Oppisopimus korkea-asteen koulutukseen Etelä-Savossa – ­alueellinen selvitys elinkeinoelämän valmiuksista korkea-asteen oppisopimuskoulutukseen

Selvityksen tavoitteena oli kartoittaa ensisijaisesti Etelä-Savon elinkeinoelämän valmiuksia sekä edellytyksiä ja tarpeita korkea-asteen oppisopimustyyppisen koulutuksen toteuttamiseksi. Oppisopimus on Suomessa korkea-asteella uusi koulutusväline, jonka käyttömuodot ja -ohjeet ovat vielä selkiytymättömiä. Tällä selvityksellä pyrittiin hahmottamaan, millaisena eteläsavolainen elinkeinoelämä haluaisi oppisopimuskoulutuksen alueen työnantajien ja korkeakoulutetun henkilöstön käyttöön. Hankkeessa haastateltiin 58 organisaation edustajia. Tulosten perusteella oppisopimuksen uskotaan soveltuvan korkea-asteella erityisesti täydennyskoulutukseen ja tutkinnon osien suorittamiseen, pätevöitymiseen ja kelpoisuuksien hankkimiseen sekä muuntokoulutukseen, mutta ei kokonaisten tutkintojen suorittamiseen. Tutkintoon johtavan koulutuksen osana oppisopimus lisäisi opiskelijoiden työelämätuntemusta sekä aktivoisi opiskelijoiden ja koulutusorganisaatioiden yhteistyötä elinkeino- ja muun työelämän kanssa keskieurooppalaiseen tapaan. Opetusministeriö on rajannut korkea-asteen oppisopimustyyppisen koulutuksen ainakin alkuvaiheessa erityispätevyyksiä tuottavaksi täydennyskoulutukseksi. Työelämän kannalta käyttöalueen olisi mielekästä olla laajempi. Oppisopimuskoulutuksen arvioidaan Etelä-Savossa soveltuvan ainakin seuraaville korkea-asteen koulutuksen sisältöalueille: markkinointi ja myynti, tutkimus ja tuotekehitys, esimiestyö, projektinhallinta sekä henkilöstöhallinto ja suunnittelu eri toimialoilla, laadunhallinta, ympäristö- ja turvallisuusasioiden hallinta johtamisjärjestelmineen, rahoitus- ja varainhoitopalvelut, tuotannonohjaus, laskenta, viestintä, kielenkäännöstyöt sekä alakohtaiset erityistehtävät mm. kirjasto- ja farmasia-alalla sekä julkishallinnossa. Koulutusmuotoina ajatellaan täydennys- tai muuntokoulutusta. Puolet haastatelluista pitää korkea-asteen oppisopimuskoulutusta kiinnostavana. Pilottikoulutuksen toteuttamiseen lähitulevaisuudessa suhtaudutaan melko varauksellisesti, mutta myös valmiuksia ilmenee. Kiinnostusta vähentävät järjestelmän selkiytymättömyys ja vallitseva taloudellinen taantuma, jonka vuoksi koulutettua työvoimaa on monilla aloilla tarjolla riittävästi. Toisaalta lama-aika nähdään otollisena koulutuksen järjestämiselle valmistauduttaessa tulevaan nousukauteen. Oppisopimuskoulutuksen työelämälähtöisyys ja joustavuus saavat kiitosta, mutta eräiltä osin järjestelmää ja käytäntöjä toivotaan kehitettävän. Kaivataan valtakunnallisia kriteerejä opiskelijoiden osaamisen varmistamiseksi, järjestelmän toimivuuden yhtenäistämiseksi ja vaikuttavuuden tehostamiseksi. Teoriaopintojen riittävään laaja-alaisuuteen toivotaan erityistä huomiota kauttaaltaan, mutta varsinkin korkeakoulutuksessa. Yhtäläisten ohjausresurssien mahdollistamiseksi toivotaan koulutusta ohjaajille ja suurempia rahallisia korvauksia. Myös opiskelijan palkan määrittelyyn kaivataan selkeyttä. Toivotaan koulutuksen järjestäjäosapuolten tiiviimpää yhteistyötä, jotta lopputulos voisi entistä paremmin vastata elinkeinoelämän tarpeisiin. Oppisopimuskoulutuksen koetaan nykyisessä muodossaan soveltuvan korkea-astetta paremmin toiselle asteelle, jolla se parhaimmillaan toimii hyvin. Opiskelijoiden, kouluttajien, ohjaajien, tutkijoiden ja päätöksentekijöiden monipuolisella yhteistyöllä oppisopimuksesta on mahdollista muovata myös korkea-asteelle varteenotettava soveltavaa osaamista edistävä koulutusväline, jonka käyttö ja kehittäminen hyödyttävät myös elinkeinoelämää.

Ammatillisten opettajien tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön intentionaalisuutta selittävät tekijät

Intention-based models have been one of the main theoretical orientations in the research on the implementation of information and communication technology (ICT). According to these models, actual behavior can be predicted from the intention towards the behavior. If the level of intention to use technology is high, the probability of actual usage of ICT increases. The purpose of this study was to find out which factors explain vocational teachers intention to use ICT in their teaching. In addition, teachers of media and information sciences and teachers of welfare and health were compared. The study also explored how regularly ICT was applied by teachers and how strong their intention to apply the technology was. This Master s thesis is a quantitative study and the data was collected using an Email survey and Eform. The instruments were based on a decomposed theory of planned behavior. The research group consisted of 22 schools of media and information sciences and 20 schools of welfare and health. The data consisted of 231 vocational teachers: 57 teachers worked with media and information sciences and 174 with welfare and health. The data was analyzed using Mann-Whitney U-test, factor analysis and regression analysis. In addition, categorized results were compared with previous study. In this study, the intention to use ICT in teaching was explained by the teachers attitudes and skills and the attitudes of their work community. However, the environment in which ICT was used, i.e., the technical environment, economical resources and time, did not explain the intention. The results did not directly support any of the intention-based models, but they could be interpreted as congruent with the technology acceptance model. The majority of the teachers used ICT at least weekly. They had a strong intention to continue to do that in the future. The study also revealed that there were more teachers who had a critical attitude towards ICT among the teachers of welfare and health. According to the results of this study, it is not possible to state that ICT would not suit any one profession because in every group with teachers with a critical attitude towards ICT there were also teachers with a positive attitude.

Kerjääminen ja kaupustelu kielletty. Kerjäämisen vastustaminen Helsingissä 1930-luvun laman aikana ja kontrollin diskurssit.

Opinnäytetyössäni tarkastelen kerjuun kontrollin muotoja Helsingissä 1930-luvun laman aikana. Kontrollitoimenpiteiden lisäksi tutkin kerjuun määrittelemistä ongelmaksi ja ilmiön tuomitsemista. Poimin moniäänisestä diskurssista keskeisiä argumentteja, jotka määrittivät kerjäämistä ja sen kitkemiseksi valittuja keinoja. Diskursseja analysoimalla pyrin paljastamaan sosiaalisiin ongelmiin ja poikkeavuuden kontrolloimiseen liittyneitä pyrkimyksiä ja valtarakenteita. 1930-luvun lama saattoi Suomessa kymmenet tuhannet henkilöt työttömiksi ja köyhäinhoidon varaan. Köyhäinhoidossa ja irtolaishuollossa työnteon rooli oli ensisijainen ja tilannetta pyrittiin lievittämään varatyöjärjestelmin. Kerjuu oli tarkasteluajanjaksolla kielletty vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksella. Kerjuu kuitenkin lisääntyi huomattavasti. Maanteillä liikkuvat kulkurit ja ovilla pyytävät kerjäläiset herättivät virkamiesten, papiston ja kansalaisten huomion ja köyhyydestä tuli paitsi sosiaalinen, myös hyvin poliittinen ongelma. Helsingissä poliisi pidätti pahimpina aikoina yhdeksän kertaa enemmän kerjäläisiä kuin normaaliaikana. Useimmiten pidätetyt lähetettiin kotipaikkakunnalleen, heille annettiin köyhäinhoitoviranomaisten varoitus tai heidät alistettiin maaherran kuulusteluihin. Kerjäämisestä myös tuomittiin yleiseen pakkotyöhön. Seurakunnat ryhtyivät valtion työttömyyskomitean sihteerin pyynnöstä organisoimaan pula-ajan avustustoimenpiteitä ja vastustamaan kerjuuta Helsingissä. Vuonna 1931 perustettiin Diakoniakeskus johtamaan tätä työtä. Propagandallaan Diakoniakeskus pyrki lopettamaan almujen antamisen ovilla, keskittämään avustustoimintaa ja saamaan myös yleisöstä kannattavia jäseniä toiminnalleen. Diakoniakeskuksen toiminta perustui hätäapuaseman ja yösuojan ylläpitämiseen ja se asettui yhteistyöhön myös köyhäinhoitoviranomaisten kanssa. Vallitsevissa diskursseissa kerjääminen esitettiin paheksuttavana ja demoralisoivana toimintana ja sen katsottiin kulkevan käsi kädessä valehtelemisen ja rikollisuuden kanssa. Myös viittaukset nälkävuosiin ja sisällissotaan nousivat esiin viranomaisten esittämissä vaatimuksissa kerjäämisen hillitsemiseksi. Diskursseista ja toiminnasta paljastui voimakkaita kerjäläisten seulomiseen ja laitostamiseen tähdänneitä pyrkimyksiä. Sopeutumattomiksi määritellyt yksilöt tuli alistaa holhouksen ja kontrollin alaisiksi, ja heidät tuli siivota arkipäivän yhteiskunnasta jopa pakkotyölaitoksiin. Diakoniakeskus, viranomaiset ja yleisö olivat kaikki osapuolia siinä kerjuun yhteiskunnalle vahingollisena määrittelevässä diskurssissa, joka heijasteli myös ajan henkeä. Diskursseista nousevatkin esiin ajan hengen mukaiset medikalisoituneen moralismin diskurssit sekä vallanpitäjien moraalinen paniikki köyhyyden äärellä. Vuonna 1937 astuivat voimaan uudet huoltolait, jolloin kerjääminen muuttui köyhäinhoidollisesta kysymyksestä järjestyskysymykseksi ja osaksi irtolaisuutta. Kerjuun vähetessä myös Diakoniakeskuksen toiminnan kannattavuus väheni ja se siirsikin propagandansa painopistettä pois kerjäämisen vastustamisesta. Tutkielman lopussa tarkastelen vielä lyhyesti 2000-luvun romanikerjäläisdiskurssia ja sen yhteneväisyyksiä 1930-luvun keskusteluun ja toimenpiteisiin. Keskeisen lähdeaineiston tutkielmalle muodostavat Helsingin seurakuntayhtymän arkistossa säilytettävät Diakoniakeskuksen lentolehtiset, pöytäkirjat, kirjeet ja lehtileikekokoelma, virallisjulkaisut sekä Huoltaja- ja Poliisimies-lehdissä sekä Suomen Kuvalehdessä julkaistu aikalaiskirjallisuus. Muun lähdeaineiston hankkimisessa olen käyttänyt aineistoja huoltoviraston arkistosta, Helsingin poliisilaitoksen arkistosta sekä Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmista.

Muuttuva ja pysyvä suurvalta. Yhdysvallat suomalaisten sanomalehtien kommentoivissa teksteissä erilaisina maailmanpoliittisina kausina

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella sitä muutosta, jonka Yhdysvallat käy läpi suomalaisten sanomalehtien kommentoivissa teksteissä lähihistorian aikana. Tarkemmin ilmaistuna, tarkoituksena on ollut selvittää, näyttäytyykö Yhdysvallat suomalaisissa sanomalehtikommenteissa pelkästään maailmanpoliittisten muutosten ja presidenttien vaihdosten valossa vai onko mukana jonkin pidempi, historiallinen tematiikka, jolla Yhdysvalloista normaalisti kirjoitetaan ja jolla presidentin linjapuhetta kommentoidaan. Tutkimuksen näkökulmana ja samalla metodologisena viitekehyksenä on diskurssianalyysin ja sosiaalisen konstruktionismin näkökulma. Tarkoituksena on tarkastella kommentoivia tekstejä, ei pelkästään sosiaalisen todellisuuden tapahtumia raportoivina tai heijastavina, vaan myös sosiaalista todellisuutta rakentavina. Koska diskurssianalyysi ei itsessään ole selkeä tai yhtenäinen analyysimenetelmä, työssä on käytetty menetelmällisenä työkaluna kriittisen lingvistiikan analyysitapaa. Tutkimusaineistoa on analysoitu erityisesti Vesa Heikkisen (1999) ja Sari Pietikäisen (2000) analyysitapoja hyödyntäen. Tärkeimpinä teoreettisina taustaoletuksina edellisten tavoin myös tässä tutkielmassa ovat diskurssianalyysin eri suuntauksia edustavat lähteet kuten Faircloughn (1992, 1997, 2003) sekä van Dijkin (1985, 1999) ja Gunther Kressin (1985) näkemykset tästä lähestymistavasta. Koska tutkittava ilmiö kiinnittyy niin sanomalehtien pääkirjoitusten kuin poliittisen historiankin konteksteihin, on ilmiön taustoittamiseksi ja johtopäätösten tueksi nojattu myös esimerkiksi Salovaara-Moringin (2004, 2009), Rusin (2003), Jakobsonin (1998, 2005) ja Hemánuksen (1972, 1983) ajatuksiin. Tutkielman aineisto on rajattu viimeisten 25 vuoden ajalle siten, että on poimittu neljä maailmanpoliittisten muutosten tai Yhdysvaltain presidentin vaihdosten kannalta olennaista aikakautta. Samalla on noudatettu suurimmalta osalta myös sen kansainvälisen tutkimusprojektin rajauksia, jonka osana tämä tutkielma syntyi. Tutkimusaineistoa on siten kerätty vuosilta 1984, 1994, 2004 sekä 2010. Mukaan on kyseisiltä vuosilta otettu Yhdysvaltain presidentin pitämän linjapuheen pitopäivästä kaksi viikkoa eteenpäin kestävä periodi, jonka ajalta on kerätty neljän suomalaisen sanomalehden kommentoivat tekstit, pääkirjoitukset, kolumnit ja tausta-artikkelit, joissa otetaan kantaa Yhdysvaltain presidentin pitämään vuosittaiseen linjapuheeseen. Tutkimusaineiston valossa Yhdysvallat näyttäytyy suomalaisten sanomalehtikommentaattoreiden teksteissä toisaalta muuttuvana, mutta samalla myös muuttumattomana suurvaltana. Maailmanpoliittinen muutos – siirtymä kylmästä sodasta yhden suurvallan aikaan näkyy suomalaisessa kommentoinnissa. Samoin näyttäytyy selkeänä kahden erilaisen presidentin, George W. Bushin ja Barack Obaman vastaanotto. Toisaalta aineistossa ei näy pelkästään muutos, vaan Yhdysvallat on suomalaisille kommentoijille myös muuttumaton suurvalta jolta odotetaan paljon ja jota kritisoidaan sen mukaan – aikakaudesta riippuen joko suomalaisesta tai eurooppalaisesta positiosta käsin.

Kansalaisvaikuttamista? Habermasilaisen julkisuusteorian anti suomalaiselle ympäristöliikkeelle

Tässä pro gradu -tutkielmassa analysoidaan suomalaista ympäristöliikettä Jürgen Habermasin julkisuuden käsitteen näkökulmasta. Työn tutkimusongelmana on tarkastella julkisuutta ympäristövaikuttamisen keinona. Ponnahduslautana tutkimuksessa käytetään 2000-luvun Lapin metsien käyttöä koskevia kiistoja, joiden ratkomisyrityksiin moni Suomessa toimiva ympäristöjärjestö on osallistunut. Pitkään ratkaisemattomina olleet kiistat ovat johtaneet tilanteeseen, jossa on perusteltua kysyä, mikä ongelmien selvittämisessä on mennyt pieleen. Olisiko ennen kaikkea ammattimaiseen ja institutionalisoituneeseen vaikuttamiseen nojanneet ympäristöjärjestöt voineet toimia kiistojen yhteydessä jollakin vaihtoehtoisella tavalla? Vaihtoehdoksi esitetään Jürgen Habermasin tarjoamaa julkisuuden mallia, jonka on nähty olevan keskeinen modernin yhteiskunnan mahdollisuuksia ja rajoitteita arvioitaessa. Käsitys julkisuudesta sisältää ajatuksen kriittiseen keskusteluun pohjautuvasta, kaikille avoimesta kansalaisvaikuttamisesta. Näin muodostuneesta yleisestä mielipiteestä tulee poliittisen päätöksenteon ohjenuora. Julkisuuden ihanteen rinnalla Habermasin teoria sisältää kuvauksen julkisuuden rakennemuutoksesta – kriittisen julkisuuden alennustilasta myöhäiskapitalistisessa kulutusyhteiskunnassa. Tässä tutkimuksessa käytän näitä kahta teoreettista näkökulmaa arvioidessani nykyaikaista ympäristövaikuttamista. Keskeisin lähdeteos on Habermasin Julkisuuden rakennemuutos ja sen teoreettista perinnettä jatkaneet tutkimukset. Aineistoni koostuu kuudesta teemahaastattelusta, jotka toteutettiin keväällä 2009 Greenpeacessa, Suomen luonnonsuojeluliitossa ja WWF:ssä. Tutkimusmenetelmänä käytän teemoittelua. Sen tuloksena esiin nousevista teemoista keskeisin kertoo ympäristöjärjestöjen ammattimaistumisesta. Tulosteni mukaan ympäristövaikuttamista leimaa institutionalisoituneisuus ja hallinnollisuus, jolloin julkisuusperiaatteen toimintaedellytykset ovat heikentyneet. Julkisuuden käsitteelle löytyy kuitenkin myös varovaista tilausta suomalaisten ympäristöjärjestöjen keskuudessa.

“En ole tyhjäpää turha julkku” – Julkkisehdokasdiskurssin hegemonisoituminen 1990-luvun eduskuntavaaleissa

Pro gradu-tutkimukseni käsittelee niin sanottuja julkkisehdokkaita ja heidän representaatiotaan mediassa 1990-luvun eduskuntavaalien aikaan. Nyky-yhteiskunnassa julkkisehdokkaat näyttäytyvät itsestään selvänä ilmiönä, jonka alkuperälle ei juuri uhrata ajatuksia. Ilmiön taustalla on poliittisen kulttuurin muuttuminen yhä viihteellisemmäksi ja henkilökeskeisemmäksi. Poliitikot käyttäytyvät kuin julkisuuden henkilöt ja samalla julkisuuden henkilöt ovat pyrkineet poliitikoiksi. Lisäksi suomalaisessa vaalijärjestelmässä ei käytetä niin sanottuja listavaaleja, vaan äänestetään yksittäisiä ehdokkaita. Niinpä vaaleissa päähuomio kiinnittyy ehdokkaiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja yksilöiden välisiin kamppailuihin. Näissä olosuhteissa julkkisehdokkaat ovat potentiaalinen keino saavuttaa lisää näkyvyyttä ja herättää myös politiikasta vähän kiinnostuneiden äänestäjien mielenkiinto. Tutkimukseni ajallinen viitekehys on 1990-luku, sillä halusin selvittää mitkä ovat julkkisehdokasilmiön juuret ja miten ilmiö on kehittynyt. Oman tutkimukseni valossa vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat julkkisehdokkaiden läpimurto. Keskeinen hypoteesini on, että media ei anna julkkisehdokkailla tasavertaisia mahdollisuuksia muiden ehdokkaiden kanssa esiintyä vakavasti otettavina ja ”oikeina” poliittisina ehdokkaina. Media puhuu julkkisehdokkaista alentuvasti ja asenteellisesti sekä heidän poliittisia kykyjään epäillen. Tämän asenteellisuuden tutkimiseksi tarkastelin kuutta valtakunnallista sanomalehteä (Helsingin Sanomat, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Demari, Nykypäivä ja Suomenmaa) kolmien eduskuntavaalien ajalta. Tarkoituksena oli saada selville onko olemassa jonkinlainen hegemoninen julkkisehdokasdiskurssi, jonka seurauksena kaikista julkkisehdokkaista puhutaan samalla tavalla alentuvasti. Ilmiön taustoitukseksi selvitin julkisuuden teoriaa, politiikan ja viihdeteollisuuden suhdetta, parasosiaalisia suhteita sekä julkkisehdokkaiden historiaa. Hegemonisen diskurssin piirteitä tutkin puolestaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Aluksi tarkastelin millaisia representaatioita, identiteettejä ja suhteita diskurssissa luodaan. Tämän jälkeen tutkin diskurssin ideologisuutta ja hegemonisuutta. Julkkisehdokasdiskurssi näyttäytyi 1990-luvun sanomalehdissä vaihtoehdottomana ja sen sosiaalinen alkuperä pimittyi vuosikymmenen kuluessa. Näin ollen diskurssi hegemonisoitui ja 2000-luvulle tultaessa siitä on muodostunut hyvin itsestään selvä puhetapa, jota ei kyseenalaisteta. Julkkisehdokkaita paheksutaan yleisesti, vaikka puolueet saavat julkkisehdokkaiden kautta näkyvyyttä, media myy heidän avullaan tuotteitaan ja äänestäjät saavat eduskuntaan tuoreita ja ”ryvettymättömiä” kansanedustajia. Pro gradu -tutkimukseni tekee hegemonisen julkkisehdokasdiskurssin näkyväksi, mutta vain media kykenee haastamaan vallitsevan

Kokoomus ja kommunismin uhka. Puolueen antikommunismi vuoden 1929 eduskuntavaalitaistossa.

Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selventää Kansallisen Kokoomuspuolueen kommunisminvastaisuutta 1920-luvulla, tarkemmin ottaen vuoden 1929 eduskuntavaalikamppailussa. Tutkimuskysymykseni liittyvät puolueen identiteetin ja kommunisminvastaisuuden yhteyteen: miten kokoomuspuolueen suhtautuminen kommunismiin kytkeytyi, yhtäältä, oman porvarillisen poliittis-kansallisen identiteetin puolustamiseen, ja toisaalta, vuonna 1929 vallitseviin poliittisiin oloihin, jolloin muun muassa parlamentaarinen järjestelmä herätti laajaa epäluottamusta, kokoomus ajautui sisäiseen kriisiin ja kommunistien kumoustavoite korostui suomalaisessa julkisuudessa? Etsimällä vastauksia näihin kysymyksiin pyrin selittämään mistä osakokonaisuuksista antikommunismi koostui, miten uhkaa muokattiin ja perusteltiin. Mielestäni tärkeää ja mielenkiintoista on miettiä, kuinka kommunisminvastaisuus ilmeni ikään kuin vastauksena muihin yhteiskunnallis-poliittisiin ongelmiin ja turhautumiin. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys perustuu toiseuden ja viholliskuvien tutkimukseen, koska toiseuden merkitys identiteetin kehittymiselle on kiistaton. Tähän liittyvän kirjallisuuden lisäksi olen käyttänyt lähteinäni tutkimuskirjallisuutta, sanomalehtiä ja julkaisemattomia arkistolähteitä. Tutkimukseni aatehistoriallisen luonteen vuoksi ensisijainen alkuperäislähteeni on julkaistu materiaali – vaalijulkaisut ja kokoomuslehdistö – jonka avulla olen pyrkinyt analysoimaan puolueen suhtautumista kommunismiin ja sen vaikutusta puolueen identiteetille. Metodini on historiallis-kvalitatiivinen, joka tarkoittaa sitä, että pyrin samaan aikaan huomioimaan sekä puolueen julkisuuskuvan että sen toiminnan kulisseissa. Tämä edellyttää huomion kohdistamista sekä julkaistuun että julkaisemattomaan lähdeaineistoon. Julkaistuun materiaaliin kohdistuneen analyysin pohjalta on mahdollista päätellä, että kokoomus halusi luoda itsestään kuvan jyrkästi kommunisminvastaisena puolueena. Toiseus-analyysin perusteella voidaan sanoa, että kommunismi oli puolueen selvä toinen. Julkisuuskuva ei kuitenkaan välttämättä vastannut puolueen todellisia käsityksiä kommunismista ja sen pohjalle muodostetusta viholliskuvasta. Antikommunismi ja viholliskuvan vahvistaminen palvelivat myös muita päämääriä, joista merkittävimmät liittyivät katkenneen kokoomuksen yhtenäisyyden pönkittämiseen ja huomion kääntämiseen pois muista vuonna 1929 esiin työntyneistä ongelmista. Kommunismin muodostamaa uhkaa Suomen kansalliselle olemassaololle pyrittiin perustelemaan monelta eri kantilta. Kommunismin nähtiin rapauttavan kristillisen moraalin ja siveellisyyden, lisäävän yhteiskunnallisia levottomuuksia, heikentävän parlamentarismia sekä vaarantavan Suomen sotilaallisen turvallisuuden ja pyhäksi koetun etuvartiotehtävän. Antikommunismi yhdistyi läheisesti myös ideologisen venäläisvastaisuuden ääri-ilmiöön, ryssävihaan. Näihin eri ilmiöihin liittyvä "antikommunistinen diskurssi" oli siis yksi niistä perustoista, jonka päällä kokoomuksen poliittis-kansallinen identiteetti kehittyi 1920-luvun mittaan. Kevätkesän 1929 tuomien, lähes ylitsepääsemättömien vaikeuksien myötä antikommunistisen diskurssin merkitys kasvoi entisestään ja loi pohjan puolueen suhtautumiselle lapualaisvuosiin.

Jatkosodan ihmisluovutukset menneisyyden kipupisteenä – Elina Sanan Luovutetut-teoksen aiheuttama kohu

Tutkielmani käsittelee Elina Sanan Luovutetut-tietokirjaa ja sen aiheuttamaa laajaa julkista keskustelua. Graduni tarkoituksena on selvittää, miksi teos aiheutti poikkeuksellisen kiivaan kotimaisen ja osin kansainvälisenkin kohun. Keskustelu käynnistyi marraskuussa 2003. Teoksessa esitettiin, että Suomi luovutti jatkosodan aikana saksalaisille viranomaisille noin 3 000 sotavankia ja siviiliä. Näistä osa oli juutalaisia. Kirjan tietojen vuoksi Simon Wiesenthal -keskus lähetti tasavallan presidentti Haloselle selvityspyynnön. Tämän johdosta valtioneuvoston kanslia tilasi emeritusprofessori Heikki Ylikankaalta selvityksen jatkosodan ihmisluovutusten tutkimustilanteesta. Ylikankaan selvityksen pohjalta päätettiin käynnistää Kansallisarkiston hallinnoima tutkimusprojekti. Tutkielmani aineisto koostuu suomalaisista ja ulkomaisista sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuista uutisista, kolumneista, kirja-arvosteluista ja artikkeleista. Lisäksi olen käyttänyt Internetissä julkaistua aineistoa. Olen rajannut tutkimani keskustelun välille 1.11.2003–31.3.2004. Olen syventynyt Luovutetut-kohuun kolmesta eri näkökulmasta. Jatkosodan ihmisluovutukset ovat osa vaikeaa ja ikävää menneisyyttä. Nimitän niitä menneisyyden kipupisteeksi. Olen eritellyt jatkosodan varjopuolien käsittelystä esitettyjä näkökulmia. Keskityn etenkin puheenvuoroihin oman pesän likaamisesta ja Suomen osallisuudesta holokaustiin. Toiseksi, olen tarkastellut kohua akateemisen historiantutkimuksen ja maallikoiden kohtaamisena. Keskustelussa nousi vahvasti esille historiantutkimuksen tehtävä menneisyyden työstämisessä. Keskeisiä näkökulmia olivat, kuka saa tutkia historiaa, ja olivatko Elinan Sanan esittämät tiedot uusia. Kolmanneksi, olen tarkastellut jatkosodan ihmisluovutuksia muiden sodan varjopuolien rinnalla. Jatkosodan historiakuva on monivivahteinen, jossa nämä pitkään vaietut varjopuolet näyttäytyvät säröinä. Tutkielmani perusteella voi sanoa, että jatkosodan ihmisluovutukset olivat 2000-luvun alussa menneisyyden kipupiste. Keskustelijoiden enemmistölle tiedot luovutuksista ja suomalaisten tiiviistä yhteistyöstä saksalaisten kanssa olivat uusia ja hämmentäviä. Elina Sanan kirja osoitti, että jatkosodan historiakuva oli puutteellinen. Keskustelun varsinaisena katalyyttinä toimi Wiesenthal-keskuksen lähettämä kirje. Juutalaisten osuus luovutetuista nosti esille kysymyksen suomalaisten osuudesta holokaustiin, mikä lisäsi kiinnostusta ulkomailla. Historiantutkijat joutuivat kohussa puolustuskannalle. Heitä syytettiin vaikeiden asioiden tutkimisen laiminlyömisestä. Puolustukseksi he pyrkivät osoittamaan heikkouksia Sanan teoksesta ja korostamaan aiemman tutkimuksen merkitystä.

"Innokas punikki". Hyvinkään punakaartilaisnaiset sisällissodan jälkiselvittelyissä 1918.

Hyvinkääläiset työläisnaiset ottivat vuoden 1918 sisällissotaan osaa punakaartin riveissä ruoanlaittajina, sairaanhoitajina sekä asetta kantaneina sotilaina. Valkokaartia tukemaan saapuneet saksalaissotilaat saavuttivat Hyvinkään huhtikuun 20. päivä, ja pitäjä valloitettiin. Osa hyvinkääläisnaisista oli tässä vaiheessa siirtynyt jo pohjoisemmille rintamille. Valkoiset etenivät kuitenkin voittoisasti kohti pohjoista, ja suurin osa hyvinkääläisnaisista oli antautunut 1. toukokuuta mennessä. Tämä tutkimus tarkastelee Hyvinkään punakaartilaisnaisiin kohdistuneita kuulustelututkimuksia ja toimenpiteitä sisällissodan jälkiselvittelyissä, jotka alkoivat huhtikuussa ja jatkuivat vuoden loppuun saakka. Samalla tuon esiin runsaasti uutta tietoa Hyvinkään punakaartilaisnaisten toimista sisällissodassa sekä heidän taustoistaan. Tärkeimpiä lähteitä tutkimuksessani ovat erilaiset Kansallisarkistossa säilytettävät oikeusasiakirjat: Hyvinkään pitäjän kenttäoikeuksien pöytäkirjat, viralliset esitutkintapöytäkirjat sekä valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden aktit. Lisäksi olen etsinyt tietoa sodassa ja sen jälkiselvittelyissä surmansa saaneista punaisista hyvinkääläisnaisista. Tässä tärkeimpinä lähteinäni ovat olleet Suomen Sotasurmat 1914–1922 -projektin nimitiedosto sekä valkokaartin kirjanpidosta löytyneet vangitsemistiedot. Olen hyödyntänyt suuren tietomäärän käsittelyssä tilastollisia menetelmiä. Tarkastelen naisia kuitenkin paljon myös yksilötasolla, sillä juuri yksilötarinat rikastuttavat paikallishistoriallista tutkimusta. Tutkimukseni perusteella punaisiksi luokiteltuja hyvinkääläisnaisia menehtyi sisällissodan jälkiselvittelyissä 27 – heistä suurin osa Lahden ja Hämeenlinnan seudulla, missä viimeiset taistelut käytiin. Menehtyneistä naisista moni oli vasta 16–17-vuotias. Myös hyvinkääläisnaisia joutui suurille vankileireille – tässä yhteydessä tarkastelen kahden naisen vankileirimuistelmia. Kotipaikkakunnalla tutkittiin samanaikaisesti kenttäoikeuksissa 64 hyvinkääläisnaista. Kenttäoikeuksien tehtävänä oli kartoittaa punakaartilaisten toimintaa sekä heidän tietojansa paikkakunnalla ja lähiseuduilla tapahtuneista murhista sekä ryöstöistä. Kenttäoikeuksissa kuulustelluista naisista valtaosa vapautettiin lyhyen vankeuden jälkeen. Jälkiselvittelyjen virallisessa vaiheessa 116 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista joutui kuulusteluihin. Heistä vajaa puolet oli toiminut sodan aikana erilaisissa huoltotehtävissä mm. punakaartin ruokalassa. 25 naista oli epäiltynä Hyvinkäällä huhtikuussa perustetussa aseellisessa naiskaartissa toimimisesta. Loput olivat toimineet punaisten hallinnossa tai sairaanhoitotehtävissä kotipaikkakunnalla ja rintamilla. Kuulustelujen perusteella 81 naista sai vuoden 1918 jälkipuoliskolla syytteen valtiorikosoikeudessa; heistä suurin osa avunannosta valtiopetokseen. Tutkimukseni kattaa näin kaikkiaan noin 150 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista. Tutkimukseni valottaa heidän toimintaansa sodan aikana sekä arvioi rankaisutoimenpiteiden motiiveja. Tutkimukseni mukaan asetta kantaneisiin naisiin suhtauduttiin jälkiselvittelyissä keskimäärin hyvin ankarasti. Muiden punakaartilaisnaisten osalta rankaisutoimenpiteissä ei ollut yhtenäistä linjaa. Perunankuorinta punakaartin ruokalassa saattoi olla tuomittava rikos siinä missä kaartilaisten matkoilla liikkuminen ja ryöstetyn tavaran kätkeminen.

Ett steg vidare – Utvecklingen av presentationen av Hufvudstadsbladets huvudyheter 1995–2010

Sedan sekelskiftet har dagstidningar gått igenom stora förändringar och står nu inför fler utmaningar än någonsin förr. Webbmedierna ökar i omsättning i samma takt som dagstidningarna tappar prenumeranter och annonsintäkter. Det nuvarande medieklimatet ställer nya krav på dagstidningarna och tvingar till förändringar. Syftet med den här pro gradu-avhandlingen är att granska förändringar i framställningen av Hufvudstadsbladets (Hbl) huvudnyheten med fem års intervaller under perioden 1995–2010. Från varje undersökt år granskas en månad. Hur har huvudnyheten strukturerats och presenterats under den här tidsperioden? Vilka faktorer har bidragit till förändringen och hur syns förändringarna i tidningen? Studien baserar sig på kvantitativ innehållsanalys av materialet samt intervjuer med Hbl:s chefredaktör Hannu Olkinuora och layoutchef Marita Granroth. I studien granskas antalet ingångar i huvudnyheten och hur väl huvudrubriken och huvudbilden korrelerar. Intervjuerna ger djup för den kvantitativa analysen och belyser hur man på Hbl resonerat kring de förändringar som skett under perioden 1995–2010. Resultatet visar att antalet ingångar har ökat med 21 procent från år 1995 till år 2010. Bland annat upplyfta citat, grafik och faktarutor har ökat avsevärt. Samtidigt har korrelationen mellan bilden och rubriken blivit sämre, endast 39 procent av bilderna år 2010 stod i direkt korrelation till rubriken, då samma siffra år 1995 var 50 procent. På basis av förändringarna i presentationsformerna kan man dra slutsatser om att dagstidningen har fått en ny roll i dagens medievärld. I stället för direkt hårda nyheter ska dagstidningarna erbjuda fördjupningar och bakgrunder till de nyheter som de flesta redan läst på webben. Dagstidningarna är tvungna att komma på nya lösningar och vara redo att gå ett steg vidare för att hänga med i mediekonkurrensen. I stället för att direkt rapportera nyheter blir dagstidningens roll mer kompletterande i förhållande till de övriga medierna. Forskningen inom det här området är liten och den här studien baserar sig i huvudsak på Hannu Pulkkinens och Pekka Mervolas forskning om de finländska dagstidningarna. Pulkkinen har forskat om tidningens arkitektur och uppbyggnad och Mervola har gjort en historisk översikt på den finländska pressen.

Nimbyn muunnelmia. Yhteinen hyvä ja oma etu etelä-haagalaisten mielipiteissä alueen kaavamuutoksesta.

Tässä pro gradu-tutkielmassa tutkitaan yhdestä Helsingissä tehdystä kaavamuutoksesta jätettyjä kirjallisia mielipiteitä. Työ jäsentyy (not in my backyard) käsitteen ympärille. Työssä tutkitaan, mihin yhteisiin hyviin vedoten haagalaiset vastustavat alueensa täydennysrakentamista ja kuinka legitiimiä suora omaan taloudelliseen tai muuhun etuun vetoaminen on jätetyissä mielipiteissä. Nimby-käsite on kotoisin Yhdysvalloista, liberaalin politiikka-käsityksen maasta ja on alkujaan ollut jokseenkin vähäosaisten muodostaman ympäristöliikkeen taisteluhuuto. Käsitteen siirtyminen suomalaista täydennysrakentamiskaavaa jäsentäväksi käsitteeksi ei ole sujunut ongelmitta. Työssä osoitetaan termin ongelmallisuuden johtuvan osittain tästä siirtymästä. Termiin liittyvät ristiriidat helpottavat, kun käsitettä käyttää kuvailevana käsitteenä ja pyrkii tietoisesti eroon sen leimaavasta puolesta. Nimby-tutkimuksen valtavirrasta poiketen tässä työssä lähestytään käsitettä ”nimbyjen” itsensä lähtökohdista. Tästä seuraten yksi tämän työn tuloksista on uudenlainen erilaisten nimby-tyypien luokittelu. Tutkittujen mielipiteiden perusteella on olemassa 1) Nimby tiukasti paikkaan sidonnaisena ilmiönä eli ”paikallinen nimby”, 2)Nimby markkina-argumentaationa eli ”markkinanimby”, 3) Nimby edustuksen ongelmana eli ”edustusnimby” ja 4) Nimby liberaalin demokratiakäsityksen määrittämänä vaikuttamisena eli ”liberaali nimby”. Työn keskeiset teoreettiset työkalut toimittavat ranskalaiset Luc Boltanski ja Laurent Thévenot oikeuttamisen maailmojen teoriallaan ja sen laajennuksella, Thévenot’n käsityksellä poliittisen elämän kieliopeista. Suurin osa haagalaisista oikeuttaa kaavamuutoksen vastustamisensa johonkin yhteisen hyvän määritelmään vedoten. Tällaisista mielipiteistä valtaosa hyödyntää kodin maailman keinoja: vetoaa alueen perinteiseen miljööseen, vehreyteen ja toivoo muuttumattomuutta. Myös markkinoiden maailmaan vetoava taloudellinen argumentaatio ja tehokkuutta painottava teollinen argumentaatio ovat yleisiä, kuten muissakin Suomea koskevissa tutkimuksissa on havaittu. Kodin maailman suurempi osuus ja paikallisuuden vahvempi merkitys on yksi tämän työn havainnoista. Työn tulosten puoli liittyy poliittiseen toimintaan ja poliittiseen kulttuuriin. Nimby-liikkeet mielletään Pierre Rosanvallonia seuraten vastademokraattisiksi toimijoiksi. Mielipiteistä suuri osa, yli 40 prosenttia operoi ensisijaisesti omaan etuun vetoavan liberaalin kieliopin piirissä. Tämä on kiinnostava mahdollinen muutos suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa, joka vaatii selvästi lisää tutkimusta.

Tieteellisen tekstin metamorfoosi? - Tapaustutkimuksia tutkimuksen popularisoinnista tiedeviestinnän eri tasoilla

Tutkielmassa tarkastellaan tutkimuksen popularisointia tiedeviestinnän eri tasoilla alkaen alkuperäisestä tutkimusartikkelista aina erilaisiin mediateksteihin saakka. Tutkielmassa havainnoidaan ilmaisutavassa ja sisällössä tapahtuvia muutoksia, joita popularisoitaessa tutkimusta ilmenee. Erityisesti tutkimuksessa kiinnitetään huomiota tutkijoiden, tiedottajien ja toimittajien ammatillisiin kulttuureihin sekä heidän hyödyntämiinsä diskursseihin. Tutkielman tutkimusstrategiana on tapaustutkimus. Empiirinen osuus koostuu kolmen erillisen tapauksen analysoinnista. Menetelmänä tutkielmassa käytetään realistista diskurssianalyysiä.Tutkielman aineisto koostuu tutkimusartikkeleista, tiedotteista tai tiedotusorganisaatioiden laatimasta uutismateriaalista sekä erilaisista journalistisista teksteistä. Tieteenfilosofisesti tutkielma pohjaa ontologiseen konstruktionismiin ja kriittiseen realismiin. Tutkielman viitekehyksen muodostavat aiemmat tutkimukset tutkijoiden, tiedottajien sekä toimittajien ammatillisista kulttuureista ja näiden ammattiryhmien hyödyntämistä diskursseista. Nämä tutkimukset ovat myös tutkielman tärkeimpiä lähteitä. Teoreettisena mallina tutkielmassa hyödynnetään tiedeviestinnän jatkumomallia. Lisäksi teoreettisena apuvälineenä toimii ajatus faktojen konstruoinnista. Tutkielmassa havaittiin, että popularisoinnissa tapahtui useita muutoksia ilmaisutavan sekä sisällön suhteen verrattuna tutkimusartikkeleihin. Tutkielmassa havaituista muutoksista monet olivat samankaltaisia kuin aiemmissa tutkimuksissa on havaittu. Tutkielmassa esitetään, että popularisoinnissa tapahtuvat muutokset tulevat ymmärrettäväksi, kun niitä tarkastellaan erilaisten ammatillisten kulttuurien sekä näihin liittyvien diskurssien kautta. Kaikissa analysoiduissa tapauksissa empiiriset havainnot eivät tukeneet jatkumomallin mukaista faktojen konstruoitumista. Varsinkin kahdessa ensimmäisessä tapauksessa faktojen konstruoituminen näytti olevan paremmin ymmärrettävissä sen kautta, miten epävarmuuteen ja varmuuteen suhtaudutaan, ja miten niitä representoidaan erilaisissa ammatillisissa kulttuureissa. Tutkielmassa havaittiin myös, että tiedotteet tai tiedotusorganisaatioiden laatimat uutiset noudattelevat paljolti journalistista diskurssia ja lisäksi ne näyttäisivät tietojen valikoimisen kautta vaikuttavan mediateksteihin. Tiedotusmateriaali ei myöskään luontevasti sijoittunut millekään tiedeviestinnän jatkumomallin tasolle. Tutkielmassa ehdotetaankin, että tiedeviestinnän jatkumomallista saadaan kuvaavampi, kun siihen lisätään yksi taso lisää eli kvasipopulaari taso. Tutkielmassa havaittiin lisäksi, että muutamat tutkijoiden antamat lausunnot poikkesivat tieteellisestä diskurssista. Tutkielmassa esitetään, että tällaisilla lausunnoilla saatetaan pyrkiä saamaan omalle tutkimukselle enemmän huomiota ja tekemään omat viestit houkuttelevammaksi medialle. Tutkielman Keskustelu-osiossa pohditaan yleisemmällä tasolla tutkimuksen popularisointiin, ja varsinkin tiedejournalismiin, liittyviä haasteita sekä esitetään ehdotuksia vastauksiksi näihin haasteisiin.

I kläm mellan vision och verklighet - en etnografisk fallstudie av en webbredaktion

I avhandlingen analyseras arbetsprocesserna vid en webbredaktion. Undersökningen är en etnografisk fallstudie där Hufvudstadsbladets webbproduktion fungerar som case. Den övergripande frågeställningen är hur växelverkan mellan tidningsredaktionen och webbredaktionen fungerar och varför. Syftet var att hitta och synliggöra de underliggande spänningar i organisationen som bimedialiteten kan ha gett upphov till, och analysera produktionen mot bakgrund av tidigare forskning. Analysen behandlar tre områden som ofta återkommer i mediekonvergensforskningen, det vill säga organisation, innehåll och inställning. Forskningsmaterialet är insamlat med hjälp av observation, intervjuer och en e-postenkät. Arbetet på redaktionen observerades under sex arbetsskift. Webbreporterns arbete observerades, observationerna antecknades och efter varje arbetsskift bandades en intervju med webbreportern. Utöver dessa intervjuer gjordes ytterligare tre intervjuer med två nyhetschefer och chefredaktören. En e-postenkät med öppna frågor skickades ut till samtliga redaktionsmedlemmar. Avhandlingen tar avstamp i mediekonvergensforskning, redaktionsforskning och aktivitetsteori. Eftersom den teoretiska utgångspunkten delvis ligger inom aktivitetsteori och utvecklande arbetsforskning räknades samtidigt störningar i arbetsprocessen för att kunna identifiera underliggande spänningar i organisationen. Alla händelser som innebar ett längre eller kortare avbrott i arbetsprocessen antecknades och delades in i kategorier. Sammanlagt sextio störningar identifierades, varav den största andelen, en tredjedel, konstaterades bero på organisations- och kommunikationsfaktorer, främst till följd av bristfällig intern kommunikation. Slutsatserna är webbproduktionen till följd av heterogena objekt i aktivitetssystemet - oklara mål och oklarhet gällande webbens roll i organisationen sitter fast i klyftan mellan ledningens vision och verkligheten på redaktionen. Ett flertal motstridiga uppfattningar om webbproduktionens roll råder på redaktionen. Det leder till störningar i arbetsprocessen som i sin tur gör att produktionen haltar och inte utvecklas. Oklarheten kring målen leder till oklarhet kring konkret praxis, kommunikationssvårigheter, missförstånd och en sned arbetsfördelning, som samtliga inverkar på smidigheten i produktionen.

Jäsenten kokema edistyminen peliongelmasta toipumisessaan kolmessa virtuaalisessa Pelivoimapiiri-vertaistukiryhmässä

Tässä tapaustutkimuksessa on seurattu kolmen virtuaalisen Pelivoimapiiri-vertaistukiryhmän (PVP) ryhmäprosessien lisäksi ryhmien aktiivisimpien jäsenten toipumista sekä heidän kokemiaan hyötyjä eri PVP-ryhmissä ja eri ryhmätoiminnan vaiheissa. Aiempia tutkimuksia, jotka olisivat perustuneet samankaltaiseen tutkimusasetelmaan, ei aineistohaussa löytynyt. Aineistona tutkimuksessa on käytetty jäsenten palveluun lähettämiä ryhmätekstiviestejä. Menetelmiä ovat sisällön erittely sekä teoriaohjaava sisällönanalyysi. Ryhmiä seuraamalla ja niitä toisiinsa vertaamalla on selvitetty, missä ryhmätoiminnan vaiheissa jäsenet ilmaisevat tyytyväisyyttään PVP-palvelua sekä oman ryhmänsä toimintaa kohtaan. Jotta PVP:ssä koettu hyöty olisi eroteltavissa muusta haetusta avusta, on myös tulkittu viestejä, joissa tästä muun avun hakemisesta puhutaan. On myös huomioitu aikaperspektiivi ja tulkittu, kannustavatko ryhmät muun avun hakemiseen ja missä ryhmätoiminnan vaiheessa muuta apua haetaan. Yksilötason sisällönanalyysi on toteutettu seuraamalla aktiivisten jäsenten viestejä ryhmätoiminnan alusta sen loppuun saakka. Viesteistä on tunnistettu jäsenten edistymistä niin Prochaskan ja DiClementen transteoreettisen muutosvaihemallin avulla kuin myös soveltamalla tutkijoiden luokitteluja siitä, miten virtuaalinen ryhmätuki voi edesauttaa yksilön toipumista. Tarkastelen, ovatko PVP-ryhmät edistäneet yksilöiden toipumista tutkijoiden määrittelemien teoreettisten mallien mukaisesti. Tulokset vahvistivat aiempia löydöksiä, joiden mukaan viestintä virtuaaliryhmissä keskittyy pääasiassa muutamalle aktiiviselle jäsenelle. Ryhmien aktiivisten vaiheiden pituudet vaihtelivat aktiivisimman ryhmän kahden–kolmen kuukauden elinkaaresta epäaktiivisimman ryhmän pariin viikkoon. Aktiivisessa vaiheessa jäsenet olivat tyytyväisimpiä palveluun, kokivat hyötyneensä palvelusta eniten ja he olivat optimistisimpia omasta toipumisestaan. Jäsenet olivat ohjattua ryhmää lukuun ottamatta suurin piirtein samalla lähtötasolla ja he olivat ryhmän alussa pääasiassa akuutissa pelaamisvaiheessa. Nopea ryhmän kokoaminen ja jäsenten samalla muutosvaiheen lähtötasolla oleminen edistivät aktiivista ryhmäkeskustelua. Seurantajäsenistä suurin osa edistyi PVP:hen osallistumisen aikana, ja monet kokivat PVP:n myötävaikuttaneen edistymiseensä. Viisi seurantajäsentä yhdeksästä ei pelannut lainkaan PVP:hen osallistumisen aikana. Kuitenkaan ei ole selvästi eroteltavissa, mikä on lopulta palvelun ansio, sillä myös muita apukeinoja käytettiin runsaasti. Aktiivisimmassa ryhmässä jäsenet raportoivat eniten muun avun hakemisesta, kehuivat eniten ryhmäänsä, ilmaisivat rakentavimmin kritiikkiä sekä olivat huolestuneimpia ryhmän aktiivisuuden laskusta. Edellä mainittu viittaa siihen, että aktiivisimman ryhmän jäsenet kokivat muihin ryhmiin verrattuna suurempaa koheesiota. Näyttäisi siltä, että ainakin tämän tyyppinen virtuaaliryhmätuki voi – monesta syystä johtuen – tarjota vain melko lyhytaikaista tukea. Moni jäsen kuitenkin kokee, varsinkin palvelun alussa, hyötyneensä tuesta. Vaikka ryhmässä tapahtuvat prosessit ovat pitkälti ennustamattomia, voitaneen virtuaaliryhmien toimintaa kuitenkin monella tavalla edistää. Tämän selvittäminen vaatii lisätutkimuksia. Tapaustutkimukselle ominaiseen tapaan tuloksista on johdettu useita kehitysehdotuksia palvelun ylläpitäjille sekä pohdittu virtuaalisten vertaistukiryhmien sovellusmahdollisuuksia tulevaisuudessa sekä kvalitatiivisen arviointitutkimuksen mahdollisuuksia.