Värinnimitysten synty suomalais-ugrilaisissa kielissä, lähtökohtana 'musta'

Työni käsittelee värinnimityksiä suomalais-ugrilaisissa kielissä. Aiheen laajuuden vuoksi olen ottanut käsittelyn alle erityisesti mustaa merkitsevät sanat. Pohdin syitä siihen, miksi nykyisissä suomalais-ugrilaisissa kielissä mustaa tarkoittavat sanat ovat keskenään lähinnä eri alkuperää, kun Berlinin ja Kayn teorian mukaan musta ja valkoinen ovat ensimmäiset värinnimitykset kielessä. Aloitan tutkimukseni esittelemällä Brent Berlinin ja Paul Kayn teorian värinnimitysten kehittymisestä maailman kielissä. Tutkimukseni on etymologinen, mutta jotta ymmärtäisin paremmin adjektiivien syntytapoja, olen tarkastellut myös kognitiivisen semantiikan ja ekspressiivisten sanojen tutkimuksen teorioita. Teoriaosuuden jälkeen tarkastelen eri suomalais-ugrilaisissa kielissä esiintyviä, mustaa tarkoittavia sanoja, jotka olen kerännyt eri kielten sanakirjoista. Esittelen niille erilaisia mahdollisia rekonstruktioita ja aiemmin esitettyjä etymologioita. Sen jälkeen esittelen mustalle läheisiä adjektiiveja ja substantiiveja, jotka ovat voineet joko olla mustan merkityksessä (esim. suomen sini) tai lähtökohta värinnimityksen synnylle (vanhat hiiltä tarkoittavat sanat). Lopuksi käyn läpi suomalais-ugrilaisten kielten vanhimpia värinnimityksiä ja vertailen niitä keskenään. Tarkastelen sekä niiden sanahahmoja että niistä löytyviä johdinaineksia. Tutkimuksessani olen havainnut, että näyttää siltä, toisin kuin on aiemmin esitetty, pimeä ei ole tarkoittanut mustaa. Musta mielletään ennemmin likaisuuteen kuin pimeään. On siis ollut alkuaan kaksi merkitysparia; pimeä valoisa ja likainen puhdas . Valkoinen on voitu mieltää kuuluvaksi molempiin pareihin, mikä voi selittää sen, miksi värillä valkoinen on useita vanhoja nimityksiä. Musta on mielletty vain merkitykseen likainen . Se voi siksi olla saanut nimityksensä luonnossa esiintyvästä mustasta, likaavasta aineesta eli hiilestä. Se on voitu jo varhain yhdistää pahaan ja siksi se on saatettu vaihtaa moneen kertaan, kuten tabusanoille usein on tehty.

Kahden ikäryhmän raahelaisten käsityksiä suomen murteista

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia käsityksiä Raahessa Pohjois-Pohjanmaalla asuvilla, kahta eri ikäryhmää (nuoret ja aikuiset) edustavilla maallikoilla on suomen murteista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, poikkeavatko nuorten ja aikuisten käsitykset toisistaan, ja millaisia mahdolliset erot ovat. Toisena kysymyksenä on tutkia, miten käsityksissä muista murteista näkyvät informanttien oma pohjoispohjalainen murre ja informanttien mielteet siitä. Tutkielma kuuluu kansandialektologiseen tutkimusalaan. Tutkielman aineistona ovat lomakekyselyvastaukset 65 lukiolaiselta ja 63 aikuiselta raahelaiselta. Kyselyn ensimmäisessä osassa vastaajien tuli rajata Suomen kartalle murrealueet oman käsityksensä mukaan ja kuvailla murteita. Toisen osan kyselyssä muodostavat kuuntelunäytetehtävät, joissa informanteille soitettiin lyhyitä murrenäytteitä, jotka heidän tuli perustellen sijoittaa kartalle ja joita heidän tuli arvioida viidentoista adjektiiviparin avulla. Tutkielmassa selviää, että ryhmätasolla nuorten ja aikuisten murrekäsitysten välillä on ensinnäkin sellaisia eroja, joiden voi tulkita johtuvan vastaajien kuulumisesta eri sukupolviin. Aikuisten käsityksistä näkyvät vahvasti vanhat heimostereotypiat: murteita nimetään maakuntien mukaan ja kuvaillaan vakiintunein kansanlingvistisin termein ("viäntää", "puhua h:n päältä"). Nuoret erottelevat kartalle vähemmän murteita kuin aikuiset, ja aluejaoissa näkyy uuden läänijaon vaikutus. Eteläsuomalainen puhetapa on aineiston perusteella merkityksellisempi nuorille kuin aikuisille: he näyttävät tunnistavan sen piirteitä herkemmin kuin aikuiset, ja lukiolaisten asenteet pääkaupunkiseutulaista puhetapaa kohtaan ovat kielteisempiä kuin aikuisten asenteet. Aikuiset asennoituvat kielteisesti erityisesti lounaismurteisiin. Iän ja kokemusten vaikutus murrekäsityksiin näkyy siinä, että aikuiset tunnistavat varieteetteja tarkemmin ja sijoittavat ääninäytteiden puhujat lähemmäs näiden todellisia kotipaikkoja kuin nuoret. Vastaajien oma murre näkyy käsityksissä muista murteista siten, että sellaisia piirteitä, jotka vastaajat liittävät vahvasti omaan murteeseensa (svaavokaali, yleisgeminaatio ja mää, sää, nää -pronominit), he eivät tuo esiin kuvaillessaan muita murteita. Myös muunmurteiset puhujat sijoitetaan puhenäytetehtävässä toisinaan vastaajien omalle murrealueelle näiden piirteiden perusteella. Erityisesti kuuntelunäytetehtävien tulokset antavat aihetta kyseenalaistaa karttojen ja murteiden maantieteellisen paikantamisen mielekkyyttä. Varsinkin lukiolaiset näyttävät paikantavan varieteetteja myös muuten, esimerkiksi akseleilla maalainen–kaupunkilainen ja eteläinen–pohjoinen. Tästä kertoo myös se tutkimustulos, että siihen, miten vastaajat puhenäytetehtävässä arvioivat kuulemiaan varieteetteja, ei juuri vaikuta se, miten vastaajat paikantavat puhujan maantieteellisesti.

Kaksi perspektiiviä Etykiin: Viro suomalaisten ja ruotsinvirolaisten lehtien silmin 1973-1975

Suomen ja Viron välillä on ollut kontakteja tuhansien vuosien ajan. Vilkkaammiksi yhteydet muuttuivat kansallisen heräämisen ajalla ja sotien välisenä aikana. Toinen maailmansota katkaisi suomalais-virolaiset suhteet lähes 20 vuodeksi Neuvostoliiton miehitettyä Viron. Yhteydet Viroon palasivat jossakin muodossa 1960-luvulla, mutta olivat silloin ja tutkimusajankohtana 1970-luvulla tiukasti säädeltyjä. Kaikki virallisen tason yhteydenpito tapahtui Moskovan kautta ja valvonnassa, ja kansalaisyhteiskunnan tasolla tapahtuvaa toimintaa maiden välillä ei ollut. Myös lehtikirjoittelu oli Moskovan seurannassa ja Neuvostoliitto puuttui usein, mikäli Suomessa kirjoitettiin Virosta jotakin mikä ei ollut sille mieleen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millainen maa Viro oli 1970-luvun alkupuolella ja millainen kuva siitä oli Suomessa sekä Ruotsissa eläneen pakolaisvirolaisen yhteisön keskuudessa. Aineistona on sanomalehtiartikkeleita vuosilta 1973–1975 neljästä suomalaisesta ja kahdesta ruotsinvirolaisesta sanomalehdestä. Erityinen painopistealue on Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous eli Etyk, jonka järjestelyihin Suomi otti aktiivisesti osaa. Länsivaltiot ajoivat Ety-asiakirjaan periaatteita mm. vapaammasta tiedonvälityksestä ja ihmisten liikkumisesta, Neuvostoliitto taas tavoitteli rauhansopimuksen korviketta, jolla Euroopan toisen maailmansodan jälkeiset rajat vahvistettaisiin. Etyk oli siis virolaisille monella tavalla merkittävä: he saattoivat toivoa kokouksen tuovan mahdollisuuksia ottaa Baltian asia esille ja saada Baltian maille itsenäisyys, tai ainakin suurempi itsemääräämisoikeus. Toisaalta he pelkäsivät Neuvostoliiton vain vahvistavan otettaan Virosta Etykin avulla. Etykiin liittyvässä kirjoittelussa suomalaislehtien haluttomuus ottaa Viron asiaa esille näkyy erityisen selvästi.Virosta ei muutenkaan 1970-luvulla uutisoitu usein ja Etykin yhteydessä virolaisten toiveita ja tavoitteita ei juuri julkistettu. Baltian maista paenneet pyrkivät kyllä tuomaan asiaansa julkisuuteen Helsingin 1973 ja 1975 kokousten aikaan, mutta suomalaislehdissä se ei näkynyt. Virosta myös annettiin siloiteltu kuva sanomalehdissä ja epäkohtia kuten venäläistämistoimenpiteitä, pidätyksiä tai elintarvikepulaa ei julkistettu. Samaan aikaan Ruotsissa pakolaisvirolaisten toimesta ilmestyneiden lehtien maailma oli aivan toisenlainen. Niiden Etyk-aiheiset kirjoitukset käsittelivät lähes pelkästään Viron asiaa ja Etykin kolmannen korin asioita eli ihmisoikeuskysymyksiä. Ne myös toivat esille aivan toisenlaisen kuvan Neuvosto-Viron oloista kuin suomalaislehdet. Muissa kuin Etykiin liittyvissä artikkeleissa suomalaislehtien välillä on kuitenkin eroja. Yhdenkään tutkituista suomalaislehdistä (Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Kansan Uutiset ja Uusi Suomi) ei voi sanoa noudattaneen täysin horjumatta mitään tiettyä linjaa Viro-kirjoittelussa. Yhdenmukaisimmin suhtautui Kansan Uutiset, joka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ei tuonut esiin kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan. Vaihtelevin suhtautuminen oli Helsingin Sanomilla, jonka tapauksessa ei oikeastaan voi puhua minkäänlaisesta linjasta. Hufvudstadsbladet oli melko neutraali joskin etäinen ja maltillinen. Eniten neuvostokritiikkiä viljeli Uusi Suomi. Kuitenkin myös siinä ilmestyi esimerkiksi kaunistelevia kuvauksia elämästä Neuvosto-Virossa, eikä sekään Ety-kokousten aikaan asettunut balttipakolaisten puolelle. Yhdessäkään lehdessä ei ilmestynyt Viro-aiheisia kirjoituksia usein; kaikkiaan artikkeleita aineistossani oli 4 lehdestä 3 vuodelta 247. Monissa niistäkään Viro ei ollut pääasia vaan sitä vain sivuttiin. Ruotsinvirolaisia lehtikirjoituksia aineistossani oli 318. Lehtien (Eesti Päevaleht ja Teataja) välillä ei ollut merkittäviä sisällöllisiä eroja. Suomalaislehdistä ne taas erosivat täysin. Viron kuulumisten ja maailmanpolitiikan lisäksi ne seurasivat myös Suomen asioita ja etenkin niitä tapauksia, joissa Viro ylitti uutiskynnyksen suomalaislehdissä. Suomen lehdissä taas ei paria lähinnä Uuden Suomen poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu pakolaisvirolaisista mitään, eikä etenkään heidän toiminnastaan Viron asian eteen. Pakolaisvirolaisten lisäksi myös Neuvosto-Viro oli 1970-luvulla suurimmalle osalle suomalaisista varsin tuntematon, sillä julkisessa keskustelussa se esiintyi erittäin harvoin ja oli poistettu jopa oppikirjoista. Suomalaisten yleisen käsityksen mukaan Virossa kaikki oli hyvin ja siellä asui tyytyväisiä ihmisiä. Myös Etyk nähtiin Suomessa täysin toisenlaisessa valossa kuin Pohjanlahden toisella puolella, jossa kirjoittelua leimasi pettymys Etykiin toisen maailmansodan jälkeisten rajojen vahvistajana.

Vokaalien keston variaatio virolaismuuttajien puhesuomessa

Tutkimuksen aiheena on Suomessa asuvien virolaisten puhuman suomen kielen vokaalien keston variaatio. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten viron kieli vaikuttaa suomen kielen vokaalien keston ääntymiseen ja miten keston edustuminen varioi informanteilla. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat kontrastiivisessa kielentutkimuksessa ja sen siirtovaikutuksena (transfer) tunnetussa käsitteessä sekä toisen kielen variaation tutkimuksessa ja sosiolingvistiikassa. Kestoa tutkitaan tarkastelmalla kahden virossa ja suomessa kestoltaan toisistaan poikkeavasti ääntyvän piirteen edustumista virolaisten suomenkielisessä puheessa. Tutkittavat piirteet ovat diftongien jälkikomponentin ja jälkitavun pitkien vokaaliainesten pituus. Työssä tarkastellaan myös A-loppuisten vokaaliyhtymien edustumista jälkitavujen pitkän vokaaliaineksen edustumisen näkökulmasta. Tutkimusaineistona on yhdeksän Virosta Suomeen muuttaneen aikuisen kanssa käydyt keskustelut. Informantit on pyritty valitsemaan siten, että aineistossa olisi esimerkkejä kummankin sukupuolen edustajien sekä eripituisia aikoja Suomessa asuneiden, koulutustaustaltaan erilaisten ja eri puolilla Suomea asuvien muuttajien kielenkäytöstä. Työn voi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa selvitetään, miten ja missä määrin viron kieli vaikuttaa virolaisten suomen kielen diftongien jälkikomponentin pidentymiseen ja jälkitavujen pitkien vokaaliainesten lyhentymiseen. Tarkastelun fokuksessa on siirtovaikutus, jonka esiintymistä ja esiintymisen ehtoja selvitetään tutkimalla kielenpiirteiden edustumisessa esiintyvää variaatiota erilaisissa äänne- ja leksikaalisissa ympäristöissä. Tarkastelu on pääasiassa kvantitatiivista, mutta kvantitatiivisen tarkastelun tuloksia täydennetään kvalitatiivisilla havainnoilla. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että viron kielen siirtovaikutus on melko yleinen vokaalien keston ääntämiseen vaikuttava ilmiö. Tutkimuksen keskeisin tulos on se, että fonologisen tason siirtovaikutus kytkeytyy leksikaalisen tason ilmiöihin siten, että siirtovaikutuksen esiintyminen on todennäköisintä silloin, kun virossa ja suomessa kestoltaan eri tavoin ääntyvä vokaaliaines esiintyy viron sanamuotoa muistuttavassa sanamuodossa. Työn toisessa osassa tarkastellaan viron- ja suomenmukaisen edustuksen variaatiota taustoiltaan erilaisilla informanteilla. Tarkastelun näkökulma on sosiolingvistinen, ja tarkoituksena on selvittää, miten muun muassa Suomessa asutun ajan pituus, informanttien sukupuoli ja koulutustausta vaikuttavat informanttien välillä esiintyvään variaatioon vokaalien keston edustumisessa. Variaation rakennetta verrataan suomea äidinkielenään puhuvien tuottamaan variaatioon silloin, kun se on mahdollista. Tutkimuksen tulosten mukaan informanttien väliseen variaatioon vaikuttaa ennen kaikkea Suomessa asutun ajan pituus siten, että eniten suomen kielen mukaisesta edustuksesta poikkeavia variantteja esiintyy lyhimmän aikaa Suomessa asuneilla informanteilla. Virolaisilla esiintyvän variaation rakenne myös poikkeaa suomea äidinkielenään puhuvien variaation rakenteesta. Tutkimuksessa todetaan, että puhesuomen virotaustainen variantti on oma erityinen suomen kielen muotonsa, joka varioi sille ominaisella tavallaan ja jonka muotoutumiseen vaikuttavat suomen yleiskielen lisäksi niin viron kieli kuin erilaiset puhesuomen muodotkin. Kiinnostavaksi jatkotutkimuskohteeksi todetaan tarkempi perehtyminen virolaisilla esiintyvän (äänne)variaation vertaamiseen suomea äidinkielenään puhuvilla esiintyvään variaatioon.

Gymnasisters läsvanor och skrivvanor : Finlandssvenska gymnasisters åsikter om ämnet modersmål och litteratur

Bakgrunden till denna avhandling är att nivån i studentskrivningarna i modersmål och litteratur har sjunkit under de senaste tio åren bland både finskspråkiga och svenskspråkiga gymnasister i Finland. I och med det startades ett projekt, Språklig mångfald, vars syfte är att undersöka bakgrundsfaktorer till att nivån har sjunkit. Som en del av projektet redogör jag i den här avhandlingen för finlandssvenska gymnasisters läsvanor och skrivvanor, dvs. vad, hur ofta och på vilket språk gymnasisterna läser och skriver. Dessutom har jag undersökt gymnasisters attityder till ämnet modersmål och litteratur. Min studie är baserad på en enkätundersökning bland 81 gymnasister samt på intervjuer med åtta gymnasister. Resultatet visar att gymnasister läser dagstidningar i betydligt större utsträckning än de läser böcker. Speciellt gymnasister med låga betyg i modersmål och litteratur läser sällan eller aldrig skönlitteratur. Skrivkulturen bland gymnasisterna innefattar främst media som textmeddelanden per mobiltelefon och debattinlägg på diskussionsforum på Internet. I dessa texter används oftast ett enkelt och kortfattat språk. Gymnasister med höga betyg i modersmålsämnet läser oftare och skriver flera olika genrer under sin fritid än vad gymnasister med låga betyg gör. Gymnasister med höga betyg läser och skriver även oftare på svenska än vad gymnasister med låga betyg gör. I min studie framkommer det att gymnasisterna anser att modersmålsämnet är viktigt, men inte roligt samt att höga betyg korrelerar med positiva attityder. De som har negativa attityder har ofta haft svårigheter med ämnet och har även svårt att se någon koppling mellan modersmålsämnet och vardagen samt framtiden. Många av dem anser att studentskrivningarna är det enda målet med modersmålsämnet.

Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa

Tässä työssä käsittelen kolmen läntisimmän (saame, itämerensuomi ja mordva) ja kolmen itäisimmän kielihaaran (mansi, hanti ja samojedi) ensitavun vokaalivastaavuuksia aineistonani Pekka Sammallahden sanalista artikkelista Historical phonology of the Uralic Languages (kirjasta The Uralic languages, 1988, toimittanut Denis Sinor). Keskiset kielihaarat marin, permin ja unkarin olen tässä työssä jättänyt systemaattisen tarkastelun ulkopuolelle, koska pohjustustyön aikana selvisi kaksi tendenssiä: yhtäältä monella näiden kielihaarojen vokaaleista on taustallaan useita eri kantauralin vokaaleja, ja toisaalta monilla kantauralin vokaaleilla on jatkajinaan erilaisia vokaaleja kyseisissä kielihaaroissa. Lisäksi jättämällä näiden kielten vokaaliston systemaattisen selvittämisen myöhempiin tutkimuksiin minun on mahdollista koetella lopputyössä esittämiäni hypoteeseja. Tarkasteluni perusteella sana-aineisto antaa mahdollisuuden sellaiselle uudelleentulkinnalle, että kantauralin ensitavun vokaaliparadigma olisikin ollut aiemmin oletettua rikkaampi. Itäisissä kielihaaroissa on säilynyt enemmän distinktiivisiä vokaalifoneemeja kuin läntisissä, ja vaikka läntisissä kielihaaroissa vokaalifoneemien kokonaislukumäärä on lähtökohtaisesti pienempi, selittyvät eräissä sanaryhmissä esiintyvät vokaalivastaavuussarjat luontevimmin niin, että vokaalit ovat lännessä langenneet yhteen, mutta eri kielihaaroissa eri tavalla. Toisin sanoen itäisten kielihaarojen distinktiivisiä vokaaleja vastaavat systemaattisella tavalla läntisten kielihaarojen epäsäännöllisinä pidetyt vastaavuussarjat. Nähdäkseni tässä työssä esittämiäni seikkoja ei ole aikaisemmin havaittu johtuen menetelmän sisäänrakennetuista rajoituksista: yksittäisiä vokaaleja vertaamalla on mahdollista löytää säännölliset vastineet vain niin monelle vokaalille kuin löytyy kummastakin (tai jokaisesta) vertailtavasta kielestä. Pääsääntöisesti vertailu tavoittaa siis vain sen määrän distinktiivisiä yksiköitä kuin löytyy siitä kielestä, jossa yksikköjen lukumäärä on pienin. Tämän vertailevan menetelmän rajoituksen ylitettyäni esitänkin lopputyössäni kantauraliin kahta uutta vokaalia, jotka vastaavat uralistiikassa vanhastaan tunnettuja redusoituneita vokaaleja (etinen ja takainen labiaalisuudeltaan redusoitunut vokaali). Tarkastelussani perustelen myös, miksi äännetaso on luotettavin murteutumisen osoittaja ja että äänteellisin perustein ei ole löydettävissä tukea samojedihaaran varhaiselle erolle muun kielikunnan yhteydestä; pikemminkin samojedi jakaa eräitä äänteellisiä uudennoksia (sekä vokaaliston että konsonantiston osalta) ugrilaisten kielten kanssa. Lisäksi toisin kuin on perinteisesti ajateltu, yhteisen sanaston lukumäärä ei voi aukottomasti todistaa varhaisesta diakronisesta kuilusta kielihaarojen välillä: sanastoeroille on löydettävissä muitakin mahdollisia selityksiä, kuten vaikkapa tiiviit kielikontaktit. Sen sijaan äännetasoa voidaan pitää luotettavana silloin kun useat kielikuntaa jakavat äänteelliset isoglossit osuvat samaan kohtaan. Tällä perusteella näyttää alustavasti siltä, että varhaisin kantauralin jälkeinen murreraja osuisi suomalais-permiläisten ja ugrilais-samojedilaisten kielten väliin.

Thomsenista Kalimaan : Vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimushistoria vuoteen 1936

Itämerensuomalaisissa kielissä esiintyy suuri joukko sanoja, jotka muistuttavat balttilaisten kielten sanoja sekä muotonsa että merkityksensä puolesta. Yhtäläisyyksiä oli yritetty selittää eri tavoin 1700-luvulta lähtien, kunnes Vilhelm Thomsen vuonna 1869 osoitti tämän sanastokerrostuman olevan lainaa jostakin muinaisbalttilaisesta kielimuodosta nykyisten itämerensuomalaisten kielten yhteiseen kantakieleen. Vuonna 1890 Thomsen julkaisi aiheesta laajemman tutkimuksen, jossa hän esitti noin 200 muinaisbalttilaista lainaetymologiaa ja käsitteli lainojen äännevastaavuuksia sekä kielellisten kontaktien paikkaa, aikakautta ja kulttuurikontekstia. Nykykäsitys itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaisista lainasanoista perustuu tähän Thomsenin esitykseen, ainoastaan kontaktien ajoituksia on arkeologian tulosten myötä siirretty taaksepäin. Thomsen sovelsi ensimmäisenä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen aikakautensa uusinta kielitieteellistä metodia, nuorgrammatiikkaa. Nuorgrammatiikka keskittyi kielihistoriaan ja antoi eksaktit välineet etymologialle. Suomeen nuorgrammatiikan toi E. N. Setälä, jonka johdolla metodi uudisti nopeasti koko fennougristiikan ja nosti Suomen tutkimuksen kärkeen. Suomalaistutkijat tarkensivat myös Thomsenin luomaa kuvaa vanhoista balttilaisista lainoista. Setälän ohella keskeisiä etymologeja olivat J. J. Mikkola ja Heikki Paasonen. Muualla tutkimus ei ollut yhtä intensiivistä: vain liettualainen Kazimieras Būga perehtyi mainittavasti aiheeseen, ja hänenkin tutkijan uransa jäi lyhyeksi. Vasta 1910-luvun puolessa välissä Thomsenin ja Setälän teesejä alettiin kritikoida. Torsten Karsten ja K. B. Wiklund esittivät vanhimmille balttilaiskontakteille paljon kauemmas menneisyyteen ulottuvia ajoituksia kuin Thomsen. Setälän auktoriteetti kuitenkin torjui uudet teoriat, jotka on vasta paljon myöhemmin yleisesti hyväksytty. Sotien välinen kausi oli erittäin vilkkaan etymologisen tutkimuksen aikaa, ja balttilaisiakin lainoja esitettiin kymmeniä lisää. Ajan uutterimmat tutkijat olivat Heikki Ojansuu, Yrjö Toivonen ja Jalo Kalima. Luonnollisesti myös monet Thomsenin balttilaiset etymologiat korvattiin paremmin sopivilla lainaetymologioilla tai rinnastuksilla sukukielistä. Mikkola arvosteli hyvin voimakkaasti Thomsenin lainaetymologioita. Mikkolan kritiikki osoittautui pääosin pätemättömäksi, mutta on päässyt epäsuorasti vaikuttamaan myöhempään tutkimukseen. Eino Nieminen taas esitti vuonna 1934 hypoteesin, jonka mukaan ainakin osa vanhoista balttilaislainoista voisi olla peräisin muinaiskuurin kielestä, jota baltologit olivat parin vuosikymmenen ajan pyrkineet rekonstruoimaan. Jalo Kalima julkaisi vuonna 1936 oppikirjan itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaislainoista. Kalima pyrki antamaan kattavan kuvan aiheesta, mutta ei onnistunut kovin hyvin. Kaliman tiedot balttilaisista kielistä eivät olleet ajan tutkimuksen tasolla, ja hän jätti kirjassansa käsittelemättä suuren osan uudempaa tutkimusta, mm. Thomsenin ajoituksia kohtaan osoitetun kritiikin sekä kymmenittäin niin Thomsenin kuin myöhempienkin tutkijoitten esittämiä etymologioita. Kaliman kirja on kuitenkin selkeästi laadittu ja sisältää uusia, ansiokkaitakin etymologioita. Kaliman jälkeen kukaan ei ole kirjoittanut yleisesitystä aiheesta. Tämän tutkielman tavoite on antaa kattava kuva vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimuksesta ennen Kaliman oppikirjaa. Näin se voisi tasoittaa tietä uudelle alan yleisesitykselle.

Konstteoretikern och livet : Mikael Lybecks Breven till Cecilia i nietzscheansk belysning

I avhandlingen analyseras den finlandssvenska författaren Mikael Lybecks (1864-1925) verk Breven till Cecilia. Denna brevroman hör till Lybecks senare produktion och utkom 1920. Verket har kommit att betraktas som en klassiker inom den finlandssvenska litteraturen. Av författarensövriga produktion är det strängt taget endast Tomas Indal (1911) som haft en jämförbar genomslagskraft. Trots detta har romanen inte varit föremål för en enda mer omfattande studie. l sin Lybeckbiografi relaterar Erik Kihlman i första hand verket till det biografiska och till samhällssituationen vid tiden för romanens tillkomst. Vetenskapen, konsten och livet bildar tillsammans den triangel som utgör romanens stomme. Antiken är starkt närvarande i romanen och med begrepp som härrör från denna era kan man tala om det sokratiska, det apollinska och det dionysiska. Detta är begrepp som Friedrich Nietzsche utgår i från i sitt ungdomsverk Tragedins födelse (Die Geburt der Tragödie aus dem Geiste der Musik) från 1872. Nietzsches vetenskapskritik och hans syn på den högsta konsten som ett brödraförbund mellan Dionysos och Apollon står i förvånansvärt hög grad i samklang med den övergripande tematiken i Lybecks verk. När Nietzsche därtill framhäver musiken som grunden förall konst får många inslag i romanen sin förklaring. l Breven till Cecilia skildras en vändpunkt i huvudpersonen Sven Ingelets liv. Därför ligger tyngdpunkten i den tematiska analysen vid det som gör att verket kan betraktas som en utvecklingsroman. Även om romanen skildrar en tidsperiod på endast ett och ett halvt år så hinnerhuvudpersonen ändå undergå en betydande personlighetsförändring. Nietzsches Tragedinsfödelse med dess ovannämnda grundläggande begrepp lämpar sig ypperligt som referensram för en analys av denna förändring. Avhandlingen har också strukturerats utgående från de nietzscheanska begreppen sokratiskt, dionysiskt och apollinskt vilka alltså återspeglar huvudpersonens utvecklingsfaser. Från att ha varit en renodlad förnuftsmänniska väcks Sven Ingelet genom ett kortvarigt kärleksförhållande till det dionysiska med allt vad det innebär av känslorus och lidande. Att Ingelet nästan helt uppgått i sin roll som konstteoretiker har medfört att hans förhållningssätt till omvärlden utmärks av intresselös betraktelse. Till följd av sin viljesvaghet och bristande handlingskraft måstehan försöka behålla sin älskades gunst genom magiska pseudohandlingar. Detta leder in Ingelet i myternas värld. Hans verklighetsuppfattning får andra dimensioner än den vetenskapliga. Det dionysiska uppvaknandet medför tillsammans med det efterföljande brevskrivandet att Ingeletnår fram till en självkännedom och upphör att vara en främling i tillvaron. Ingelet utvecklar ocksåen ny konstsyn som förutsätter ett samband mellan konsten och livet. Detta apollinska utvecklingsstadium kännetecknas också av sanningsförmedlande drömmar, och av en tilltagande resignation som till slut utmynnar i ett självmord. Nyckelord: brevroman, Dionysos, Apollon, främlingskap, verklighetsflykt

7 päivää -lehden aukeama multisemioottisena tekstinä

Sensaatiolehden teksti, joka koostuu monista kuvallisista ja kielellisistä elementeistä, on tutkielman aiheena. Tutkielmassa vastataan kysymykseen, millainen tämä teksti on, kun sitä tarkastellaan multisemioottisesti. Analyysin lähtökohdaksi otetaan neljä merkityksen muodostumisen tasoa: tekstin rakentuminen (kompositio), maailman hahmottaminen (ideationaalinen merkitys), maailmaan osallistuminen (interpersoonainen merkitys) ja intertekstuaalisuus ynnä oletuslukijat (rekontekstualisointi). Teksti toimii yhtaikaa jokaisella tasolla. Aineistona on 7 päivää -lehden aukeama, jossa on Pop-palat-palsta. Aineistoa lähestytään deskriptiivisesti, eikä sitä arvoteta hyväksi tai huonoksi. Tutkielmassa käytetään viitekehyksinä systeemis-funktionaalista kieliteoriaa, kriittistä tekstianalyysiä ja sosiosemioottista visuaalista teoriaa. Tutkielma kuuluu tekstintutkimuksen alaan. Tekstiksi luetaan tässä työssä sekä visuaalisten että verbaalisten semioottisten merkkijärjestelmien tuotokset. Analyysissä osoitetaan, millaisen kokonaisuuden kuva ja kieli muodostavat, miten ne pelaavat yhteen ja millaista merkitystä yhteispeli viestii. Aikaisemman suomalaisen multisemioottisen tekstintutkimuksen kohteeksi ei ole otettu aikakauslehtiä saati sensaatiolehtiä. Elementtien muodostama kokonaisuus mahdollistaa lukijalle monta eri reittiä edetä tekstissä; teksti on multilineaarinen. Tärkeimmiksi elementeiksi erottuvat valokuvat ja otsikot. Sekä kuvassa että otsikossa, juttutekstissä ja kuvatekstissä etualaistetaan sama henkilö. Etualaistettu henkilö esitetään usein valokuvassa kahden henkilön välillä aktiivisena toimijana, hän on otsikossa tekijä sekä juttutekstissä ja kuvatekstissä teema. Osa otsikoista on puhekuplassa, ja muutenkin otsikoissa on vallalla verbaalinen prosessityyppi. Kuvan henkilöt puhuvat suoraan lukijalle. Referaattiotsikoiden totuudellisuus on otettu aukeamalla rennosti. Tätä selitetään moniäänisyyden käsitteellä: kuvan henkilön ja palstan kirjoittajan äänet kuuluvat otsikoissa samanaikaisesti. Tärkeä tutkimustulos on se, että otsikoita ei ole merkitty referoinniksi tyypillisten referointikonventioiden tapaan, vaan johtolauseen paikan ja tehtävän täyttää valokuva. Kuva kehystää referaattiotsikon. Lukijaan otetaan läheinen kontakti: häntä pyydetään vastaamaan viikkokilpailuun, kuvien henkilöt vaativat katseellaan lukijaa osallistumaan, valokuvat on rajattu sosiaalisti läheisiksi, käytetään arkikieltä. Aineistoteksti on ennen kaikkea sosiaalista. Analyysissä osoitetaan tekstin tehtäviä, joita ovat sosiaalisuuden lisäksi mm. kaupallisuus, viihteellisyys ja juoruilu. Tekstipiirteistä erityisesti kirjasinlajit ja -leikkaukset nähdään interteksteinä muihin aikakauslehtiin. Aukeaman kokonaisuus tulkitaan analogiseksi kollaasitaiteen kanssa. Räväkät kuvat ja otsikot yhdessä juttu- ja kuvatekstien ym. elementtien kanssa muodostavat multisemioottisen kokonaisuuden, jossa koodien perinteiset tehtävät sekoittuvat: visuaalinen on myös verbaalista ja verbaalinen visuaalista.

Liivin kielen ajan perusyksiköihin perustuvat ajan adverbiaalit

Pro gradu –työni tutkimuskohteena ovat liivin kielen ajan adverbiaalit, jotka on muodostettu ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkimus on aineistolähtöinen ja perustuu 563:een esimerkkilauseeseen. Ne on koottu kolmesta kielennäytekokoelmasta: E. N. Setälän ja Väinö Kyrölän kokoelmasta Näytteitä liivin kielestä (1953), Seppo Suhosen kokoelmasta Liivin kielen näytteitä (1975) sekä Julius Mägisten kokoelmasta Muistoja Liivinrannasta (2006). Lisäksi esimerkkejä on Lauri Kettusen liivin sanakirjasta Livisches Wörterbuch (1938). Käsittelemäni ajan perusyksiköt ovat aikaa nimeäviä substantiiveja, kuten vuorokaudenaikojen, viikonpäivien, kuukausien ja vuodenaikojen nimitykset sekä merkitykset ’vuosi’, ’kuukausi’, ’viikko’, ’tunti’, ’minuutti’ ja ’sekunti’. Liivin kielessä näistä muodostetaan ajan adverbiaaleja leksikaalisin ja syntaktisin keinoin. Leksikaaliset ajan adverbiaalit rajautuvat semanttisin perustein: ne ovat sijamuodoissa taivutettuja substantiiveja. Syntaktiset ajan adverbiaalit ovat useampisanaisia adpositiolausekkeita ja kiinteitä sanaliittoja. Ne on muodostettu adpositioiden, kvanttoripronominien, demonstratiivipronominien tai muiden määritteiden avulla ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkielmassani käsittelen aikaa myös hieman laajemmasta näkökulmasta: käsittelen aikaa ilmaisevien yksiköiden muodostumista sekä ajan kielellistämistä. Esittelen myös aiempaa tutkimusta ajan adverbiaaleista sekä tähän mennessä laaditut liivin kieliopin kuvaukset. Ne ovat keskittyneet enemmän morfologian kuin syntaksin esittelyyn. Ajan adverbiaalit ovat jääneet vain maininnan asteelle, joten käsittelemäni aihe on varsin tutkimatonta aluetta liivin kielessä. Adverbiaalien ja tarkemmin ajan adverbiaalien määrittelyn olen perustanut Ison suomen kieliopin pohjalle. Yleisestikin läpi työni kulkee liivin kielen rakenteiden ja ilmiöiden vertailu erityisesti suomeen ja viroon. Taustaksi tutkimukselleni esittelen ajan perusyksiköt ja niiden etymologiaa Itämerenalueen kielistä suomessa, virossa, saksassa, ruotsissa, latviassa ja venäjässä. Liivin aineiston käsittely alkaa myös ajan perusyksiköiden ja niistä muodostettujen leksikaalisten ajan adverbiaalien esittelyllä. Leksikaaliset ajan adverbiaalit muodostetaan liivissä usean eri sijamuodon avulla. Yleisin on partitiivi-illatiivi. Muut käytetyt sijat ovat nominatiivi-genetiivi, illatiivi, inessiivi ja adessiivi sekä epäproduktiivinen essiivi. Leksikaalisten ajan adverbiaalien yhteydessä viittaan myös objektin sijaiseen määrän adverbiaaliin eli osmaan. Syntaktisten ajan adverbiaalien yhteydessä käsittelen sekä niiden muodostamista yleensä että niitä muodostavien elementtien muotoa. Adpositiolausekkeiden yhteydessä käsittelen myös adpositioiden ilmenemistä itämerensuomalaisissa kielissä. Aineistossani esiintyy 11 eri adpositiota tai adposition tavoin käytettyä nominia. Kuvaan sekä adpositioiden itsensä muotoa että adpositioiden täydennyksen muotoa. Ajan adverbiaaleja muodostavia kvanttoripronomineja esiintyy aineistossani viisi. Osa niistä ajan adverbiaaleina esiintyessään taipuu ja usein myös kongruoi täydennyksensä kanssa, osa on taipumattomia ja niiden täydennys on lähes aina nominatiivi-genetiivissä. Ajan adverbiaaleja muodostetaan myös kolmen demonstratiivipronominin avulla. Demonstratiivipronomini ja sen pääsana voivat kongruoida tai pääsana voi esiintyä samassa muodossa kuin yksin leksikaalisena ajan adverbiaalina. Muita määritteitä aineistossani on neljä. Kolme niistä on nomineja ja yksi on partisiippi. Ne eivät useimmiten itse taivu ja niiden täydennys on tavallisesti nominatiivi-genetiivissä, mutta joissakin tapauksissa myös paikallissijoissa. Työssäni olen viitannut myös leksikaalistumiseen. Liivissä useat muissa itämerensuomalaisissa kielissä esiintyvät sijamuodot ovat muuttuneet epäproduktiivisiksi. Tällaisia ovat ulkopaikallissijat sekä essiivi ja instruktiivi. Näitä kaikkia kuitenkin esiintyy ajan ilmausten yhteydessä ja ulkopaikallissijoista erityisesti adessiivilla näyttäisi olevan tärkeä asema sekä ajan että paikan ilmauksissa.

Adjektiiveihin liittyvät kollokaatit kuntien Internet-sivujen esittelyteksteissä. Korpuslingvististen menetelmien mahdollisuudet ja rajat kvalitatiivisessa tutkimuksessa.

Tarkastelen kuntien esittelyteksteissä esiintyviä, adjektiiveihin ja adjektiiviryhmiin liittyviä kollokaatioita ja kolligaatioita, eli myötäilmauksia. Adjektiiveja käsittelen adjektiiviryhmittäin, joita on kuusi. Laskevassa kokojärjestyksessä aineistossani esiintyvät adjektiiviryhmät ovat seuraavat: suhteelliset, absoluuttiset, yksilöivät, taipumattomat, suhteutusadjektiivit sekä proadjektiivit. Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, millaisia kollokaatiosuhteita (nousevat ja laskevat kollokaatiot) eri adjektiiveihin ja eri adjektiiviryhmiin liittyy. Käyttämäni tekstiaineisto on pienehkö sähköinen tekstikorpus, joka koostuu suomalaisten kuntien Internet-sivuilta kerätyistä esittelyteksteistä. Korpuksessa on yhteensä 119 tekstiä, ja niissä on kyse kunnan esittelystä Internet-sivustojen lukijoille, eli tavallisesti erilaisesta oman kunnan markkinoinnista. Aineistooni kuuluvien kuntien väkiluku on vähemmän kuin 3000 asukasta, eli tutkimuskunnissa kyse on kaikkein pienimmistä Suomen kunnista. Tutkimusaineistooni, eli sähköiseen korpukseen, kuuluvat tekstit on käsitelty Fintwol-ohjelmalla, jolloin niihin on tehty koneavusteinen morfologinen analyysi. Jokaiseen saneeseen on siis lisätty sille kuuluva morfologinen tulkinta. Tarkoitukseni onkin havainnoida myös tietokoneen mahdollistamia sähköisiä tutkimusmenetelmiä kvalitatiivisen kielentutkimuksen välineenä. Kollokaatioiden tutkimuksessa tekstikorpuksia on käytetty pitkään, mutta aiemmin morfologinen analyysi on tavallisesti tehty käsin ja analyysit perustuneet esimerkiksi tiettyjen lekseemien tarkasteluun. Tutkimuksessani selvitän, millaisia mahdollisuuksia tietokoneavusteinen analyysi tuo kvalitatiiviseen kielentutkimukseen sekä millaisia rajoituksia sillä on. Adjektiivi-kollokaatti-esiintymien avulla kuvaillaan esittelyteksteissä usein kuntaa joko suoraan tai välillisesti. Tietokoneavusteisesta analyysista saadut tulokset ovat lähinnä kvantitatiivisia, mutta käytän tarkastelun apuna konkordanssilistaa, eli niin kutsuttua KWIC-listaa (Key Word In Context), jonka tarkasteluvälin pituudeksi olen rajannut viisi sanaa. Tämä pituus sisältää tarkasteltavan lekseemin (adjektiivi) sekä kaksi sanaa sen edellä ja jäljessä. Havainnoin sähköisestä korpuksesta saamieni tilastollisten tulosten avulla myös sitä, millainen aineisto ja tekstilaji esittelytekstit ovat. Vertailen saamiani tuloksia muista korpuksista saatuihin tilastollisiin tuloksiin. Adjektiiviryhmiin liittyvät nousevat kollokaatiosuhteet, joissa kollokaatti on adjektiivia yleisempi, toistuvat läpi aineiston samanlaisina: Näissä kollokaatiosuhteissa adjektiivit kollokoivat useimmiten sellaisen sanaston kanssa, joka on varsin yleistä koko aineistossani. Esimerkiksi substantiivit kunta ja palvelu, jotka ovat koko aineiston yleisimpiä sanoja, esiintyvät kaikkien adjektiiviryhmien adjektiivien kollokaatteina toistuvasti. Ne myös ilmaisevat sellaisia esittelyteksteissä toistuvia aiheita, jotka ovat kunnille tärkeitä ja joita käsitellään monessa esittelytekstissä. Laskevat kollokaatiosuhteet taas ilmaisevat lähinnä esittelyteksteissä yleisiä, adjektiivien merkitystä määrittäviä leksikaalisia suhteita, kuten adjektiivi-kollokaatti-parit hyvät liikenneyhteydet tai kaunis maisema. Esittelytekstiaineistoni käsittelyyn tietokoneavusteinen analyysi soveltui vain osittain. Suurin ongelma aiheutui paikannimistä (esim.

Kielipesä ja revitalisaatio : Karjalaisten ja inarinsaamelaisten kielipesätoiminta

Pro gradu -työ käsittelee karjalan ja inarinsaamen kielipesiä. Kielipesä on kielellisen vähemmistön tai alkuperäiskansan lapsille tarkoitettu päivähoitopaikka, jossa lapsille puhutaan alusta asti kaikissa tilanteissa pelkästään ko. vähemmistökieltä. Tavoitteena on säilyttää uhanalainen kieli tilanteessa, jossa vanhemmat eivät usein pysty siirtämään kieltä seuraavalle sukupolvelle kotona. Kielipesän idea on peräisin Uuden Seelannin maoreilta. Inarinsaamelaisten kielipesätoiminta alkoi vuonna 1997 ja karjalaisten vuonna 2000. Työn karjalan kielipesää koskeva osuus liittyy Vienan Karjalan Uhtualla vuonna 1999 alkaneeseen kielipesäprojektiin, jota olen vetänyt. Ensimmäisessä luvussa esittelen työn aihetta, tavoitteita, työhypoteesejä, metodeja ja aineistoa. Esitän työhypoteeseinäni, että kielipesä vaikuttaa vähemmistöyhteisöön kolmella eri tasolla, joita ovat lapset, heidän perheensä ja muu yhteisö. Lisäksi esitän, että kielipesällä on edellytykset muodostua merkittäväksi kielellisen revitalisaation tekijäksi. Tavoitteenani on kuvata kielipesiä monipuolisesti sekä revitalisaation että lasten kielenoppimisen lähtökohdista. Toisessa luvussa esittelen työn kannalta olennaisia taustatietoja. Kerron karjalaisten ja inarinsaamelaisten nykytilanteesta ja historiasta painottaen kielitilanteen kehitykseen vaikuttaneita seikkoja. Esittelen tutkimuksen kielisosiologisen viitekehyksen, kielten uhanalaisuuden ja revitalisaation käsitteet. Kolmannessa luvussa kerron kielipesämenetelmän juurista ja esittelen karjalaisten ja inarinsaamelaisten kielipesätoiminnan taustaa, historiaa ja tulevaisuutta. Pääpaino on karjalan kielipesän osuudessa. Kerron ennen kielipesätoimintaa vallinneesta kielitilanteesta, kyselytutkimuksestani, suomen ja karjalan kielen suhteesta ja hankkeen kulusta. Lopuksi käsittelen Uhtuan kielipesähankkeen tulevaisuudennäkymiä. Inarinsaamelaisia koskevassa luvussa esittelen kielipesätoimintaa lähteiden perusteella ja kerron kielipesän vaikutuksista inarinsaamen puhujayhteisöön. Neljäs luku koskee kielipesälasten kieltä. Esittelen kielikylvyn ja kaksikielisyyden käsitteitä. Kuvaan karjalan kielipesälasten kielenoppimisprosessia ensimmäisen vuoden ajalta ja tarkastelen lasten kielen piirteitä. Kuvaan inarinsaamen kielipesässä neljännen toimintavuoden keväällä vallinnutta kielitilannetta ja tarkastelen samoin lasten kielen piirteitä. Tarkastelen erityisesti kahden kielen yhdistymistä lasten puheessa. Yhteenvetoluvussa käsittelen sitä, mistä kielipesien erilaiset tulokset johtuvat. Viides luku koostuu aineistosta, jota olen kerännyt karjalan kielipesälasten vanhempien haastatteluista. Kuvaan vanhempien kielellisiä taustoja ja asenteita, perheen kielenkäyttöä ja kielipesän vaikutusta siihen. Lopuksi tarkastelen tuloksia kielisosiologisessa kontekstissa. Kuudennessa luvussa tarkastelen työhypoteesieni toteutumista. Tulen siihen tulokseen, että kielipesän positiiviset vaikutukset vähemmistökielen tilaan ovat kiistattomat. Moni tutkimuksessa esilletuomani kysymys vaatii jatkotutkimusta mm. tutkijan positioon liittyvien seikkojen takia, ja koska kielipesien vaikutusta on tutkittava pitkällä aikavälillä.

Litteraturundervisning och ämnessyn i modersmål och litteratur: En kvalitativ undersökning bland 13 modersmålslärare inom den grundläggande utbildningen (åk 7–9)

I denna avhandling undersöker jag hur modersmålslärare inom den grundläggande utbildningen (åk 7–9) undervisar i litteratur. De frågor jag ställer mig är: Hur förverkligar lärarna sin litteraturundervisning i praktiken, hur förhåller de sig till den nya läroplanen i ämnet, Grunderna för läroplanen för den grundläggande utbildningen 2004, samt med vilken ämnes-, litteratur- och kunskapssyn utgår de från i sin undervisning? Undersökningsresultatet analyseras utifrån läroplan och utifrån en läsarorienterad, sociokulturell och funktionell litteratursyn och litteraturpedagogik. Undersökningen är kvalitativ och riktar sig i form av ett frågeformulär till alla modersmålslärare i högstadierna i huvudstadsregionen. Tretton lärare deltar slutligen och åtta av dessa svar uppföljs genom en tematisk intervju. Undersökningen sker våren 2005. Forskningsresultatet visar på att flera av lärarna till stor del bygger upp sin undervisning utifrån färdiga uppgifter och koncept och att undervisningen styrs av metoden, av frågan hur. Dessa lärares undervisning sker således inte utgående från en enhetlig ämnes-, litteratur- och kunskapssyn, utan ämnessynen varierar beroende på uppgift. Recensionen är den arbetsuppgift som är vanligast bland lärarna, även om flera lärare ställer sig tveksamma till den. Övriga uppgifter som förekommer bland flera lärare är uppgiftskoncept kring klassiker och litterära samtal inför klass. Tematisk litteraturundervisning används även av flera lärare, liksom Netlibris, som innebär att två klasser från olika skolor över nätet diskuterar en skönlitterär text. Både Netlibris och tematisk litteraturundervisning är metoder som lärarna förhåller sig positiva till och ser pedagogiska fördelar med. Den tematiska undervisningen sker emellertid ofta i form av koncept som återkommer i samma form år efter år. Två lärare strävar dock efter att arbeta utifrån en enhetlig ämnessyn – den erfarenhetspedagogiska. Dessa lärare använder sig av färre koncept i sin undervisning. De bygger snarare upp sin undervisning utifrån frågan varför än hur, vilket innebär att de i högre grad har möjlighet att beakta elevernas intressen och behov i utformandet av undervisningen. Detta syns bland annat i valet av böcker och teman. En av dessa lärare använder sig även av portfölj- och loggboksmetodik och låter, i enlighet med läroplanen, eleverna själva vara med och utvärdera undervisningen och den egna utvecklingen. Lärarna verkar överlag förhålla sig mera positiva till de uppgifter som bygger på dialog och som tar fasta på läsaren i läsprocessen. Trots att lärarna betonar dialogens betydelse i litteraturundervisningen, bygger undervisningen ändå ofta, och i flera fall helt och hållet, på uppgifter som saknar dialog. En av orsakerna till detta kan vara att gamla koncept, trots nya uppgifter, lever kvar i undervisningen. Att lärarna framhåller de uppgifter som utgår från läsning av gemensamma texter och som tar fasta på en läsarorienterad och sociokulturell litteratursyn, visar dock på att de nya uppgifterna håller på att omkullkasta de gamla; lärarnas litteraturundervisning befinner sig således i förändring. Samtliga lärare förhåller sig positiva till litteraturundervisning och framhåller att litteraturen sedan deras egen skoltid fått en mera framträdande roll i undervisningen. De påpekar också att modersmålsundervisningen idag är mindre färdighetsinriktad och går mot en ökad dialog.