Diplomatian historiapolitiikka: Historia-argumenttien käyttö Kosovon kysymyksessä 1998-2010

Tutkielmassa tarkastellaan yhtä kansainvälisten suhteiden ja diplomatian lähihistorian pulmallisinta haastetta, kysymystä Kosovon asemasta vuosina 1998–2010. Se oli yksi keskeisimmistä 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotien solmukohdista ja suhtautuminen siihen jakaa edelleen kansainvälisen yhteisön rivejä maailmanlaajuisesti. Tapaus on erityisen mielenkiintoinen myös nationalismin ja historiapolitiikan kannalta, sillä Kosovo on sekä albaanien että serbien kansallisen identiteetin ydinaluetta. Varhaishistorian myytit ja etnohistorialliset kertomukset ovat olleet tärkeässä asemassa lukuisissa aluetta koetelleissa konflikteissa. Tutkimuksen lähtökohtana on historiapolitiikan lähestymistavan välttämättömyys kansainvälisesti politisoituneen ”Kosovon kysymyksen” ymmärtämisessä. Historiapolitiikan teoreettisen viitekehyksen soveltuvuuden koettelu diplomatian argumentaation ja kansainvälisten suhteiden analysoinnissa on olennainen osa tutkimuksen tehtävänasettelua, sillä varsinkaan Suomessa ei vastaavaa tutkimusta ole ennen tehty. Samalla tutkimuksen tavoitteena on luokitella, analysoida ja vertailla eri valtioiden diplomaattisten historia-argumenttien käyttöä Kosovon kysymyksen yhteydessä sekä tarkastella näiden argumenttien kautta suhtautumista kansallisiin etnohistorian tulkintoihin ja niiden käyttöön 1990-luvun retoriikassa. Tutkielman tärkeimpiä alkuperäislähteitä ovat YK:n turvallisuusneuvoston Kosovoa käsittelevien istuntojen pöytäkirjat vuosilta 1998–2010 sekä huhti- ja heinäkuussa 2009 YK:n kansainväliselle tuomioistuimelle (ICJ) toimitetut, Kosovon itsenäisyysjulistuksen lainmukaisuutta käsittelevät, kirjalliset lausunnot ja kommentit. Tutkimuskirjallisuuden osalta tutkielman tärkeimpiä lähteitä ovat muun muassa Oliver Jens Schmittin, Marc Wellerin ja Pekka Visurin teokset sekä monet albaanien ja serbien kansallisia historiakäsityksiä ilmentävät teokset. Tutkielman metodologisena apuvälineenä on sovellettu suomalaisessa tutkimuksessa aikaisemmin hyvin vähän käytettyä Karl-Georg Faberin mallia historian poliitisen käytön kategorisoimiseksi. Faberin mallia käytetään paitsi historia-argumenttien luokittelun kehikkona, myös ajattelua ohjaavana historianfilosofisena kolmitasoisena mallina. Sitä on täydennytty Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimuksen teorialla. Tutkimuksen tärkeimpiä johtopäätöksiä on historiapolitiikan näkökulman ja Faberin mallin hedelmällisyyden toteaminen diplomatian argumentaation analysoinnissa. Samalla tutkimus osoittaa, että historia-argumenteilla oli (ja on edelleen) Kosovon kysymyksessä oma erityinen roolinsa, joka vaihteli ajallisesti ja teemoittain. Toisaalta kansalliset historiakäsitykset, kuten käsitys omasta kansasta uhrina, näkyivät argumenteissa selvästi, toisaalta pyrkimyksenä oli vältellä nationalistiseksi tulkittavia historia-argumentteja. Lisäksi monissa argumenteissa vaaditiin väkivaltaisen historian jättämistä taakse eurooppalaisen tulevaisuuden toivossa.

UNTAES 1996 - 1998 - onnistunut kriisinhallintaoperaatio? : Entisen serbitasavallan liittäminen osaksi Kroatiaa YK:n pääsihteerin ja Kroatian valtion näkökulmista.

UNTAES oli YK:n kriisinhallintaoperaatio Kroatiassa vuosina 1996 1998, jonka tarkoitus oli auttaa Kroatian sodan jälkeen Kroatian valtiota ja Itä-Slavonian serbiyhteisöä Erdutin rauhansopimuksen täytäntöönpanossa, ja järjestää väliaikaishallinto Itä-Slavonian, Baranjan ja Länsi-Sirmiumin alueella siihen saakka kunnes alue, osa sodanaikaista serbitasavaltaa, olisi hallinnollisesti liitetty osaksi Kroatian valtiota. Useissa lähteissä on väitetty UNTAES-operaatiota onnistuneeksi kriisinhallintaoperaatioksi. Tämän tutkimuksen tavoite on tarkastella onnistumisväitteelle esitettyjä perusteita vertailemalla toisiinsa YK:n pääsihteerin raporteissa ja Kroatian hallituksen YK:lle osoittamissa kirjeissä esitettyjä näkökulmia operaation etenemisestä. Tutkielman teoreettinen viitekehys sisältää kriisinhallinnan käsitteen määrittelyn, konfliktin jälkeisten kehitysvaiheiden ja väliaikaishallinnon järjestämisen teoreettisen tarkastelun sekä Kroatian sodan historiallisen taustoituksen. Myös etnisten ryhmien ja monikansallisten kriisinhallintatoimijoiden kulttuurista kohtaamista käsitellään lyhyesti. Aineisto koostuu yhteensä kymmenestä YK:n pääsihteerin raportista, joista kunkin pituus on 5-18 sivua, sekä yhdestätoista Kroatian pysyvän YK-suurlähettilään välittämästä tai kirjoittamasta kirjeestä, joista kunkin pituus on liitteineen 2-40 sivua. Aineiston analyysiprossessissa on neljä eri vaihetta: aineiston luokittelu ja taulukointi, narratiivien koostaminen aineistosta, eri toimijoiden poimiminen aineistosta ja sijoittaminen A.J. Greimasin aktanttimallin kaavioon ja aktanttimallin soveltaminen ja tulkitseminen tutkimuskysymyksen näkökulmasta. Tutkimuksen pääasiallinen tulos on, että teknisesti Itä-Slavonian reintegraatiota voidaan perustellusti pitää onnistuneena, mutta UNTAES-operaation mandaattiin kirjatut operatiivisia tavoitteita laajemmat tavoitteet multietnisen yhteisön luomisesta eivät täysin toteutuneet operaation aikana. Aineiston mukaan eri toimijoiden välisessä yhteistyössä ja rauhansopimukseen täytäntöönpanossa on ollut puutteita. Pakolaisia on palannut sodan jälkeen alueelle odotuksia vähemmän, ja etnisten ryhmien väliset suhteet olivat jännitteiset operaation loputtua 1998. YK:n mandaattiin kirjatut tavoitteet multietnisen yhteiskunnan luomisesta olivat idealistisia siihen nähden että alueella asuvat serbit ja kroaatit olivat sotineet toisiaan vastaan vain joitakin kuukausia ennen UNTAES-operaation alkamista.