisen mekaanisesti eteenpäin kuin liikennevälineet. He eivät kyseenalaista ympäristöään eivätkä koe olevansa oravanpyörässä. Romaanin päähenkilö on heijastanut omat pelkonsa konkreettisesti suurkaupungin infrastruktuuriin, kerrostaloihin, jotka tuntuvat kaatuvan hänen päälleen. Yksilöllinen kehitys on vaarassa pysähtyä, sillä koneistuminen tekee yksilöistä massaa. Elokuvassa ja kuunnelmassa kamppailu suurkaupunkiorganismin ja ihmisten välillä jatkuu, mutta romaanissa kamppailu päättyy päähenkilön parantumiseen. Hänestä tulee mallikansalainen - vaiennettu ja kuuliainen. Kaikkien kolmen teoksen hahmoja kuvataan modernin ajan uhreina. Heiltä puuttuu mekanismi, jolla he voisivat käsitellä kokonaisuuksia. Modernin ajan hahmojen elämä on lopulta kuin tanssia tulivuoren päällä - epävarmaa ja riskialtista.

Retoriset keinot ja kirjoittajaroolit virolaisen Postimees-lehden ja suomalaisen Helsingin Sanomien verkkosivujen mielipidekeskusteluissa

Työssä tutkitaan erilaisin tekstintutkimuksen keinoin suomalaisen Helsingin Sanomat -lehden ja virolaisen Postimees-lehden internet-julkaisuissa ilmestyneisiin uutisiin liittyviä mielipidekirjoituksia. Työn tavoitteena on tarkastella eroja suomalaisten ja virolaisten kirjoittajien retoriikassa, argumentaatiossa ja roolivalinnoissa. Työn aineisto koostuu Helsingin Sanomien ja Postimees´in internet-sivuilla tammikuussa 2008 ilmestyneiden uutisten saamista mielipiteistä eli kommenteista. Molemmista lehdistä on valittu mukaan kymmenen uutista, jotka kaikki ovat saaneet keskimäärin 30 kommenttia. Uutiset ovat molemmissa maissa kotimaan uutisia ja ne on valittu satunnaisesti, joskin muutamien uutisten aiheet ovat lehdissä samankaltaisia. Työn neljännessä luvussa aineistoa analysoidaan rekisterien, tekstityyppien ja retoriikan näkökulmista. Rekistereistä puhuttaessa tarkoitetaan erilaisia tapoja kirjoittaa erilaisissa tilanteissa. Internetistä löytyvät mielipidekirjoitukset vaihtelevat virallisen kirjakielen ja arkisen puhekielen, jopa slangin, käytön välillä. Mielipidekirjoitukset kuuluvat argumentoivaan tekstityyppiin. Niiden tehtävä ei ole kertoa asioista neutraalisti, vaan kirjoittaja ilmaisee tekstissään omia arvojaan, mielipiteitään ja käsityksiään. Viidennessä luvussa aineistoa tutkitaan retorisen diskurssianalyysin keinoin, eli analysoidaan millaisia retorisia keinoja kirjoittajat käyttävät argumentaationsa vahvistamiseen. Retorisia keinoja esitellään työssä Arja Jokisen esittämän jaotuksen mukaisesti. Argumentaatiota voidaan jaotella myös sen mukaan, onko kyseessä hyökkäävä, puolustava, fakta- tai tunnepohjainen retoriikka. Kuudennessa luvussa analysoidaan mielipidekirjoitusten kohteita eli adressaatteja sekä kirjoittajien itselleen ottamia rooleja. Kirjoittajat voivat osoittaa roolivalintaansa useiden retoristen keinojen avulla. Rooleista yleisimmät ovat opettaja, asiantuntija ja kriitikko, marginaalisempia puolestaan kysyjä ja kannattaja/tukija. Aineiston analysointi on nostanut esille useita eroja suomalaisten ja virolaisten mielipidekirjoitusten välillä. Suomalaiset kirjoitukset kirjoitetaan usein yleis- tai kirjakielellä ja neutraalilla sävyllä. Virolaisissa mielipidekirjoituksissa on enemmän puhekielisyyttä ja kirjoitusvirheitä. Kirjoitusten sävy on jyrkempi ja arvoja tai arvioita välittävät sanat usein hyvin affektisia. Suomalaisissa mielipidekirjoituksissa kirjoittajat käyttävät argumentaationsa vahvistamiseen paljon oman asiantuntijuutensa korostamista tai vahvistamista konsensuksella, oma pätevyys myös perustellaan koulutuksen tai ammatin avulla. Suomalaisissa kirjoituksissa mielipiteet ovat myös pääasiassa faktoihin ja puolustavaan retoriikkaan perustuvia. Virolaisissa mielipiteissä kirjoittajat esittävät väitteensä tosiasioina ilman erityisiä perusteita. Argumentaatio rakentuu pääasiallisesti hyökkäävän ja tunnepohjaisen retoriikan päälle. Myös roolivalintojen välillä on eroja: suomalaismielipiteet esitetään useimmiten opettajan tai asiantuntijan roolista, virolaisissa mielipiteissä kirjoittaja on yleensä kriitikko tai asiantuntija.