The link between foreign aid, public investment and economic growth

Länsimaat ovat rahoittaneet kehitysyhteistyöhankkeita jo lähes kuuden vuosikymmenen ajan, mutta kehitysavun tehokkuudesta ei olla edelleenkään päästy yksimielisyyteen. Yksi avunantajamaiden tapa vaikuttaa kehitysavun tehokkuuteen, eli avun vaikutukseen vastaanottajamaan taloudellisen kasvun kiihdyttäjänä, on sitoa ne julkisen sektorin infrastruktuurihankkeisiin. Joissain tapauksissa tämä vaikuttaa avun vastaanottajan käytökseen ja asenteisiin kehitysapua kohtaan. Tutkielmassa käsitellään kehitysavun tehokkuutta tilanteessa, jossa se on sidottu julkisen sektorin investointeihin kehitysmaassa. Tutkimus pohjaa Kalaitzidakisin ja Kalyvitisin (2008) malliin, jossa osa kehitysmaan julkisen talouden investoinneista rahoitetaan kehitysavulla. Seuraavaksi tarkastellaan ylijäämää tavoittelevan käyttäytymisen (rent- seeking) vaikutusta kehitysavun tehokkuuteen pohjaten Economidesin, Kalyvitisin ja Philippopoulosin (2008) malliin. Tutkielmassa referoidaan lisäksi tutkimuskysymystä sivuavia empiirisiä tutkimuksia, esitellään aluksi tavallisimmat kehitysyhteistyön muodot, sekä esitellään talousteoreettisia näkökulmia kehitysyhteistyön tehokkuuden määrittelylle. Tutkielma perustuu puhtaasti teoreettisiin malleihin ja niissä sovelletut menetelmät ovat matemaattisia. Tutkielmassa käsitellään ensin tapaus, jossa kehitysyhteistyöllä rahoitetaan julkisen sektorin investointihankkeita. Jossain tapauksissa kehitysavun kasvu lasku siirtää vastaanottajamaan kulutusta julkisista investoinneista kulutukseen, jolloin kehitysyhteistyövaroin osittain rahoitettujen hankkeiden koko pienenee, ja suhteellinen tehokkuus laskee. Seuraavaksi tarkastellaan tilannetta, jossa kehitysyhteistyövaroista vain osa päätyy hankkeen rahoittamiseen, ja todetaan, että kehitysavun tehokkuus ja vaikutus maan kansantulon kasvuun vähenee talouden toimijoiden ylijäämää tavoittelevan käyttäytymisen (mukaan lukien korruptio) myötä entisestään. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että kehitysapu vaikuttaa kehittyvän maan talouden kasvuun tapauksessa, jossa julkisia infrastruktuurihankkeita rahoitetaan osittain maan omin verovaroin ja osittain kehitysyhteistyövaroin. Ylijäämää tavoitteleva käyttäytyminen vaikuttaa kehitysavun tehokkuuteen negatiivistesti vähentäen kehitysavun positiivisia kasvuvaikutuksia.

The Quest for Well-being in Growth Industries: Contexts, Research Design and Methodological Development

This Working Paper reports the background to the first stage of the ongoing research project, The Quest for Well-being in Growth Industries: A Collaborative Study in Finland and Scotland, conducted under the auspices of the Academy of Finland research programme The Future of Work and Well-being (2008-2011). This collaborative project provides national and transnational data, analysis and outputs. The study is being conducted in the Department of Management and Organisation, Hanken School of Economics, Finland, in collaboration with Glasgow Caledonian University, University of East London, Heriot-Watt University and Reading University, UK. The project examines policies and practices towards the enhancement of work-related well-being in growth industries, and contradictory pressures and tensions posed in this situation. The overall aim is to evaluate the development, implementation and use of work-related well-being policies in four selected growth industries. These sectors – electronics, care, finance and accounting, and tourism – have been selected on the basis of European Union and national forecasts, and demographic and socio-economic trends in employment. In this working paper we outline the background to the research study, the initial research plan, and how the survey of employers has been constructed. The working paper concludes with a brief discussion of general ongoing research issues arising in the project.

Appropriate Institutions and Economic Growth - one size fits no-one

Modern-day economics is increasingly biased towards believing that institutions matter for growth, an argument that has been further enforced by the recent economic crisis. There is also a wide consensus on what these growth-promoting institutions should look like, and countries are periodically ranked depending on how their institutional structure compares with the best-practice institutions, mostly in place in the developing world. In this paper, it is argued that ”non-desirable” or “second-best” institutions can be beneficial for fostering investment and thus providing a starting point for sustained growth, and that what matters is the appropriateness of institutions to the economy’s distance to the frontier or current phase of development. Anecdotal evidence from Japan and South-Korea is used as a motivation for studying the subject and a model is presented to describe this phenomenon. In the model, the rigidity or non-rigidity of the institutions is described by entrepreneurial selection. It is assumed that entrepreneurs are the ones taking part in the imitation and innovation of technologies, and that decisions on whether or not their projects are refinanced comes from capitalists. The capitalists in turn have no entrepreneurial skills and act merely as financers of projects. The model has two periods, and two kinds of entrepreneurs: those with high skills and those with low skills. The society’s choice of whether an imitation or innovation – based strategy is chosen is modeled as the trade-off between refinancing a low-skill entrepreneur or investing in the selection of the entrepreneurs resulting in a larger fraction of high-skill entrepreneurs with the ability to innovate but less total investment. Finally, a real-world example from India is presented as an initial attempt to test the theory. The data from the example is not included in this paper. It is noted that the model may be lacking explanatory power due to difficulties in testing the predictions, but that this should not be seen as a reason to disregard the theory – the solution might lie in developing better tools, not better just better theories. The conclusion presented is that institutions do matter. There is no one-size-fits-all-solution when it comes to institutional arrangements in different countries, and developing countries should be given space to develop their own institutional structures that cater to their specific needs.