"Me emme ole kirkkoa politisoimassa" : Keskustapuolue ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous vuosina 1970-1977

Tutkielma käsittelee historiantutkimuksen keinoin Keskustapuolueen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen suhdetta ja suhteen kehittymistä vuosina 1970 1977. Aihepiiriä lähestytään sekä henkilö- että organisaatiotasolla. Päälähteinä ovat kirkolliskokouksen pöytäkirjat sekä Keskustapuolueen eri puolue-elinten, ennen kaikkea kirkkopoliittisen toimikunnan, arkistokokoelmat. Keskustapuolue aktivoitui muiden puolueiden tavoin kirkkopolitiikassaan 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Vanhojen herätysliikkeiden edustajista muodostetulla puolueen kirkkopoliittisella toimikunnalla oli tässä aktivoitumisessa keskeinen sija. Vuosikymmenen alussa kirkon politisoituminen nähtiin toimikunnassa pääasiassa myönteisenä kehityksenä. Pyrkiessään säilyttämään herätysliikkeiden luottamuksen toimikunta joutui kuitenkin vuodesta 1974 lähtien muuttamaan kantaansa ja korostamaan, ettei Keskustapuolue ollut politisoimassa kirkkoa. Puolueen kirkkopoliitikkojen mukaan keskusta pyrki itse asiassa kirkkopolitiikallaan vapauttamaan kirkon muiden puolueiden politikoinnilta. Totta olikin, että kirkkopoliittinen toimikunta pysyi melko pitkälle vaiti opillisista kysymyksistä. Sen sijaan kirkon hallinnon demokratisointia ja köyhien seurakuntien aseman parantamista ajettiin voimakkaasti. Vaikka keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat eivät muodostaneetkaan toiminnassaan mitään yhtenäistä ryhmää, he kunnostautuivat hyvin näiden kysymysten esillä pitämisessä, aivan samoin kuin raittiuden ajamisessa. Kirkossa kuunneltiin 1970-luvun alussa puolueiden vaatimuksia ja uudistettiin hallintoa. Vuosikymmenen edetessä Keskustapuolueen vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin kuitenkin vähenivät. Samaan aikaan kirkolliskokous puolestaan aktivoitui yhteiskunnallisille päättäjille, ja siten myös Keskustapuolueelle, suuntaamissaan kannanotoissa. Keskustapuolueessa kuunneltiinkin tarkasti kirkon ääntä. Haluttiin asettua samalle kannalle kirkon kanssa ja puolustaa kirkkoa. Siten pyrittiin vastaamaan SKL:n nousuun ja toisaalta tarjoamaan vaihtoehto SDP:n kirkkopolitiikalle, joka tähtäsi kirkon ja valtion erottamiseen. Vaikka keskustan vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin vaimenivat tutkimuskauden kuluessa, puolue panosti jatkuvasti enemmän kirkolliskokousedustajien vaaleihin ja kirkolliskokouksessa suoritettaviin henkilövalintoihin. Vuonna 1977 keskustassa viritettiin puolueorganisaatiota jo hyvin tehokkaasti seuraavan vuoden kirkolliskokousvaaleihin. SDP:n haastaminen kirkollisissa henkilövalinnoissa alkoi toden teolla vuonna 1973 eli samaan aikaan, kun keskustan ja SDP:n nimityskilpa käynnistyi muuallakin yhteiskunnassa. SDP:n uhalla perusteltiin keskustassa myös omaa kirkkopoliittista aktiivisuutta. Keskusta pyrki haastamaan SDP:n kirkossa paljolti samoin keinoin ja samalla retoriikalla kuin ammattiyhdistysliikkeessä. Keskustapuolue säilytti edustuksensa kirkolliskokouksessa muita puolueita paremmin tutkimuskauden kuluessa. Keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat olivat lähes poikkeuksetta maallikoita ja tulivat lähinnä puolueen vahvoilta kannatusalueilta, kuten Lapuan ja Oulun hiippakunnasta. Edustajien joukossa vanhojen herätysliikkeiden osuus oli huomattava, ja keskustassa pyrittiinkin saamaan omiksi ehdokkaiksi nimenomaan herätysliike-, ei niinkään puoluevaikuttajia. Avainsanat: Kirkolliskokoukset, puolueet, Keskustapuolue, kirkkopolitiikka, politisoituminen, kirkolliset vaalit, herätysliikkeet

Kertooko luonnon järjestys suunnittelusta? : Michael Behe älykkään suunnittelun ajatuksen puolustajana

This study presents a systematical analysis of biochemist Michael Behe's thinking. Behe is a prominent defender of the Intelligent Design Movement which has gaines influence particularly in the United States, but also in elsewhere. At the core of his thinking is the idea of intelligent design, according to which the order of the cosmos and of living things is the handiwork of a non-human intelligence. This "design argument" had previously been popular in the tradition of natural theology. Behe attempts to base his argument on the findings of 20th century biology, however. It has been revealed by biochemistry that cells, formerly thought to be simple, in fact contain complex structures, for instance the bacterial flagellum, which are reminiscent of the machines built by humans. According to Behe these can be believably explained only by referring to intelligent design, not by invoking darwinian natural laws. My analysis aims to understand Behe's thought on intelligent design, to bring forward its connections to intellectual history and worldviews, and to study whether Behe has formulated his argument so as to avoid common criticisms directed against design arguments. I use a large amount literature and refer to diverse writers participating in the intelligent design debate. The results of the analysis are as follows. Behe manages to avoid a large amount of classical criticisms against the design argument, and new criticisms have to be developed to meet his argument. Secondly, positions on intelligent design appear to be linked to larger philosophical and religious worldviews.vaan myös maailmankuvat ja uskonnolliset näkemykset.

"Ai, noi muslimithan ei kai saa tehdä enkeleitä" : Uskonto ja uskontokasvatus monikulttuurisen päiväkodin arjessa ja kasvattajien puheessa

Tämä tutkimus on etnografisesti värittynyt kvalitatiivinen tapaustutkimus. Tutkimus kohdistuu varhaiskasvatuksen uskontokasvatukseen. Tutkimuskohteena oli eräs helsinkiläinen monikulttuurinen päiväkoti. Tutkimuksen tarkoituksena oli havainnoida päiväkodin arkea sekä haastatella päiväkodin kasvattajia (lastentarhanopettajat, lastenhoitajat) uskontoon ja uskontokasvatukseen liittyvistä kysymyksistä. Tutkimuskohteen valintaan vaikutti päiväkodissa käynnissä ollut projekti, jonka puitteissa päiväkodin uskontokasvatusta oltiin kehittämässä ns. monikulttuuristen aamuhetkien muodossa. Tarkemmat tutkimuskysymykset ovat: 1. Miten uskonto ilmenee monikulttuurisen päiväkodin arjessa? 2. Millaisia diskursseja eli puhetapoja monikulttuurisen päiväkodin kasvattajat käyttävät puhuessaan uskontoon ja uskontokasvatukseen liittyvistä kysymyksistä? Aineistonkeräämisen menetelminä käytettiin osallistuvaa havainnointia ja haastattelua. Tietoa tutkimuskohteesta kerättiin myös kasvattajatiimeille suunnatun kyselyn avulla. Vaikka tutkimuskohteena oli koko päiväkoti, niin käytännössä päiväkodin arki näyttäytyi tutkijalle yhden ryhmän toimintaan osallistumisen kautta. Tutkija vietti päiväkodissa yhteensä 28 päivää ja haastatteli 14 kasvattajaa. Kenttäpäivät jakautuivat kolmeen jaksoon aikavälillä 30.11.07–31.3.08. Ajankohdiksi oli valittu jakso ennen joulua, jakso ennen pääsiäistä ja jakso niiden välillä tammi-helmikuussa. Aineiston analyysissa ammennettiin sekä sisällönanalyysiä että diskurssianalyysiä käsittelevästä menetelmäkirjallisuudesta. Saatuja tuloksia peilattiin mm. varhaiskasvatuksen uskontokasvatusta ohjaaviin asiakirjoihin (Opetushallitus 2000; STAKES 2005) sekä Mohammed Abu-Nimerin (2001) malliin uskontojen välisen sensitiivisyyden kehittymisestä. Havainnointiaineistosta ilmenee se, miten varovaisesti, ongelmalähtöisesti ja välinpitämättömästikin kasvattajat suhtautuvat uskontokasvatukseen liittyviin kysymyksiin. Päiväkodissa aloitetut projektityöntekijän organisoimat aamunavaukset olivat kuitenkin tuomassa uudenlaista kielenkäyttöä ja myönteisen asennoitumisen mallia niin sisältöaluetta kuin eri uskontoja kohtaan. Niissä olikin havaittavissa sillanrakentamista erityisesti kristinuskon ja islamin välille. Tämä oli ymmärrettävää, sillä 55 % lapsista oli kotitaustaltaan kristittyjä ja 31 % muslimeja. Kaiken kaikkiaan päiväkodissa uskonnon ilmenemiseen liittyneet tilanteet voitiin jakaa karkeasti kolmeen luokkaan: yllättävä arki (erityisesti ruokailu ja pukeutuminen), joulun ja pääsiäisen aika sekä monikulttuuriset aamunavaukset. Haastatteluaineistosta muodostettiin viisi erilaista kasvattajien tapaa puhua uskontoon ja uskontokasvatukseen liittyvistä kysymyksistä: 1. Omaa uskontoa puolustava puhetapa. 2. Uskontojen välistä tasavertaisuutta korostava puhetapa. 3. Uskontokasvatusta vähättelevä ja kiinnostumattomuutta ilmentävä puhetapa. 4. Uskontokasvatuksen etäistävä puhetapa. 5. Uskontojen aiheuttamaa hämmennystä ilmaiseva puhetapa. Kontekstin muodostetuille puhetavoille antaa havainnointiaineisto. Kaiken kaikkiaan on havaittavissa, että kasvattajien eriasteiset henkilökohtaiset suhtautumistavat ovat vaikuttamassa kasvatustoiminnan suunnitteluun ja sen toteuttamiseen, tässä tapauksessa toteuttamatta jättämiseen. Ne myös vähentävät kasvattajien ammatillista asennoitumista uskontokasvatuksen sisältöalueeseen. Kun kokonaisuutta peilattiin Abu-Nimerin malliin, todettiin, että eri uskontojen kohtaaminen haastaa kasvattajat paljon voimakkaammin kuin eri kulttuurien kohtaaminen. Kasvattajien tulisikin mm. tunnistaa uskontojen ja katsomusten erilaisuuden itsessään aiheuttamia tunteita, jotta mahdolliset kielteiset tunteet eivät olisi vaikuttamassa kasvatustilanteissa. Mallin peilaaminen päiväkodin arkeen ja kasvattajien puhetapoihin lisää ymmärtämystä siitä, miten syvälle menevästä asiasta kulttuurien välisessä kommunikaatiossa on kyse, kun siihen lisätään uskontojen ulottuvuus - tässä tapauksessa uskontokasvatuksen ulottuvuus monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa päiväkodissa.

Hyvän hoidon reuna-alueilla : Potilasvahinko lääketieteellisen toiminnan valossa.

Vuonna 2006 Suomessa korvattiin 2331 potilasvahinkoa. Niistä maksettiin korvauksia yhteensä noin 27 miljoonaa euroa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan potilasvahinkoja lääketieteellisen toiminnan valossa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen: Millä eri tavoilla lääkärin toiminta voi epäonnistua potilasvahinkotapauksissa? Tutkimuksessa määriteltiin neljä kategoriaa, joiden avulla analysoitiin esimerkkitapauksia. Kategoriat käsittelivät hoitojärjestelmää, lääkärin toimintaan vaikuttavia normeja, toiminnan intentionaalisuutta sekä toiminnan suhdetta sen lopputuloksiin ja seurauksiin. Ensimmäisessä tutkimusluvussa määriteltiin kategoriat, joiden avulla lääketieteellistä toimintaa voi arvioida. Ensimmäiseksi analysoitiin hoitojärjestelmää, lääkärin toiminnan kontekstia. Hoitojärjestelmästä nostettiin esille potilas-lääkärisuhde, lääkärien välinen yhteistyö, potilaasta saatavat tiedot, toiminnan mahdollistavat resurssit sekä niin kutsuttu systeemivirhe. Hoitojärjestelmän toimiminen on hyvän hoidon ensimmäinen edellytys. Se vaatii eri terveydenhuollon ammattihenkilöiden saumatonta yhteistyötä.Toinen kategoria käsitteli lääkärin toimintaan vaikuttavia normeja. Georg Henrik von Wrightin teoksen Norm and Action normien jaottelua sovellettiin lääkärin toimintaan. Normien pääryhmään kuuluvat säännöt, määräykset ja ohjeet. Lisäksi voidaan määritellä pienempiä normiryhmiä, jotka sijaitsevat pääryhmien välimaastossa. Näihin pienempiin ryhmiin sijoittuvat tottumukset, moraaliset periaatteet sekä ideaalit säännöt. Kolmannessa kategoriassa käsiteltiin intentionaalisuutta osana toimintaa. Teorian päälähde oli G. E. M. Anscomben teos Intention. Toiminnan intentionaalisuutta analysoitiin Anscomben tunnetun, vesikaivon myrkytystä koskevan, esimerkin avulla. Siinä tekoon liittyvä sisäinen tieto on keskeinen intentiota määrittävä tekijä. Viimeisessä kategoriassa arvioitiin toimintaa von Wrightin mukaan. Esille nousi erityisesti kyky toiminnan perusedellytyksenä sekä toiminnan lopputulos ja seuraukset. Potilasvahingoissa on tärkeää arvioida myös potilasvahingon seurauksia, ei vain epäonnistuneen toimenpiteen lopputulosta. Toimintaa analysoitaessa oli myös otettava huomioon kenen näkökulmasta seurauksia arvioitiin, Potilas, lääkäri ja esimerkiksi osastonylilääkäri saattavat nähdä potilasvahingon seuraukset hyvin eri tavoilla.Toisessa tutkimusluvussa arvioitiin neljää Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ja lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastojen kantelu- ja valvontaratkaisuista valittua esimerkkitapausta. Ensimmäinen käsitteli lääkärin toiminnan epäonnistumista synnytyksessä, toinen psyykkisistä ongelmista ja alkoholiriippuvuudesta kärsivän lääkärin ammatinharjoittamisoikeuksien rajoittamista, kolmas lääketutkimuksen johtajan vakavia virheitä ja neljäs Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen pysyvän asiantuntijan ristiriitaisia asiantuntijalausuntoja. Lääkärin toiminnan epäonnistuminen vaikuttaa helposti hoitojärjestelmään, jonka toimiminen perustuu työntekijöiden yhteistyöhön. Hoitovirheissä rikotaan yleensä lääketieteen sääntöjä. Potilasvahingon sattuessa lääkärin asema muuttuu normiauktoriteetista normisubjektiksi. Lääkäri saattaa toiminnallaan rikkoa myös moraalisia sääntöjä tai lääkärin ihannetta. Puhtaissa vahinkotapauksissa toiminnan lopputulos ei vastaa lääkärin intentiota, potilaan parantamista. Kaikissa potilasvahinkotapauksissa ei voida puhua vahingoista, vaan kyseessä voi olla myös tarkoituksellinen teko. Toiminnan lopputuloksella voi olla laajat seuraukset, jotka tulisi myös ottaa huomioon toimintaa arvioitaessa.

Lahjoittamiseen rohkaisevat motivaatiotekijät Yhteisvastuukeräyksen keräysesitteissä

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuu-keräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin. Avainsanat: Yhteisvastuukeräys, lahjoittaminen, motivaatio, sosiaalietiikka - luterilaisuus

Tuomas Akvinolaisen käsitys logiikasta : Logiikka taitona ja tieteenä, logiikan subjekti ja suhde tieteelliseen argumentaatioon

Tämän pro gradu -tutkielman tehtävänä on eksplikoida systemaattisen analyysin avulla se, mitä Tuomas Akvinolainen tarkoittaa ilmaisulla ”logiikka”. Tähän tehtävään liittyy kaksi osatehtävää: sen selvittäminen, millaisissa käsitteellisissä yhteyksissä Tuomas käyttää ilmaisua ”logiikka”, ja sen selvittäminen, miten ”logiikan” merkitys rakentuu näissä käsitteellisissä yhteyksissä. Tutkielman lähdeaineisto on laaja, koska Tuomas ei kirjoittanut yhtä teosta, jossa hän olisi esittänyt kattavasti huomautuksia siitä, mitä logiikka on. Ensimmäisessä luvussa kysyn, mitä Tuomas tarkoittaa logiikalla taitona ja tieteenä. Taidolla Tuomas tarkoittaa praktisen sielunosan intellektuaalista hyvettä, joka koskee kontingenttia tuotettavissa olevaa. Tuottaminen merkitsee operaatiota tai toimintaa, joka siirtää muodon toimijasta ulkoiseen materiaan, ja siten syntyy tuotos. Logiikka on taitona mahdollinen, koska järki voi järkeillä omasta aktistaan ja ohjata itseään. Järjen aktista syntyy tuotos, kuten laji tai syllogismi, joita käytetään tieteellisen tiedon saamiseen. Siten logiikka on vapaa taito, jonka kautta opitaan tapa, jolla tieteellistä tietoa voidaan saada. Tieteenä logiikka tarkastelee edellä mainittuja järjen aikaansaamia tuotoksia. Koska se tieteenä tarkastelee sitä, minkä ihminen voi saada aikaan, voidaan tällainen tieteellinen tieto suunnata kohti operaatiota tai tuotosta. Siksi logiikka on praktinen tiede, joka palvelee sellaisia spekulatiivisia tieteitä, jotka eivät tarkastele sitä, minkä ihminen voi saada aikaan. Toisessa ja kolmannessa luvussa kysyn, mitä Tuomas tarkoittaa tieteenä olevan logiikan subjektilla? Tieteen subjekti on se, mitä tieteessä tarkastellaan. Koska Tuomas mainitsee logiikan subjektiksi järjen olevan, tarkastelen toisessa luvussa olevan käsitettä. Olevan käsite perustuu olemassaolon käsitteelle, joka voidaan sanoa analogisesti muun muassa luonnosta, tiedosta ja Jumalasta. Oleva merkitsee sitä, mikä on. Se on analoginen sana, joka perustuu eri olemassaolon tapoihin. Koska olemassaolo voi olla esimerkiksi luonnossa ja tiedossa, on oltava mielen ulkopuolinen oleva ja mielessä oleva. Kolmannessa luvussa käsittelen järjen olevan käsitettä. Järjen oleva on yhdenlainen mielessä oleva. Mielessä olevan olemassaolon tapa on olla tosi. Jotkin mielessä olevat voivat olla olevia myös mielen ulkopuolella. Sen sijaan järjen oleva voi olla olemassa vain mielessä, minkä vuoksi se on olemassa oleva vain totena. Logiikan subjektina on järjen oleva. Logiikan tarkastelema järjen oleva on intellektuaalinen tai toinen intentio, joka perustuu ymmärrettyyn tai ensimmäiseen intentioon. Ymmärretty intentio syntyy kognitiivisen prosessin päätepisteenä intellektissä. Se on sisäinen sana, jota ulkoinen sana merkitsee. Kun intellekti refleksiivisesti tarkastelee ymmärrettyä intentiota, syntyy intellektuaalinen intentio kuten esimerkiksi suku. Logiikan tarkastelema intellektuaalinen intentio on vain järjessä oleva relaatio, joka on relaation relaatio, jonka termejä ovat käsitteet. Esimerkiksi looginen relaatio suku merkitsee intellektuaalista intentiota, joka on relaatio esimerkiksi eläimen käsitteestä ihmisen käsitteeseen. Tällaisella intellektuaalisella intentiolla on välitön suhde ymmärrettyyn intentioon, mutta välillinen suhde mielen ulkopuoliseen olevaan. Siten logiikka ei tarkastele välittömästi todellisuutta. Neljännessä luvussa kysyn, miten logiikkaan liittyvät huomautukset välittyvät tieteelliseen argumentaatioon todistavan syllogismin käsitteen kautta. Todistava syllogismi on tieteellistä tietoa aikaansaava syllogismi, jonka päämääräsyy on tieteellinen tieto, mistä seuraa, että sen premissien eli materiaalisten syiden on oltava tietynlaiset. Tieteellinen tieto koskee todistuksen johtopäätöstä, josta tiedetään sen totuuden syy, ja tämä totuuden syy on johtopäätöksen tietämisen syy. Johtopäätöksessä subjektisuvusta on predikoitu sille ominainen aksidenssi tai attribuutti. Analysoimalla suvun, erilaisuuden ja lajin käsitteitä esitän, että suvun sopiva aksidenssi on muun muassa ominaisuus tai suvun jakava erilaisuus. Siten erityisesti todistuksen johtopäätös, joka on tiedetty tieteellisesti, perustuu Porfyrioksen puun mukaisille loogisille relaatioille, ja muun muassa tässä mielessä loogiset relaatiot määrittävät tieteellistä tietoa todistavan syllogismin käsitteen kautta.

Naiset kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla

Kahden ensimmäisen vuosisadan kristityt kokoontuivat tavallisesti seurakuntalaisten kodeissa. Varhaiskristillisistä teksteistä selviää, että jotkut näistä kodeista olivat naisten omistuksessa. Lisäksi varhaiskristillisissä kirjoituksissa mainitaan naisia, joiden kodeissa mahdollisesti kokoontui seurakunta. Lähdetekstien informaatio näistä naisista on yleisesti ottaen hyvin niukkaa. Lähdetekstien lisäksi tietoja heistä voidaan kuitenkin pyrkiä saamaan tarkastelemalla esimerkiksi heidän sosiaalista kontekstiaan. Erityisen tärkeitä teemoja sosiaalisen kontekstin tarkastelussa ovat kreikkalais-roomalaiset naiset omaisuutensa itsenäisinä omistajina sekä ensimmäisten vuosisatojen kodeissa kokoontuvat seurakunnat näiden naisten toimintaympäristöinä. Tämän tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja ovat muun muassa kreikkalais-roomalaisten naisten omistus- ja vaikutusmahdollisuudet, kreikkalais-roomalaisen kodin ”yksityisyys”, seurakuntien luonne kreikkalais-roomalaisiin yhdistyksiin verrattuna sekä suhtautuminen antiikin kirjoituksiin primäärilähteinä. Edellä mainittujen teemojen tutkimuksessa on viime vuosikymmenien ja vuosien aikana löydetty uusia näkökulmia, jotka valaisevat myös kuvaa naisista, joiden kodeissa kokoontui seurakunta. Kreikkalais-roomalaisilla naisilla oli suhteellisen usein mahdollisuus omistaa oma omaisuutensa. Tämän edellytyksenä oli yleensä naisen isän kuolema sekä se, että mahdollinen avioliitto oli solmittu siten, ettei nainen ollut tullut miehensä vallan alaiseksi. Omaisuutta ei ollut pelkästään yläluokkaisilla naisilla, vaan myös esimerkiksi vapautetut orjat saattoivat työllään ansaita huomattaviakin omaisuuksia. Itsenäisesti omaisuutensa omistavat naiset olivat useimmiten todennäköisesti leskiä. Nämä naiset olivat tottuneet yhteiskunnassaan siihen, että varakkailla henkilöillä oli erilaisia velvollisuuksia, joihin kuuluivat muun muassa erilaiset julkiset tehtävät sekä erilaisten ryhmien ja yksittäisten henkilöiden suojelijoina toimiminen. Naisia toimi muun muassa kreikkalais-roomalaisten yhdistysten suojelijoina, jolloin he esimerkiksi tarjosivat kodeissaan yhdistyksille kokoontumistilat. Yhdistykset olivat yksi tärkeimmistä kodeissa kokoontuvien seurakuntien taustamalleista; seurakuntia voidaan sanoa yhdeksi yhdistyskulttuurin ilmentymäksi. Muita tärkeitä taustamalleja olivat juutalaisuus sekä kreikkalais-roomalaiset perhekunnat. Kaikki nämä taustamallit antoivat ainakin osittain positiivisen kuvan toimintamahdollisuuksista naiselle, jonka kodissa kokoontui seurakunta. Tutkimuksessa ajatellaan nykyään yleisesti, että naisten asema kristinuskossa muuttui huonommaksi kristinuskon alkuaikojen jälkeen. Siitä, miksi tämä tapahtui, ei olla yksimielisiä. Tähän kysymykseen vastaavia teorioita ei voida pitää tyydyttävinä, koska ne erehtyvät jo alkuoletuksissaan yksinkertaistamaan kuvaa maailmasta, jossa varhaiset kristityt elivät. Täydellistä vastausta kysymykseen ei voidakaan saavuttaa, mutta ottamalla monipuolisesti huomioon erilaisia ilmiöön vaikuttaneita tekijöitä päästään luultavasti lähemmäs oikeaa lopputulosta. Kahden ensimmäisen vuosisadan naiset olivat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa johtajanasemissa. He todennäköisesti johtivat Herran aterian viettoa ja ”kaitsivat” seurakuntaansa. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi yleisemminkin toimintatapoja, joiden mukaan nainen voitti tarpeeksi suurella varakkuudella sukupuolensa asettamat esteet. Kristityt seurasivat tätä toimintatapaa. Naisten johtavat asemat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa eivät siis mitä todennäköisimmin johtuneet kristittyjen pyrkimyksistä sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai kristittyjen naisten emansipaatiosta. Sen sijaan nämä asemat olivat seurausta naisten suhteellisesta varakkuudesta.

"Wicca=..." : Sosiaalisen identiteetin vaikutus wiccan määrittelyyn Suomiwicca-keskustelulistalla

Kysymys wiccan määrittelystä nousi ajankohtaiseksi vuosituhannen vaihteessa, kun joukko wiccoja päätti hakea uskonnolleen virallisen yhdyskunnan asemaa. Yritys ei onnistunut, sillä opetusministeriö piti wiccaa liian hajanaisena, eikä katsonut sen täyttävän laissa määriteltyjä uskonnon tunnusmerkkejä. Tutkielman tarkoitus on paneutua nimenomaan virallistamis-prosessin puitteissa käytyyn määrittelykeskusteluun diskurssianalyysin tarjoamin keinoin. Aineistona käytän projektin avuksi perustettua Suomiwicca-keskustelulistaa. Keskeisiä kysymyksiä ovat mm. miksi määrittely loppujen lopuksi on niin vaikeaa, ja miten siihen liittyviä ongelmia on pyritty ratkaisemaan. Samalla kiinnitän huomiota yleiseen uskonnon määrittelyyn uskonnonvapauslain näkökulmasta sekä länsimaissa tapahtuvaan uskonnollisuuden individualistumiseen. Määrittelyvaikeuksien juuret nousevat wiccan historiasta ja avoimen lähteen uskonnolle tyypillisistä piirteistä. Aineistossani lisäväriä keskusteluun tuovat lainsäädännön vaatimukset sekä oman sosiaalisen identiteetin varjeleminen. Teoreettisena viitekehyksenä toimiikin H. Tajfelin ja J. C. Turnerin sosiaalisen identiteetin teoria. Määrittelyyn kiinteässä yhteydessä olevan kategorisoinnin kognitiiviset periaatteet on niin ikään huomioitu. Analyysi paljastaa, että määrittely koetaan vaikeaksi, koska wicca on luonteeltaan epä-dogmaattinen, yksilön autonomiaa korostava mysteeriuskonto. Tällaista uskontoa ei kukaan voi eikä kenenkään pitäisi määritellä, vaan wiccalaisuus perustuu itsemäärittelyyn. Silti tunnustetaan, ettei kaikki wiccaksi nimetty ole wiccaa, ja käytännössä itsemäärittelyn rinnalle astuu muita tekijöitä. Eroa wiccan ja ei-wiccan välille yritetään tehdä mm. erottautumalla sosiaalista identiteettiä heikentävistä liikkeistä (esim. satanismi, new age), jotka ulkopuoliset usein yhdistävät wiccaan. Erotteluja tehdään myös wiccan sisällä. Kritiikin kohteeksi joutuvat sekä yksittäiset henkilöt että eklektinen wicca-suuntaus kokonaisuutena. Oikeudesta wicca-nimitykseen ja siihen liittyvään sosiaaliseen identiteettiin pidetään kuitenkin lujasti kiinni, ja vihjailuja epäaitoudesta pidetään loukkaavina. Käytännössä itsemäärittely osoittatuu siis toimimattomaksi ja liian löyhäksi strategiaksi, vaikka onkin sopusoinnussa wiccan ideologian kanssa. Itseidentifikaatio on toki oleellinen osa wiccana olemista, mutta sen lisäksi on oltava uskottava, ja tultava muiden wiccojen hyväksymäksi perheyhtäläisyyden perusteella. Perheyhtäläisyyspiirteiden sijasta listalla keskitytään kuitenkin wiccaa monoteettisesti määrittävän piirteen etsimiseen. Tällaiseksi ehdotetaan mm. redeä, jumalkäsitystä sekä luontosuhdetta, mutta tulkinnallisten erimieli-syyksien vuoksi yhtäkään niistä ei kelpuuteta. Sen sijaan selkeyttä wiccakenttään näyttää tuovan taksonomisten jaotteluiden tekeminen ja wicca-suuntausten erojen korostaminen. Näin kaikki wiccaksi nimittäytyvät tunnustetaan wiccoiksi, mutta kenenkään sosiaalinen identiteetti ei silti heikkene. Strategia vaikuttaa lupaavalta, mutta sen tasa-arvoinen toteutuminen vaatii vielä hiomista ja uudenlaisten jaottelujen vakiinnuttamista. Tämä kuitenkin todistaa, ettei tyydyttävän määritelmän löytyminen ole täysin mahdotonta, kunhan kaikki wicca-ryhmittymät huomioidaan eikä keneltäkään yritetä väkisin riistää sosiaalista identiteettiä.

Geenipankkitutkimuksen eettiset kysymykset ja Ulrich Beckin riskiyhteiskuntateoria

Geenipankki on yleistä lääketieteellistä tutkimusta varten kerätty kokoelma geenitietoa sisältäviä näytteitä sekä muita potilasta koskevia tietoja. Geenipankkeja voidaan käyttää esimerkiksi populaatiogeneettiseen tutkimukseen, tietylle taudille altistavien geenien löytämiseen, kliiniseen tutkimukseen ja farmako­geneettiseen tutkimukseen, jossa tutkitaan geneettisten tekijöiden merkitystä lääkkeen vaikutuksissa. Monet sairaudet johtuvat perimän (geenien), elämäntapojen ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta. Kun samassa tietokannassa olisi tiedot sekä henkilön perimästä (DNA-näyte), potilastiedoista sekä elämäntavoista, voitaisiin tietoja yhdistelemällä eri tekijöiden osuutta sairauksien ilmentymisessä. Geenipankeissa on kyse ihmisillä tehtävästä lääketieteellisestä tutkimuksesta, jota koskevat eettiset lähtökohdat ovat 1) ihmisarvon kunnioittaminen, 2) yhdenvertaisuus, 3) henkilökohtainen koskemattomuus, 4) yksilön edun ensisijaisuus tieteeseen tai yhteiskuntaan nähden, 5) itsemääräämisoikeus, 6) suojeluperiaate, 7) vapaaehtoisuus, 8) yksityiselämän suoja, 9) tieteellisen tutkimuksen vapaus ja 10) elämän suojelun periaate. Tärkeitä käsitteellisiä erotteluja ovat tutkimus- ja hoitosuhteen ero sekä hoidollisen ja ei-hoidollisen tutkimuksen ero. Lähtökohdista seuraavia tärkeitä periaatteita ovat tutkittavan ensisijaisuus ja vapaaehtoinen tietoon perustuva suostumus. Geenipankkitutkimuksessa nämä periaatteet ovat ongelmallisia. Kun geenipankkeihin näytteitä kerätään yleiseen lääketieteelliseen tutkimukseen, luovuttajille ei voida antaa tarkkoja tietoja näytteiden käytöstä, kuten tutkimuksen tavoitteista, odotettavista hyödyistä, tulosten käyttötavoista, rahoituksesta, eturistiriidoista tai muista sellaisista asioista, jotka saattaisivat vaikuttaa päätökseen näytteen antamisesta. Valta päättää siitä, millaisiin tutkimuksiin ja tarkoituksiin näytteitä saadaan käyttää, saatetaan näytteen ottamisen jälkeen antaa eettiselle komitealle tai muulle asiantuntijaelimelle. Yksiselitteistä ratkaisua siihen, mitä tietoja, kenelle ja miten geenipankista voidaan luovuttaa, ei ole löydetty. Nämä vaikeudet geenipankkitutkimuksessa johtuvat osittain geenitiedon erityisluonteesta muuhun lääketieteelliseen tietoon verrattuna. Geenitieto asettaa lääketieteellisen etiikan periaatteet keskenään ristiriitaan tavalla, johon ei ole yksiselitteistä ratkaisua. Esitetyissä ratkaisumalleissa keskeistä tuntuu olevan pikemminkin periaatteiden kiertäminen kuin tasapainon löytäminen niiden välillä. Tästä huolimatta geenipankkitutkimusta ei ole kyseenalaistettu. Havainto sopii yhteen sosiologi Ulrich Beckin riskiyhteiskuntateorian kanssa. Beckin mukaan länsimaiset yhteiskunnat ovat muuttumassa riskiyhteiskunniksi. Tämä prosessi johtuu siirtymisestä yksinkertaisesta modernisaatiosta refleksiiviseen modernisaatioon. Tässä siirtymässä tieteen ja teknologian kehitys ovat keskeisiä. Geenipankit ovat Beckin käsitteiden mukaan yksinkertaisen modernisaation ilmiö. Geenipankkitutkimuksessa asiantuntijat käyttävät merkittävää valtaa ja tutkimuksen poliittinen säätely on epätäydellistä. Ongelmista huolimatta tutkimusta on silti yritettävä tehdä ja skeptikot nähdään irrationaalisina edistyksen vastustajina tai atavististen pelkojen vaalijoina. Geenipankkien puolesta käytetyt perustelut sopivat yhteen Beckin teorian edistysuskon kanssa.

"Ettei tää olis niin kalkkismeininkiä" : Iltaohjelman merkitys rippikoulussa

Tämä on laadullinen tapaustutkimus erään suomalaisen evankelisluterilaisen seurakunnan rippikoululeiriltä. Tutkimusjoukkoon kuuluivat rippikoululeirin kaksi ohjaajaa, kahdeksan isosta sekä kaksitoista rippikoululaista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mikä on rippikoulun iltaohjelman merkitys rippikoulun kokonaisuudessa. Tätä selvitettiin seuraavien kysymysten avulla: 1. Millaisia tavoitteita rippikoululeirin ohjaajat ja isoset asettavat rippikoulun iltaohjelmalle? 2. Mitä rippikoulun iltaohjelmassa tapahtuu? 3. Miten rippikoululaiset arvioivat toteutuneita iltaohjelmia? Tutkimuksen havainnointi- ja haastatteluaineisto kerättiin viikonmittaisen rippikoululeirin aikana. Aineistonkeruumenetelminä käytettiin osallistuvaa havainnointia, videointia sekä puolistrukturoituja tutkimushaastatteluita. Tutkija oli rippikoululeirillä mukana havainnoimassa koko rippikoululeirin ajan. Rippikoululeirin kaikki iltaohjelmat videoitiin ja koko tutkimusjoukkoa haastateltiin. Haastattelu- ja havainnointiaineistoa analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin menetelmällä. Saatiin selville, että rippikoulun isoset ja ohjaajat asettivat iltaohjelmalle ryhmän koheesion edistämiseen liittyviä tavoitteita, iltaohjelman hauskuuteen, monipuolisuuteen ja sujuvuuteen tähtääviä tavoitteita, rippikoulun keventämiseen tähtääviä tavoitteita sekä hengellisiä ja seurakunnallisia tavoitteita. Iltaohjelmat koostuivat mm. isosten esittämistä sketseistä, yhteisleikeistä, hengellisistä yhteislauluista, vapaaehtoisohjelmanumeroista ja luottamusharjoituksista. Sketseihin ja muuhun isosjohtoiseen toimintaan käytettiin eniten aikaa. Rippikoululaiset arvioivat iltaohjelmaa yhteistoiminnallisena ohjelmana, esityksenä sekä suhteessa rippikoululeirin kokonaisuuteen. Kokonaisuutta peilattiin opetuksen tavoitteisuuden ja linjakkuuden ihanteeseen. Johtopäätöksinä todettiin, että iltaohjelmien tavoitteet olivat vain osittain linjassa rippikoulun opetussuunnitelman tavoitteiden kanssa. Osa tavoitteista myös toteutui iltaohjelmissa ja osa jäi toteutumatta. Ryhmän koheesion edistämiseen liittyvät tavoitteet toteutuivat iltaohjelmissa vaihtelevasti. Iltaohjelma vaikutti isosten tavoitteiden ja rippikoululaisten arvioiden valossa olevan opetuksen vastapainoa, mikä ei ole rippikoulun tavoitteiden mukaista. Kaksimielisten sketsien esittämisen todettiin olevan ristiriidassa rippikoulun tavoitteiden kanssa. Hengellisten laulujen laulaminen ja luottamusharjoitukset puolestaan olivat linjassa rippikoulun opetussuunnitelman tavoitteiden kanssa.

Sanan vai rakkauden palveluksessa? : Diakonian viralle esitetyt teologiset perusteet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuosina 1997-2006

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää diakonian viralle esitettyjä teologisia perusteita kirkon viralliseen päätöksentekoon liittyvissä asiakirjoissa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuosina 1997-2006. Diakonaatti tarkoittaa kirkon hengelliseen virkaan kuuluvaa papin virasta erillistä palveluvirkaa. Tässä tutkielmassa diakonaattia tarkastellaan kirkkolaissa ilmaistun karitatiivisen diakonian viran näkökulmasta suhteessa kirkon erityiseen virkaan. Systemaattisessa analyysissa on pyritty kuvaamaan aineistosta esiin nouseva diakonian viran keskeinen teologia ja keskeisimmät virkakeskustelussa esiin tulleet ongelmakohdat. Diakonian viran teologisia perusteita ei tässä tutkielmassa pidetä yhtenä kokonaisuutena, vaan siinä tapahtuvat muutokset on pyritty nostamaan esiin historiallisessa viitekehyksessä. Dispositio on tämän vuoksi rakennettu kronologisesti eteneväksi. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytävä keskustelu diakonian viran uudistamisesta on käytännöllisten uudistamistarpeiden lisäksi lähtökohdiltaan yhteydessä kansainväliseen ja ekumeeniseen virkateologiseen kehitykseen, jossa kirkot ovat arvioineet omaa olemustaan ja tehtäväänsä. Virkarakenneuudistuksen pani vireille piispainkokouksen esitys 1/1994 diakonian viran kehittämisestä. Tutkielman keskiössä ovat siihen liittyen komiteamietinnöt Yhdessä kirkon virassa (1997) ja Palvelijoiksi vihityt (2002). Tarkasteltuna ajanjaksona lähdeaineistossa on havaittavissa kirkon viran ja diakonian viran määrittelyä koskeva terminologian ja ordinaatiokäsityksen muutos. Linjausten argumentoinnissa on havaittavissa joitakin epäselvyyksiä, koska esiin otettiin uusia käsitteitä. Kaikki analysoidut asiakirjat katsoivat kirkon viran perustuvan jumalalliseen asetukseen. Sekä kaksisäikeisessä että kolmisäikeisessä virkamallissa diakonian virka ymmärrettiin osaksi Jumalan asettamaa kirkon virkaa. Yksi ministerium ecclesiasticum aukeaa useampaan tehtävään. Kristus asetti kirkolle viran kutsuessaan ja lähettäessään apostolit. Viran muodot ja jakautuminen esimerkiksi piispan, papin ja diakonian virkoihin on nähty periaatteessa inhimillisenä järjestelykysymyksenä, sillä viran jumalallinen asetus ei koske viran muotoja. Asiakirjoissa tukeuduttiin kirkon viran määrittelyssä yhteisen pappeuden perustaan. Kristityt muodostavat uskon ja rakkauden yhteisön, jossa koko seurakunnalla on vastuu tietyistä tehtävistä. Kirkon erityinen palveluvirka rakentuu tälle pohjalle. Aineistosta vahvasti nouseva teema on Lutherin teologiaan perustuva näkemys uskon ja rakkauden sisäkkäisyydestä sekä uskossa läsnäolevasta Kristuksesta rakkauden perustana. Lutherin teologiaan liittyy myös diakonian viran argumentointi sakramentaalisen sanakäsityksen pohjalta. Sanakäsitys on nähty laajasti myös ekumeenisessa dialogissa. Diakonian virkaa tarkasteltiin aineistossa suhteessa seurakuntaan. Yhteisöllisyyden korostus diakonian viran edellytyksenä ja myös sen seurauksena nousi esiin. Yhteisöllisyyden ja siten myös diakonian lähteeksi hahmottui jumalanpalvelus ja ehtoollinen. Ajatus koinoniasta toi mukanaan myös vahvan pneumatologisen perustelun diakonian viralle. Voidaankin sanoa, että diakonian virka tulkittiin lähteissä ankkuroituneeksi Kristukseen. Kristuksen ja kristittyjen yhteyden vuoksi Kristus on sekä diakonian lähde että sen kohde. Aineiston pohjalta on hahmotettavissa diakonian viran teologisena lähtökohtana yhteinen pappeus sekä yhteys sanaan ja sakramentteihin. Viran edellytyksenä on erityinen kutsu, valtuutuksena ordinaatio ja palveluviran sisältönä apostolisen esikuvan mukainen palvelu. Palveluvirka kirkossa perustuu yleiseen pappeuteen siten, että vain yleisen pappeuden omaava kastettu ja uskova kirkon jäsen voi saada erityisen kutsun ja valtuutuksen erityiseen virkaan. Yleinen pappeus ei kuitenkaan yksin riitä virkaan eikä sitä ole mahdollista johtaa yleisestä pappeudesta. Erityinen kirkon virka edellyttää lisäksi erityisen Jumalan kutsun, jonka kirkko hyväksyy ja vahvistaa. Jumalan kutsun julkinen vahvistaminen ja tunnustaminen tapahtuu ordinaatiossa. Diakonian virkaa koskevassa suomalaisessa keskustelussa on oltu yksimielisiä siitä, että diakonian virkaan sisältyvät karitatiivinen, katekeettinen ja liturginen funktio. Käytännössä diakonian viralla on kuitenkin vahvasti karitatiivinen luonne Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Hänellä on näky siitä, mitä me olemme huomenna! : Keskijohdon kokemukset seurakuntien yhdistymisen johtamisesta

Pro gradu -tutkielmani on laadullinen aineistolähtöinen tutkimus seurakuntien keskijohdon kokemuksista seurakuntien yhdistymisprosessin johtamisesta. Toteutin keväällä 2010 laadullisen Internet-kyselyn, jossa pyysin keskijohtoa arvioimaan ylemmän esimiehensä johtamistoimenpiteitä organisaatioiden yhdistymisprosessin suunnittelu-, käynnistämis- ja vakiinnuttamisvaiheen aikana. Tutkimusjoukoksi valitsin seurakuntayhdistymisen vuoden 2009 alussa toteuttaneiden seurakuntien keskijohdon, joka toimii hengellisessä työssä. Vastausprosentiksi muodostui 61 %. Luokittelin aineistoni sisällönanalyysin keinoin. Saamieni vastausten perusteella luokittelin johtamistoimenpiteiden perusteella ideaalityypin johtajasta, joka voisi toteuttaa seurakuntien yhdistymisprosessin keskijohdon kannalta onnistuneesti. Luokittelussani löysin viisi johtajuustyyppiä: läsnäoleva, asiantuntijuuteen luottava, oikeudenmukainen, suunnitteleva ja hallinnon hallitseva johtajuus. Kukin johtajuustyyppi muodostui useammasta johtamistavasta. Johtamistavat muodostin vastaajien mainitsemista johtamistoimenpiteiden kuvauksista. Tarkastelin näitä johtajuustyyppejä ja niihin liittyviä johtamistapoja myös ajallisessa perspektiivissä. Muodostin ajallista tarkastelua varten aiemmasta tutkimuksesta suunnittelu-, käynnistämis- ja vakiinnuttamisvaiheet. Järjestelin Internet-kyselyn avoimet kysymykset näiden muutosvaiheiden mukaan. Tutkimustuloksinani totean, että keskijohdon mielestä organisaatioiden yhdistäminen tulisi nähdä ensisijaisesti strategian päivittämisen prosessina. Tutkimukseni tulokset vahvistavat Strandmanin esittämän strategian päivittämisen prosessin mallin sisältöjä muutamia muutoksia huomioiden. Olen muokannut tutkimustuloksieni perusteella Strandmanin esittämän mallin organisaation yhdistämistilanteeseen sopivaksi. Mielenkiintoisena tutkimustuloksena pidän myös havaintoani, ettei keskijohto näe kirkkoherraa hengellisenä johtajana muutostilanteessa. Kirkkoherra näyttäytyy keskijohdolle työyhteisönsä hallinnollisena johtajana. Tutkimukseni nostaa esiin kokonaiskirkollisesti mielenkiintoisen muutoksen, jossa kirkkoherran rooli muuttuu seurakunnan hengellisestä johtajasta seurakunnan hallinnolliseksi johtajaksi, ja hengellinen johtajuus siirtyy työalaa tai -aluetta johtavalle kappalaiselle eli keskijohdolle.

Demokratia kansankirkon kulmakivenä : Espoon hiippakunnan seurakuntien luottamushenkilöiden näkemykset kirkollisesta demokratiasta

Demokraattisella päätöksentekotavalla on vahva kannatus suomalaisessa yhteiskunnassa, ja demokratiaa edellytetään entistä enemmän myös julkisen vallan ulkopuolisilta organisaatioilta, kuten yrityksiltä ja kansalaisyhteiskunnan erilaisilta järjestöiltä ja muilta yhteenliittymiltä, kuten uskonnollisilta yhteisöiltä. Uskonnollisista yhteisöistä Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on juridinen erityisasema ortodoksisen kirkon ohella ja jäseninään suurin osa Suomen kansalaisista, joten vaatimukset demokraattisuudesta kohdistuvat erityisesti siihen. Kirkollinen demokratia on moni-ilmeinen ja monella tapaa ymmärretty ilmiö, ja se on historiassa kehittynyt rinnan valtiollisen ja kunnallisen päätöksenteon kanssa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia näkemyksiä seurakunnissa toimivilla luottamushenkilöillä (useimmiten niin sanotuilla maallikoilla) on kirkon demokratian tilasta ja miten he ovat kokeneet luottamustehtävässään demokratian toimivuuden. Tavoitteena oli siis jäsentää käsitettä kirkollinen demokratia - mitä kaikkea se sisältää ja millaisia muutospaineita siihen kohdistuu. Tutkimus toteutettiin Espoon hiippakunnan seurakuntiin/ seurakuntayhtymiin lähetetyllä kyselylomakkeella. Aineisto käsitti lopulta 273 vastausta, ja sitä tutkittiin pääasiassa tilastomatemaattisin keinoin. Analyysissa hahmottui kuusi kirkollisen demokratian faktoria eli ulottuvuutta: 1. Politiikka kirkossa , 2. Luottamus johtoon, 3. Vaikutusmahdollisuudet, 4. Demokratian toimivuus, 5. Vallankäyttö ja avoimuus ja 6. Tulevaisuus ja uudistukset. Kaikkiin mainittuihin kuuteen osa-alueeseen on syytä kiinnittää huomiota, mikäli tavoitteeksi asetetaan demokraattisesti toimiva, kansaa lähellä oleva kansankirkko. Kaikki ulottuvuudet liittyvät myös toisiinsa, sillä jos jokin osa-alue voi erityisen huonosti, vaikuttaa se myös muihin. Kirkollista demokratiaa tulisikin katsoa siis kokonaisuutena, eivätkä yksittäiset mittarit (esimerkiksi äänestysaktiivisuus kirkollisvaaleissa) kerro koko totuutta, vaikka ne yhdessä muun tunnetun tiedon kanssa tarkasteltuna antavatkin suuntaviivoja. Kirkollista demokratiaa määrittävät myös ihmiset, jotka sitä toteuttavat päätöksentekoelimissä; kyselyssä selvisikin yleiskuva luottamushenkilöiden ikä-, sukupuoli- ja puoluepoliittisesta rakenteesta. Samoin saatiin tietoa luottamushenkilöiden motivaattoreista luottamushenkilötoimintaan - ne vaihtelivat yleisluontoisesta halusta vaikuttaa yhteisiin asioihin aina jonkin yksittäisen epäkohdan poistamiseen. Luottamushenkilöiden näkemykset ja kokemukset kirkollisesta demokratiasta olivat pääosin myönteisiä. Päätöksenteko- ja vaalijärjestelmä sekä omat vaikutusmahdollisuudet siinä koettiin hyvinä. Samoin kirkon johtajiin seurakuntien kirkkoherrojen ja piispojen tasolla oltiin tyytyväisiä. Ilmi tuli toki myös täysin päinvastaisia kielteisiä kokemuksia demokratian soveltamisesta käytännössä. Ne jäivät kuitenkin pääasiassa yksittäistapauksiksi. Demokratiaa ei nähdä pelkkänä itsetarkoituksena, vaan hallinnollisena välineenä mahdollisimman hyvin toimivaan seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalta monet luottamushenkilöt suhtautuivat myönteisesti, vaikka eivät varauksettomasti siihen, että kristillisestä opista voidaan päättää demokraattisesti. Kirkollinen demokratia ei ole tuolloin siis vain käytännön, vaan myös kirkon opillisen itseymmärryksen asia.

Humanum : Hans Küngin maailmaneetos-projektin eettiset perusteet

Tutkimuksen tehtävänä on analysoida pitkän linjan katolisen ekumeenikon Hans Küngin uusinta uskontoteologista projektia. Sen perusajatuksen voi tiivistää seuraavasti: Uskonnoille on saatava yhteinen perusetiikka globaalin rauhan tavoittamiseksi. Lähdemateriaali koostuu Küngin 1980-luvulla alkaneen uskontoteologisen kauden tuotannosta. Tutkimusmetodina käytetään argumentatiivisesti painottunutta systemaattista analyysiä. Tarkoituksena on analysoida ja punnita premissejä, joilla Küng perustelee maailmaneetos-projektin tarpeellisuuden. Kolme käsitettä nousevat esiin: uskonto, maailmanrauha ja moraali. Nämä argumentit muodostavat samalla kontekstin, jossa Küngin teologiset perusprinsiipit tulevat esille. Küng käyttää sekä pragmatistista että filosofis-teologista metodia maailmaneetos-projektin perustelemisessa. Argumentatiivisen luonteensa vuoksi tutkielman ominaispiirre on keskustelevuus. Keskustelevuuteen liittyen tutkielmassa painottuu kriittinen näkökulma. Kokonaisanalyysissä hyödynnetään laajalti maailmaneetos-projektiin liittyvää kirjallisuutta ja varteenotettavia puheenvuoroja. Alussa esitellään Uskontojen maailmanparlamentin maailmaneetoksen julistus. Tämän asiakirjaan kohdistuvat kommenttipuheenvuorot muodostavat kontekstin, jonka piirissä Küngin projektiin liittyvää keskustelua usein käydään. Luvussa 2 käsitellään maailmaneetos-projektin ensimmäistä argumenttia, joka voidaan tiivistää seuraavasti: uskonto on välttämätön moraalin lähtökohta. Küngin pragmatistinen argumentti uskonnon puolesta on se, että uskonnot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi moraalin vaalijoiksi. Küngin filosofis-teologinen argumentti puolestaan muodostuu väitteestä, että uskonto on myös teoreettisessa tarkastelussa ainoa kestävä vaihtoehto moraalin perustelemiselle. Küng perustaa jälkimmäisen argumentaationsa Kant-kritiikkiin. Kantin moraaliteorian tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa, että maailmaneetos-projektin teologinen ansatsi on pikemminkin Kantin autonomiakäsitykselle analoginen. Luvussa 3 käsitellään toista argumenttia, joka kuvastuu olettamuksessa: maailmaneetos-projektin varsinainen päämäärä on maailmanrauha. Tällainen piirre viittaa reaalipolitiikkaan globaalissa mittakaavassa. Niistä muodostuu maailmaneetos-projektin pragmatistinen metodi tämän argumentin kohdalla. Maailmanrauha-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida sekä pragmatistiselta että filosofis-teologiselta kannalta. Tästä johtuen Küng itsekin viime kädessä hylkää pragmatismin ja nojaa filosofis-teologiseen argumentaatioon. Sen mukaan maailmanrauha ei voi olla ylin päämäärä, vaan moraali. Luvussa 4 moraalin keskeisyys maailmaneetos-projektissa tulee eksplisiittisesti ilmi. Vaikka Küng kritisoi pragmatistisen argumentaation turvin perinteisiä uskontoteologisia positioita epärealistismista,hän kuitenkin itse esittää filosofis-teologisen mallin totuuskriteeriksi kaikille uskonnoille. Tämän kriteerin eettinen osa on olennaisin ja Küng kutsuu sitä nimellä humanum. Tarkemmassa analyysissa humanum osoittautuu peruskantilaiseksi moraaliksi. Humanum on maailmaneetos-projektia strukturoiva filosofis-teologinen keskipiste. Tästä johtuen maailmaneetos-projekti altistuu kuitenkin uskontorealistiselle kritiikille: sen voidaan nähdä ajavan valistukseen perustuvaa klassista moraali-imperialismia vastoin uskontojen omaa itseymmärrystä. Tämä onkin projektin suurin ongelmakohta ainakin eettiseltä kannalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että uskonnon rooli on maailmaneetos-projektissä korkeintaan moraalin käytännöllisenä motivaattorina. Maailmanrauha on sinänsä hyvä päämäärä, mutta vain siksi ja sikäli kuin se on sopusoinnussa Küngin humanistisen moraali-ihanteen kanssa. Küngin argumentaatio on pragmatistista ja hän vetoaa maailmaneetos-projektin argumentoinnissaan realismiin sekä poliittisella että uskontoteologisella tasolla. Tosiasiassa maailmaneetos-projektin voidaan nähdä perustuvan pragmatismin kanssa ristiriidassa oleviin ja siten myös epärealistisiin piilotavoitteisiin uskontojen moraalin länsimaistamisesta. Avainsanat: Globaali etiikka, uskontoteologia, teologinen etiikka, globalisaatio, rauha, Kant, pragmatismi