Konstruktiivisen linjakkuuden perusteita etsimässä : Systemaattinen analyysi John Biggsin esittämistä yliopisto-opetuksen lähtökohdista

The aim of this study is to explore by systematic textual analysis the crucial conceptions of constructive alignment and to reconstruct the concept of constructive alignment and examine the relation between conceptual relationships in John Biggs’s texts. In this study, I have also analyzed the presuppositions of the concept of constructive alignment and its possible implications. The research material includes Biggs’s (1996b; 2003) article entitled Enhancing Teaching through Constructive Alignment and book entitled Teaching for Quality Learning at University. The primary purpose of the systematic textual analysis is to reconstruct concepts and gain access to a new or more profound understanding of the concepts. The main purpose of the constructive alignment is to design a teaching system that supports and encourages students to adopt a deep approach learning. At the center of the constructive alignment are two concepts: constructivism in learning and alignment in teaching. A tension was detected between these concepts. Biggs assumes that students’ learning activities are primed by the teaching. Because of this it is not important what the teacher does. At the same time he emphasizes that teaching interacts with learning. The teacher’s task is to support student’s appropriate learning activities. On the basis of the analysis, I conclude these conceptions are not mutually exclusive. Interaction between teaching and learning has an effect on student’s learning activities. The most essential benefit of the model of constructive alignment is that Biggs brings together and considers teaching at the same level with learning. A weakness of Biggs’s model relates to the theoretical basis and positions of the concept of constructive alignment. There are some conflicts between conceptions of epistemology in Biggs’s texts. In addition, Biggs writes about constructivism also as conceptions of epistemology, but doesn’t consider implications of that position or what follows or doesn’t follow from that commitment. On the basis of the analysis, I suggest that constructivism refers in Biggs’s texts rather to constructivism in learning than philosophical constructivism. In light of this study, constructive alignment doesn´t lead to philosophical constructivism. That’s why constructive alignment stays out of idealism. Biggs’s way of thinking about teachers possibility to confronting students’ misconceptions and evaluate and assess students’ constructions support a realist purpose in terms of philosophical stance. Realism does not drift toward general problems of relativism, like lack of criteria for assessing or evaluate these constructions.

Vedestä vai Hengestä? : Uuras Saarnivaaran kasteteologia

Of water or the Spirit? Uuras Saarnivaara s theology of baptism The aim of the study was to investigate PhD and ThD Uuras Saarnivaara s views on baptism as well as their possible changes and the reasons for them. Dr Saarnivaara said himself that he searched for the truth about the relationship between baptism and faith for decades, and had faltered in his views. The method of this research is systematic analysis. A close study of the source material shows that Dr Saarnivaara s views on baptism have most likely changed several times. Therefore, special attention was paid to the time periods defined by when his literary works were published. This resulted in revealing the different perspectives he had on baptism. The fact that Dr Saarnivaara worked on two continents Europe and North America added a challenge to the research process. At the beginning of the research, I described Dr Saarnivaara s phases of life and mapped out his vast literary production as well as presented his theological basis. Saarnivaara s theological view on the means of grace and their interrelation in the church was influenced by the Laestadian movement, which caused him to adopt the view that the Holy Spirit does not dwell in the means of grace, but in the believers. Thus the real presence of Christ in the means of grace is denied. God s word is divided into Biblical revelation and proclamation by believers through the means of grace. Also, the sacraments are overshadowed by the preached word. Because grace is received through the word of the gospel preached publicly or privately by a believer, the preacher s status gains importance at the expense of the actual means of grace. Saarnivaara was intrigued by the content of baptism from the time he was a student until the end of his life. As a young theologian, he would adopt the opinions of his teachers as well as the view of the Evangelical Lutheran Church of Finland, which at the time was dominated by the pietistic movement and the teachings of J. T. Beck. After Saarnivaara had converted to the Laestadian movement, moved to the United States and started his Luther research, he adopted a view on baptism which was to a great extent in accordance with Luther and the Lutheran Symbolical Books. Saarnivaara considered his former views on baptism unbiblical and publicly apologised for them. In the 1950s, after starting his ministry within the Finnish neopietistic movements, Saarnivaara adopted a Laestadian-neopietistic doctrine of baptism. During his Beckian-pietistic era, Saarnivaara based his baptism theology on the event of the disciples of Jesus being baptised by John the Baptist, the revival of Samaria in the Book of Acts and the conversion of Cornelius and his family, all cases where the receiving of the Holy Spirit and the baptism were two separate events in time. In order to defend the theological unity of the Bible, Saarnivaara had to interpret Jesus teachings on baptism in the Gospels and the teachings of the Apostles in the New Testament letters from a viewpoint based on the three events mentioned above. During his Beckian-pietistic era, the abovementioned basic hermeneutic choice caused Saarnivaara to separate baptism by water and baptism by the Holy Spirit in his salvation theology. Simultaneously, the faith of a small child is denied, and rebirth is divided into two parts, the objective and the subjective, the latter being moved from the moment of baptism to a possible spiritual break-through at an age when the person possesses a more mature understanding. During his Laestadian-Lutheran era, Saarnivaara s theology of baptism was biblically consistent and the same for all people regardless of the person s age. Small children receive faith in baptism through the presence of Christ. The task of other people s faith is limited to the act of bringing the child to the baptism so that the child may receive his/her own faith from Christ and be born again as a child of God. The doctrine of baptism during Saarnivaara s Laestadian-neopietistic era represents in many aspects the emphases he presented during his first era, although they were now partly more radical. Baptism offers grace; it is not a means of grace. Justification, rebirth and salvation would take place later on when a person had reached an age with a more mature understanding through the word of God. A small child cannot be born again in baptism because being born again requires personal faith, which is received through hearing and understanding the law and the gospel. Saarnivaara s views on baptism during his first and third era are, unlike during his second era, quite controversial. The question of the salvation of a small child goes unanswered, or it is even denied. The central question during both eras is the demand of conversion and personal faith at a mature age. The background for this demand is in Saarnivaara s anthropology, which accentuates man s relationship to God as an intellectual and mental matter requiring understanding, and which needs no material instruments. The two first theological eras regarding Saarnivaara s doctrine of baptism lasted around ten years. The third era lasted over 40 years until his death.

John Searlen teoria tietoisuudesta

Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan John Searlen teoriaa tietoisuudesta. Tietoisuus (consciousness) on Searlen mukaan tärkein mielenfilosofinen käsite. Searle ei määrittele käsitettä tarkasti, vaan tyytyy esittämään sitä kuvaavia esimerkkejä ja analogioita. Tietoisuuden keskeisimmiksi ominaisuuksiksi Searlen teoriassa näyttävät muodostuvan intentionaalisuus (intentionality), subjektiivisuus (subjectivity) ja kausaalinen vaikutus käyttäytymiseen (mental causation). Näihin ominaisuuksiin liittyvät myös Searlen painavimmat tietoisuudesta esittämät argumentit. Argumenttien analysointi on tutkielman tärkein tavoite. Searlen yhteysperiaatteen (Connection Principle) mukaan intentionaalisia tiloja voi olla vain olennolla, jolla voi olla tietoisia intentionaalisia tiloja, ja jokainen alitajuinen intentionaalinen tila on ainakin potentiaalisesti tietoinen. Toisin sanoen intentionaalisuuden ja tietoisuuden välillä vallitsee välttämätön yhteys seuraavasti: on loogisesti välttämätöntä, että jokainen intentionaalinen tila voi ainakin periaattessa päästä tietoisuuteen.Tutkielmassa kuitenkin osoitetaan, että yhteysperiaateeseen on syytä suhtautua epäillen. Searlen yhteysperiaatteen puolesta esittämä argumentti näyttää nimittäin sisältävän dilemman. Jos erottelu intrinsiseen ja näennäiseen intentionaalisuuteen tulkitaan Searlen tavoin, syyllistytään sen olettamiseen, mikä pitäisi todistaa; jos taas erottelu tulkitaan toisin kuin Searle, argumentti ei tue yhteysperiaatetta. Searlen mukaan mentaaliset tilat ovat aina jonkun mentaalisia tiloja. Tästä väitteestä Searle pyrkii johtamaan toisen, paljon radikaalimman väitteen: mielen ilmiöt kuuluvat omaan ontologiseen kategoriaansa, subjektiivisten mentaalisten tilojen kategoriaan. Searlen käsitystä tukee Thomas Nagelin esittämä, hyvin samansisältöinen argumentti. Yksimielisyys ei kuitenkaan ole erehtymättömyyden tae, sillä Paul Churchlandin kritiikki näyttää pahasti horjuttavan Searlen subjektiivisuusargumentin uskottavuutta. Churchland väittää Searlen syyllistyvän intensionaaliseen virhepäätelmään. Yksittäisen henkilön episteemisen pääsyn rajoittuneisuudesta ei Churchlandin mukaan voida tehdä mitään ontologisia johtopäätöksiä, koska tiedetyksi tuleminen ei ole objektin aito ominaisuus. Vastaväite näyttää olevan kohtalokas Searlen subjektiivisuusargumentille. Subjektiivisuuden ongelma näyttää olevan perustava metafyysinen vedenjakaja, joka jakaa mielenfilosofiset teoriat toisaalta materialistisiin, toisaalta dualistisiin. Searle uskoo, että mieli-ruumis -ongelma (mind-body problem) on ratkaistavissa ilman, että tarvitsee valita kumpaakaan. Ratkaisu sisältyy kahteen Searlen näennäisesti yhteensopimattomaan teesiin. Ensimmäisen teesin mukaan mentaaliset tilat ovat todellisia ilmiöitä, eikä niitä voida redusoida mihinkään muuhun tai eliminoida määrittelemällä ne uudestaan. Toisen teesin mukaan aivojen operaatiot aiheuttavat mentaaliset tilat ja mentaaliset tilat ovat aivojen piirteitä. Teeseistä jälkimmäinen osoittautuu ongelmalliseksi syistä, jotka Jaegwon Kim on esittänyt. Jos mentaaliset tilat olisivat aivojen ominaisuuksia, ei mielen ja aivojen välinen suhde voisi olla kausaalinen, koska kausaatiossa (causation) on aina kyse kahden erillisen entiteetin tai tapahtuman välisestä relaatiosta, jossa suhteen osapuolien välillä on oltava ajallista etäisyyttä. Toiseksi Searlen vertaus tietoisuuden ja aivojen suhteesta kappaleen kiinteyden ja sen mikrorakenteen suhteeseen epäonnistuu, koska tietoisuus ja kiinteys kuuluvat Searlen teoriassa eri ontologisiin kategorioihin, eikä niitä siten voi ongelmattomasti rinnastaa. Searlen analogia kiinteyteen murtuu myös siksi, että kappaleen mikrorakenne ei yksinkertaisesti aiheuta sen kiinteyttä. Tietoisuus ei siis voi olla samanaikaisesti aivojen ominaisuus ja aivojen kausaalisen toiminnan seuraus. Tutkielmassa päädytään puolustamaan kantaa, että Searlen argumentit eivät ole vakuuttavia ja että Searle ei ole onnistunut eksplikoimaan teoriaa, joka välttäisi dualismiin ja materialismiin liittyvät tunnetut ongelmat. Kysymys mikä on mielen suhde ruumiiseen, jää siten avoimeksi. Avainsanat: intentionaalisuus, mentaalinen, mieli-ruumis -ongelma, Searle, subjektiivisuus, tietoisuus

Pragmatismi poliittisena filosofiana. Yksilö ja yhteisö John Deweyn ajttelussa

John Dewey (1859-1952) oli yhdysvaltalainen filosofi, pedagogi ja julkinen keskustelija, jonka ajattelu on merkittävästi vaikuttanut pragmatismina tunnetun filosofisen suuntauksen kehittymiseen. Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Devveyn poliittista filosofiaa ja ajattelua. Tarkoituksena on selvitellä, millaista on Devveyn poliittinen filosofia ja voiko hänen pragmatistinen poliittinen filosofiansa tarjota jotain mielenkiintoista myös tämän päivän poliittisen filosofian kentälle. Tutkielmassa tarkastellaan Devveyn esittämää kritiikkiä klassista liberalismia ja individualismia kohtaan, Devveyn omaa poliittisen filosofian projektia sekä sen kohtaama kritiikkiä ja arvioidaan Devveyn poliittista filosofiaa yleisesti. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Devveyn käsitykset yksilöstä, valtiosta, demokratiasta, vallasta ja tiedosta. Ensisijaisena lähteenä tutkielmassa on Devveyn koottujen teosten sarja vuosilta 1882-1953, ennen kaikkea 1920-30-lukujen tuotanto. Lisäksi lähteenä on useita tuoreita artikkeleita sekä kommentaareja. Keskeisin löytö tutkielmassa on, että Devveyn poliittisen filosofian oleellinen piirre on "anti-essentialismi", eli huomion siirtäminen pois jostain oletetuista yksilöiden ja ryhmien olemuksista tai sisäisestä luonnosta niiden välisiin suhteisiin ja näiden ilmauksiin. Tähän liittyen Devveyn poliittisen filosofian keskeiseksi lähtökohdaksi osoittautuu perinteisen yksilö-yhteisö jaottelun kyseenalaistaminen. Tutkielma tarjoaa laajan katsauksen Devveyn poliittiseen ajatteluun sekä pragmatistiseen poliittiseen filosofiaan.