Perinteinen ja moderni senegalilaisessa populaarimusiikissa

Tutkielman tavoitteena on saada yleiskuva senegalilaisesta populaarimusiikista tarkastellen senegalilaisen perinteen ja modernien vaikutteiden kohtaamista tässä musiikissa. Moderni käsitetään siis työssä perinteen vastakohdaksi, vaikka perinteinen–moderni-jako onkin varsin ongelmallinen. Tutkimus perustuu kirjallisten lähteiden ja äänitteiden lisäksi tekijän musiikki- ja tanssiopintoihin sekä Senegalissa tehtyyn kenttätyöhön. Työssä käytetään musiikkiantropologisia ja musiikkianalyyttisiä metodeja. Tarkastelun taustaksi työssä luodaan katsaus senegalilaiseen musiikkiperinteeseen ja senegalilaisten populaarimusiikkityylien kehittymiseen. Varsinaista aihetta käsitellään sekä muusikkohaastatteluja että esimerkkikappaleita analysoimalla. Tutkimuksen pohjalta senegalilainen populaarimusiikki näyttäytyy musiikilliselta materiaaliltaan hyvin perinteisenä, lähinnä käytetyt soittimet ja teknologia ovat moderneja piirteitä. Tosin myös äänitetuotannon ja modernien medioiden vaatimukset ovat vaikuttaneen muun muassa kappaleiden rakenteisiin. Populaarimusiikki on kuitenkin kehittynyt ennemminkin länsimaista ja latinalaisamerikkalaista musiikkia "afrikkalaistamalla" kuin senegalilaista perinnemusiikkia "länsimaistamalla", vaikka perinnettä on myös pyritty modernisoimaan. Vaikka senegalilaisen populaarimusiikin voikin katsoa jatkavan alueen musiikkiperinteitä, se nähdään kuitenkin modernina musiikin muotona, ja muusikot mielellään korostavat tätä mielikuvaa haastatteluissa. Toisaalta populaarimusiikissa tuodaan esille myös mielikuvia autenttisesta senegalilaisuudesta, idealisoidusta perinteisestä yhteiskunnasta, jota ei ehkä koskaan ole ollut olemasta. Näiden mielikuvien avulla, toisaalta moderniutta, toisaalta perinnettä korostamalla. senegalilainen populaarimusiikki rakentaa ja tuo esiin modernia senegalilaista identiteettiä.

Pekka Pohjolasta : Fuusiosäveltäjän musiikillinen tyyli

Tutkimus pureutuu fuusiosäveltäjä Pekka Pohjolan musiikilliseen tyyliin. Pohjolan soololevytuotantoa tarkastellaan ensin tyylikausittain ja sitten keskittymällä hänen musiikkinsa erityispiirteisiin. Pohjolan tyyliä verrataan taidemusiikkiin ja jazziin, ja kyseenalaistetaan hänen tuotantonsa itsestään selvänä pidetty paikka progressiivisen rockin kategoriassa. Pohjolan musiikin vahvoja emotionaalisia kontrasteja analysoidaan erittelemällä hänen tuotannolleen tunnusomaisten emootioiden ja niitä välittävien musiikillisten keinojen suhdetta kolmessa esimerkkisävellyksessä. Pohjolalle ominaisia sävellysteknisiä piirteitä hahmotellaan erillisessä case-analyysissa. Pääasiallisten tutkimuskysymysten ohella käydään läpi Pohjolan musiikkisukutausta sekä urapolku viulistiopiskelijasta sähköbasistiksi ja viimein säveltäjäksi. Tutkimus on vahvasti aineistolähtöinen. Menetelmällisesti nojaudutaan triangulaatioon eli näkökulmien ja metodien monipuolisuuteen; tutkijan tärkeinä pitämät asiat nostetaan esiin kuhunkin tilanteeseen sopivan menetelmän avulla. Tutkimuksessa käytettyjä metodeja ovat analyyttinen kuuntelu, säveltäjän syvähaastattelu sekä musiikkianalyysi, joka on sekä nuotinnoksiin perustuvaa että kuulonvaraista. Pekka Pohjolan uraa kronologisesti tarkasteltaessa käy ilmi, että hänen kokoonpanoratkaisuissaan on ollut selvä akustisia soittimia suosiva trendi. Säveltäjäidentiteetti on vahvistunut yhtä jalkaa instrumentalisten ambitioiden hälvenemisen kanssa ja Pohjola on vähitellen keskittynyt entistä suurimuotoisempiin teoksiin levytysten ja esiintymisten kustannuksella. Musiikkimuodin virtaukset sekä niitä seuranneet levyyhtiöiden asettamat taloudelliset reuna-ehdot ovat vaikuttaneet Pohjolan tyyliin. Sen persoonallinen ydin on kuitenkin säilynyt muuttumattomana. Pohjolan sävellystuotannossa on paljon yhtymäkohtia klassis-romanttiseen musiikkiin ja jazziin, mutta myös mm. salonki- ja kirkkomusiikkiin. Pohjolan tyylin suhde progressiiviseen rockiin on kaksijakoinen. Yhtäältä hänen tyylillään on paljon yhteistä progressiivisen rockin kirjallisuuden asettamien tyylimääritelmien kanssa, toisaalta Pohjolan musiikki ei ole luonteeltaan kovin kokeellista, pikemminkin perinteisempiä aineksia tuoreella tavalla yhdistelevää. Emotionaalisuus on tunnusomaista Pohjolan musiikille. Analyysikappaleissa tyypillisimmiksi emootioiksi paljastuivat – tutkijan termejä käyttäen – mahtipontisuus ja lapsenomaisuus. Mahtipontisuuden emootiota toteuttavia musiikillisia keinoja olivat mm. kova äänenvoimakkuus, legatofraseeraus, matalan rekisterin käyttö, paksu soitinnus ja säestyksen fanfaarimaisuus. Lapsenomaisuutta kuvattiin mm. hiljaisen äänenvoimakkuuden, staccatofraseerauksen, korkean rekisterin ja ohuen soitinnuksen avulla. Emootiot tulevat Pohjolan musiikissa esiin toistensa kontrasteina, peräkkäisinä ja usein valmistelemattomina. Tutkimuksen päättävä Impun tangon case-analyysi esittelee Pohjolan sävellysteknisiä tunnusmerkkejä, motiivitekniikan ja sekvenssitekniikan runsasta käyttöä. Analyysi toimii myös esimerkkinä Pohjolan musiikin monipuolisista tyylivaikutteista. Impun tangossa on aineksia niin tangosta, jazzista, klassisesta musiikista, hard rockista kuin heavystakin.

Tarskin totuus : Totuuden määrittelemisen taustaehtoja ja seurauksia

Tutkielma esittelee Alfred Tarskin formalisoitujen kielien totuusmääritelmän filosofisia ja loogisia taustaehtoja ja seurauksia. Tutkimuksen keskeisimmät menetelmät ovat filosofinen analyysi ja matemaattinen logiikka. Keinona on myös aatehistoriallinen tutkimus. Keskeisin tutkimuksen kohde on Alfred Tarskin artikkeli "Der Wahrheitsbegriff in den formalisierten Sprachen", 1935 (julkaistu käännöksenä teoksessa Logic, Semantics, Metamathematics, Papers from 1923 to 1938, Clarendon Press, Oxford, 1956). Tarskin alkuperäinen totuusmääritelmä formalisoiduille kielille ja totuuden määrittelemättömyystulos ovat esitetty nykyaikaisella notaatiolla. Analyyttisen ja historiallisen lähestymisen kautta Tarskin totuusmääritelmän ja malliteorian suhteita selvennetään absoluuttisen ja suhteellisen totuuskäsityksen avulla. Ajatusta formaalisista kielistä ennalta annetusti tulkittuina kielinä esitellään ja sen historiallisia taustoja selvitetään. Tämän idean olennaisuus todetaan Tarskin 1930-luvun totuusmääritelmän muodostumiselle. Eräiden käännöksen käsitteeseen liittyvien epäselvyyksien esiin nostaminen ja aksiomaattisten totuusteorioiden ja totuusmääritelmän suhteen esitteleminen ovat osa tutkielman loogista osuutta. Näiden lisäksi tutkielma esittelee S. Shapiron ja J. Ketlandin totuusteoreettisen deationismin kritiikkiä, jossa käytetään Tarskin totuusmääritelmää vastaavaa totuusteoreettista aksiomatisointia.

Vihiä teknologisista strategioista : Tutkimus Rääkkylän Vihin kampakeraamisen ajan asuinpaikan piikivi- ja kvartsiaineistoista

Tässä tutkimuksessa kuvataan ja selitetään Rääkkylän Vihi 1:n piikivi- ja kvartsiaineistojen välisiä eroja. Tutkimuksen lähtökohtana on teoreettisen kirjallisuuden ja kokeellisen tutkimuksen pohjalta laadittu sanallinen malli ja sen perusteella johdettu hypoteesi siitä, miten Vihin asuinpaikkaa käyttäneiden ihmisten piikiven ja kvartsin käyttöstrategioiden, ja sitä kautta aineistojen, tulisi poiketa toisistaan jos erot teknologioiden välillä voidaan selittää raaka-aineiden erilaisesta saatavuudesta ja laadusta johtuviksi. Tämän hypoteesin mukaan parempilaatuista, mutta vaikeasti saatavaa piikiveä olisi käytetty taloudellisemmin kuin kvartsia, mikä tulisi näkyä mm. eroina iskentäjätteen ja ytimien koossa sekä työkalujen retusoinnin määrässä. Lisäksi johdetaan eräänlainen nollahypoteesi olettaen, etteivät raaka-aineen ominaisuudet vaikutakaan ihmisten hyödyntämiin teknologisiin strategioihin. Hypoteesien paikkansapitävyyttä arvioitiin jäteaineiston (iskokset ja niiden fragmentit), ytimien ja esineiden analyysien tulosten perusteella. Jäteaineistoa ja ytimiä analysoitiin teknotypologisen ja kokoryhmäanalyysin avulla. Esineet luokiteltiin niiden funktiota vastaaviin luokkiin, minkä lisäksi niiden koko mitattiin. Lisäksi yhtä esineryhmää kaapimia analysoitiin tarkemmin käyttöjälkitutkimuksin sekä reduktioanalyysillä. Kaikissa näissä analyyseissä piikivi- ja kvartsiartefaktien välinen vertailu oli keskeisellä sijalla. Tämän lisäksi kuvaa piikiviaineistosta tarkennettiin nodulianalyysin avulla. Analyysien tulosten perusteella Vihin aineisto tukee selvästi enemmän hypoteesia, jonka mukaan piikiven käyttö on ollut kvartsin käyttöä taloudellisempaa, kuin hypoteesia, jonka mukaan piikiven ja kvartsin käyttöstrategioissa ei olisi eroa. Siten tehty tutkimus tukee teoriaa, jonka mukaan raaka-aineen saatavuus ja laatu vaikuttavat raaka-aineiden käyttöstrategioihin. Samalla tutkimus tukee myös yleisempää käsitystä kulttuurista riippumattomasta rationaalisuudesta. Toistaiseksi vastaavia tutkimuksia kampakeramiikan ajan aineistoista ei ole tehty, joten on mahdollista, että Vihin aineisto on poikkeuksellinen niiden joukossa. Sen vuoksi jatkossa tulisi tehdä lisää vastaavia vertailevia tutkimuksia. Lisäksi jatkossa tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota teknologisiin strategioihin vaikuttaviin sosiaalisiin tekijöihin.

Kohti täydellistä hengellisyyttä : Pyhiinvaellus imitaatioperformanssina kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen hagiografiassa

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen – Angela Folignolaisen (1248–1309), Dorothea Montaulaisen (1347–1394) ja Margery Kempen (1373–1440) – pyhiinvaelluksilla suorittamien ruumiillisten ja henkisten imitaatioperformanssien suhdetta julkiseen tilaan. Imitaatioperformansseilla viitataan kyseisten naisten harjoittamaan Kristuksen, Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan seuraamiseen. Tutkimuksessa pohditaan kirjallisten representaatioiden valossa performansseja seuranneiden aikalaisten mahdollisia reaktioita ja sitä, vakuuttivatko mystikkojen performanssit yleisönsä. Tutkimuskysymysten kautta valotetaan myös keskiaikaisia käsityksiä sukupuolesta ja sukupuolirooleista. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona käytetään kyseisten naisen pyhimyselämäkertoja. Niiden lisäksi tukeudutaan myös sellaiseen 1200–1400-luvuilla tuotettuun englannin-, ranskan- ja galician-portugalinkieliseen kaunokirjallisuuteen, josta löytyy kuvauksia naispyhiinvaeltajista. Teoreettisena lähtökohtana tutkimuksessa sovelletaan antropologista teoriaa pyhiinvaelluksesta julkisena performanssina, jonka tarkoituksena on rakentaa ja vahvistaa esittäjän identiteettiä. Mystikkonaisten performansseja analysoidaan lisäksi tilan teorioiden valossa. Pääasiallisesti kyseiset teoriat ovat sosiologisia ja antropologisia, joskin tutkimuksessa käytetään myös tutkijan omia julkista tilaa jäsentäviä termejä. Yhtä lailla hyödynnetään folkloristista teoriaa siirtymäriiteistä. Kirjallisten representaatioiden kohdalla analyysin työkaluina käytetään puolestaan kirjallisuustieteilijöiden satiirisen ironian mekanismeja ja funktioita käsitteleviä teorioita. Pro gradu -tutkielmassa päädytään kolmenlaisiin johtopäätelmiin. Ensinnäkin lähdeaineistosta käy ilmi, että Angela Folignolaisen, Dorothea Montaulaisen ja Margery Kempen performanssien suhde julkiseen tilaan oli looginen. Ulospäin näkyvät ruumiilliset performanssit suoritettiin usein sellaisessa julkisessa tilassa, jossa potentiaalista yleisöä oli tarjolla eniten. Ulospäin vain vähän näkyvät henkiset performanssit puolestaan tapahtuivat usein tilassa, jossa yleisön vähyyttä kompensoi vahva pyhyyden tuntu. Pyhiinvaellus tarjosikin naisille mahdollisuuden toteuttaa mystiikan nk. toista vaihetta, osittain myös kolmatta, ja vahvistaa siten täydelliseen hengellisyyteen pyrkivän hengellisen maallikkonaisen identiteettiä. Lähdeaineistosta käy toiseksi ilmi se, että nykytutkimuksessa on painotettu liian vähän ruumiillisuuden merkitystä naishengellisyydessä. Etenkin Dorothea Montaulainen seurasi Kristuksen ja Maria Magdaleenan esimerkkiä huomattavan usein kehossa asti tuntuvien performanssien avulla. Kolmas lähdeaineiston paljastama seikka liittyy yleisöön. On mahdollista, että mystikoiden ei onnistunut vakuuttaa performansseja seurannutta oppinutta, ”porvarillista” miesyleisöä. Kirjallisten representaatioiden valossa näyttää siltä, että se ei välttämättä hyväksynyt maskuliiniseksi koetussa julkisessa tilassa liikkunutta, sukupuolisia rajoja ylittänyttä naista. Mystikot saattoivat myös edustaa seksuaalista uhkaa, sillä yleisö yhdisti julkisessa tilassa liikkuneen naisen ruumiillisuuteen ja aistillisuuteen.

Liian huono kansalaiseksi? : Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949

Tutkimuksessa tarkastellaan moderniin kansalaisuuteen sisältyneitä normeja ja ihanteita, joita analysoidaan vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamisessa syntyneiden asiakirjojen kautta. Pyrkimyksenä on löytää asiakirjoihin implisiittisesti kirjatut hyvän elämän ja kansalaisuuden kriteerit. Työn laajemman kehyksen muodostaa suomalaisen modernisaation ja ns. uuden keskiluokan analyysi erityisesti lääketieteen ja huoltotoimen asiantuntijaviranomaisten avulla. Rotuhygienian tarkastelu avaa uuden väylän tutkia moderniin kansalaisuuteen liittyneitä määreitä. Rotuhygienia ja erityisesti sen käytäntöön soveltaminen sterilisaatiolain muodossa tarjoaa kansalaisuuden näkökulmalle konkreettisen ja fokusoidun tutkimuskohteen. Sterilisaatioasiakirjoissa kristallisoituu lääketieteellisin perustein tehty huonon kansalaisen määrittely. Tutkimus rakentuu kolmesta pääluvusta. Ensin käydään läpi vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamista yleisesti aikaisemman tutkimuksen perusteella, minkä jälkeen tarkennetaan kuvaa otoksista saatujen tulosten avulla. Seuraavassa luvussa tarkastellaan hyvän elämän kriteerejä oikeanlaisen elämänkulun hahmottamisen avulla. Viimeinen pääluku keskittyy modernin kansalaisen muotokuvan rakentamiseen normeiksi määrittyvien fysionomisten ja seksuaalisten sekä luonne- ja älykkyysominaisuuksien palasilla. Normaali, terve kansalainen oli lapsesta asti sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan normien mukaan kehittynyt. Hänessä ei ilmennyt diagnosoitavia häiriötiloja vaan hänen yksilöllinen elämänsä noudatti sisäsyntyistä "luonnollista" elämänkulkua. Fyysiseltä olemukseltaan ihannekansalainen oli sopusuhtainen, säännönmukainen ja mahdollisimman symmetrinen. Normaali kansalainen oli alistanut viettinsä rationaalin alle. Hän hallitsi tunteitaan ja elämäänsä järkevästi niitä itse tietoisesti ohjaillen. Seksuaaliviettinsä ihannekansalainen oli rajannut porvarillisen avioliiton alueelle, ja sielläkin sukupuolielämän tehtävänä oli reproduktio uusien kansalaisten tuottajana. Viettielämän hallitsemattomuus ja ylivalta suhteessa yksilön järjen tahtoon osoitti sisäsyntyistä rappiota, degeneraatiota, jolloin vajaan, epänormaalin yksilön elämä oli jäänyt lapsen tai lähes eläimen tasolle. Normaali kansalainen kulki jatkuvan yksilöllisen kehityksen polkua, jonka tarkoituksena oli saattaa atavistiset piirteet ja vietit järjen ja sivistyksen tuoman hallinnan alle.Ihannekansalaisen evolutionääriseen kehitykseen kuului valintojen tekeminen yhteneväisinä kansallisvaltion päämäärien kanssa. Hän kykeni elättämään itsensä ja perheensä mahdollisimman itsenäisesti muiden apuun turvautumatta. Hän eli kristillisten moraaliarvojen mukaisesti rehellisyydessä, säästäväisyydessä ja anteeksiannossa. Modernin ihannekansalaisen kasvatus alkoi kotona, jossa häntä oli hoidettu ja kasvatettu normien mukaisesti sekä oikeanlaisessa tunnesuhteessa äitiinsä. Indoktrinoiva kasvatus ja ohjaus ihannekansalaisuuteen jatkui koulussa. Tutkimukseni osoittaa kristilliseen opetukseen sisältyneiden arvojen ja moraalikäsitysten jatkumon objektiiviksi kutsutuissa moderneissa (luonnon-)tieteissä. Tieteen avulla perustellut käsitykset työnteosta, sukupuolimoraalista sekä auktoriteetin ylivallasta ovat verrattavissa luterilaisen opin sisältöihin. Avainsanat: Kansalainen, sterilisaatio, rotuhygienia, moderni keskiluokka, älykkyys

Äänen voima : Puhuttu, resitoitu ja laulettu esitystapa suomalais-karjalaisissa tulen loitsuissa

Työssä tarkastellaan suomalais-karjalaisten loitsujen ääntä. Loitsuja esittämällä on pyritty vaikuttamaan luonnon järjestykseen, ja niiden vaikuttavana elementtinä on pidetty sanaa.Työ sisältää loitsujen esittelyä yleisesti sekä analyysiosan, jossa tarkastellaan lähemmin tulen loitsuja. Alussa esitellään varhaisia loitsintakuvauksia ja loitsututkimuksen historiaa sekä jäsennetään loitsuihin liittyviä tutkimuskysymyksiä. Analyysissa tarkastellaan kolmea tulen loitsua, jotka on esitetty äänellisesti eri tavoin: puhumalla, resitoimalla ja laulamalla. Päämääränä on selvittää erilaisten esitystapojen merkitys. Kysymystä lähestytään ottamalla huomioon esitystilanne ja erityisesti käyttöyhteys, joka voi olla esimerkiksi parantaminen, lemmennosto tai metsästysonnen lisääminen. Aineisto koostuu arkistoäänitteistä, jotka on tallennettu vuosina 1905, 1938 ja 1954. Lauletusta loitsusta on olemassa valmis nuotinnos. Puhutun ja resitoidun loitsun osalta testataan Praat -tietokoneohjelmaa, jolla tuotetut kuvaajat toimivat analyysin pohjana. Loitsuista tehdään myös runomitta-analyysi, jolloin on mahdollista tarkastella runomitan ja esitystavan suhdetta. Tulen loitsuissa runomittaisuus osoittautuu vähäisimmäksi puhutussa loitsussa ja suurimmaksi lauletussa. Tarkasteltavat tulen loitsut sisälsivät erilaista tematiikkaa, olivat eri tavoin esitettyjä ja liittyivät eri käyttöyhteyksiin. Puhuttu ja resitoitu loitsu oli esitetty parantamisen yhteydessä ja laululoitsu tulkittiin keväiseen karjanlaskuriittiin liittyväksi. Praat-ohjelman avulla tuotetut kuvaajat osoittautuivat erityisen hyödyllisiksi resitoidun loitsun kohdalla. Esitys sisältää äänellisiä tehokeinoja, jotka ilmentävät loitsinnassa tarvittavaa vaikuttavaa voimaa. Gilbert Rougetin mukaan jotkin näistä tehokeinoista liittyvät transsikäytänteisiin. Loitsuäänitteistä on siten löydettävissä piirteitä, joiden avulla loitsujen äänen voimaa voidaan lähestyä.

Peilissä oma kuva : Tutkielma Einojuhani Rautavaaran omaelämäkerrasta

Tutkielma käsittelee Einojuhani Rautavaaran omaelämäkertaa (Omakuva, 1989). Työssä on lähdetty liikkeelle Omakuvan lehdistövastaanotosta, jossa kyseenalaistettiin teoksen "totuudellisuus". Useat arvostelijat esimerkiksi pohtivat Omakuvan asemaa fakta-fiktio-akselilla ja viittasivat teoksen romaanimaisuuteen.Tutkielmassa on etsitty selityksiä sille, miksi lukija joutuu kyseenalaistamaan teoksen 'totuudellisuuden' sekä lisäksi sitä, millaisia merkityksiä teoksessa annetaan omalle menneisyydelle. Rautavaaran Omakuva on suhteutettu työssä autobiografian genren kanssa ja analyyttisen tarkastelun lähtökohtana on käytetty Philippe Lejeunen narratologista autobiografiateoriaa. Rautavaaran omaelämäkerta sisältää hyvin heterogeenista ainesta, mutta teos on mielestäni autobiografia eikä se kuulu esimerkisi muistelmien tai omakuvan lajiin. Omakuva kuitenkin horjuttaa lukijan kanssa tehtyä autobiografista ja referentiaalista sopimusta, joka on Lejeunen teorian lähtökohta, eikä siten sopeudu autobiografian lukemisen konventionaalisiin pelisääntöihin. Omakuvan teksti on lisäksi narsistisesti itsetietoista omasta kerronnallisesta identiteetistään, ja teksti pakottaa lukijan havaitsemaan, että tarina on vain tekijän retrospektiivisesti kirjoittama tulkinta elämästään. Rautavaara näkee peilissä paitsi oman kuvansa myös kuvan romanttisesta taiteilijasta. Romanttisen taiteilijamyytin representoituminen tekstissä on keskeinen teoksen 'totuudellisuutta' horjuttava piirre, koska se pakottaa lukijan kysymään, onko peilissä nähty omakuva aito ja todellinen vai onko se kenties tuotettu tietoisesti ja manipuloiden. Omakuvan Rautavaara on romanttinen taiteilija, joka tahtoisi vetäytyä norsunluutornin/erakkoluolan yksinäisyyteen ja pystyttää muurin taiteen ja elämän arvojen välille. Säveltäjän minä on myös konfliktissa häntä ympäröivän yhteiskunnan kanssa ja esimerkiksi kriitikot, muusikot ja kapellimestarit uhkaavat hänen olemassaoloaan. Omakuvan päähenkilö muistuttaakin hyvin paljon Maurice Beeben (1964) tutkimien taiteilijaromaanien päähenkilöitä ja erityisesti James Joycen romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta päähenkilöä Stephen Dedalusta. Omakuva lähestyy taiteilijaromaaneille tyypillisiä tapoja kuvata taiteilijaa. Teoksessa käsitellään elämää sekä autobiografisessa että taiteilijaromaanin genren tilassa. Omakuva onkin rajateksti, joka horjuttaa autobiografian lajikonventioita. Lisäksi teoksen minä piiloutuu arkkityyppisten kuvien ja myyttien taakse kieltäen jähmettymisen yhdeksi kuvaksi. Lukijalle tarjoutuukin tekstissä monta mahdollista kuvaa Rautavaarasta ja Omakuvasta tulee erilaisten subjektien näyttämö. Avainsanat: säveltäjäautobiografia, romanttinen taiteilijamyytti, kulttuurinen musiikintutkimus

Eritteistä etiikkaan : Nykytaiteen vaikutus taidekonservaattorin rooliin

Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten suomalaisten taidekonservaattoreiden rooli on muuttunut nykytaiteen vaikutuksesta. Aiemmin taidekonservaattoreiden työhön ovat kuuluneet perinteiset taideteokset, kuten esimerkiksi kankaalle maalatut öljymaalaukset. Nykytaide on laajentanut käsitystä taiteesta. Lähes mitä tahansa kuviteltavissa olevia materiaaleja saatetaan käyttää taideteoksissa. Konservaattorin yhtenä päätehtävänä on perinteisesti ollut varmistaa, että taideteokset säilyvät museoiden kokoelmissa muuttumattomina tuleville sukupolville. Nykytaiteen yksi erityispiirre on, että sen säilyvyys ei aina ole tarkoituksellista. Taiteilija on saattanut tehdä teoksen tuhoutuvaksi. Taidekonservaattorin on erityisen tärkeä tietää, mikä on taiteilijan alkuperäinen ajatus teoksesta, sillä jos taidekonservaattori on ymmärtänyt väärin taiteilijan intention, saattaa teoksen alkuperäinen idea muuttua. Tarkasteltavina kohteina ovat suomalaiset taidekonservaattorit, jotka työskentelevät nykytaiteen parissa suomalaisissa taidemuseoissa. Nykytaiteella tarkoitetaan tutkimuksessa 1960-luvun jälkeistä taidetta, jossa hyödynnetään taiteessa aiemmin tuntemattomia materiaaleja, kuten elintarvikkeita ja muoveja. Tutkimuksen lähteet muodostuivat suomalaisten taidekonservaattoreiden haastatteluista sekä nykytaidetta ja taidekonservointia käsittelevästä lähdekirjallisuudesta. Tutkimuksen kohderyhmään kuului 12 suomalaista taidekonservaattoria, joista tutkimukseen osallistui 11. Nykytaiteella näyttää olleen suuri merkitys sellaisten taidekonservaattoreiden rooliin, jotka ovat aktiivisesti tekemisissä nykytaiteen kanssa. Erityisesti uudet materiaalit, taiteilijan intention selvittämisen ongelmat, vuorovaikutuksen korostuminen taiteilijaan ja muihin asiantuntijoihin sekä painopisteen siirtyminen kohti ennaltaehkäisevää konservointia näyttävät olleen tärkeimmät pääkohdat konservaattoreiden roolin muutoksessa. Avainsanat: taidekonservointi, nykytaide, materiaalit

Rajamerkkien vartijat : Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630 - 1669

Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.

Three Sides of a Wall : Obstacles and Border States in Paul Auster's Novels

Tutkielmani käsittelee yhdysvaltalaisen kirjailijan Paul Austerin (s. 1947) romaanituotannossa esiintyviä esteitä ja rajatiloja. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, miten Auster liittää nämä "marginaalitilat" amerikkalaiseen vapauden ja laajentumisen ideologiaan sekä kieleen ja kirjoittamiseen. Austerin romaaneissa esteiden ja rajatilojen käsittely voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa henkilöt ovat vahvojen esteiden rajoittamia tai rakentavat niitä itse. Rajoittuneisuus ei kuitenkaan aina tunnu häiritsevän heitä - itse asiassa monet päähenkilöistä tuntevat itsensä onnellisiksi tai vähintäänkin tyytyväisiksi joutuessaan esteen takia pysähdyttämään vapaan liikkeensä. Toisessa vaiheessa henkilöt pyrkivät ylittämään tai rikkomaan esteen päästäkseen toiselle puolelle. Kuten amerikkalaiset esi-isänsä aikoinaan, he etsivät rajatonta, laajaa ja tyhjää tilaa - "suurta tuntematonta" valloitettavakseen. Tällaisen tilan kohdatessaan he joutuvat kuitenkin usein epävarmuuden valtaan. Kolmas vaihe on tutkielmani kannalta tärkein: välitila, josta käytän työssäni nimitystä "in-betweenity". Tähän vaiheeseen päästään kulkemalla ensin kahden muun vaiheen kautta. Juuri tietoisuus näistä kahdesta muusta vaiheesta synnyttää tämän kolmannen tilan, eräänlaisen rajatilan, jossa tajutaan sekä esteiden että esteettömyyden tärkeys. Tämä välitila on Austerille tyypillinen tila, joka kertoo paitsi amerikkalaisen unelman paradoksaalisuudesta myös (kaunokirjallisen) kielenkäytön prosessista. Monet Austerin kirjojen muurin rakentajista tai purkajista voidaan nähdä kirjailijahahmoina, joiden omituinen suhde esteisiin ja rajoihin kumpuaa juuri siitä rajatilasta, jonka asukkaita he kielentaiteilijoina väistämättä ovat. Tällaisen tilan/tilattomuuden kuvaaminen tekee Austerista oman postmodernin aikamme tärkeän kirjailijan - kirjailijan, joka sen sijaan, että pyrkisi eroon paradokseista, sijoittaa hahmonsa niiden sisään. Rajoihin ja esteisiin liittyvä problematiikka ei kuitenkaan ole pelkästään nykyajan ongelma vaan kysymys, joka ihmisen toisaalta rajoja kaipaavan toisaalta rajattomuutta kaipaavan luonteen vuoksi säilyy aina ajankohtaisena. Avainsanat: Paul Auster, este, muuri, raja, Yhdysvallat

En sjukdom af högst elakt släckte : Återfallsfebern på Sveaborg och i Karlskrona 1788-1790

Sommaren 1788 drabbades den svenska flottan av en svårartad febersjukdom. Febern, som senare definierats som febris recurrens el. återfallsfeber, hade sitt ursprung i den ryska flottan. Besättningen ombord skeppet Vladislav, krigsbytet från slaget vid Hogland, bar på ett stort antal smittade klädlöss. Efter flottans ankomst till Sveaborg spred sig sjukdomen snabbt bland manskapet, men även bland fästningens garnison. Förhållandena inom militären, både inom lantarmén och framför allt inom flottan, var gynnsamma för epidemiers spridning. De trånga utrymmena, den ensidiga kosten, det undermåliga dricksvattnet, den bristande hygienen: allt gynnade uppkomsten och spridningen av olika epidemier. Manskapets försämrade allmäntillstånd gjorde, att sjukdomarna blev mera förödande än vad de i andra förhållanden skulle ha varit. Bristen på manskap och material under Gustav III:s ryska krig var enormt, bl.a. var bristen på medicinsk personal och -utrustning skriande. Då flottan och armén drabbades av en epidemi av katastrofala dimensioner stod myndigheterna hjälplösa. Epidemin visaqr tydligt hur illa förberett hela kriget var och hur misskött flottans sjukvård var. På Sveaborg var förhållandena fruktansvärda. Halva garnisonen uppges ha avlidit, och det låg travar av lik överallt. Kaserner m.fl. byggnader adapterades till provisoriska lasarett och det rådde brist på allt. De medicinska myndigheterna representerades av den till fästningen skickade andra fältläkaren, som tillsammans med läkarna på fästningen gjorde sitt bästa i enlighet med tidens vårdmetoder. Då den svenska örlogsflottan i november seglat över tilll Karlskrona spred sig epidemin i staden. Sjukdomen grasserade också bland de civila. Då sjukdomens orsak och utbredningssätt var okända, kunde man varken hindra epidemin från att spridas eller genomföra adekvata vårdmetoder. Tvärtom, med de hemförlovade båtsmännen spred sig sjukdomen även till de övriga delarna av riket. Under 1789 var flottan p.g.a. de många sjukdomsfallen närmast operationsoduglig. Under vårvintern och våren 1790 avtog epidemin. Epidemin var ett svårt medicinskt problem. För att utreda situationen i Karlskrona skickade den tillförordnade regeringen, utredningskommissionen och Collegium medicum sina egna representanter till staden. De olika läkarnas sjukdomssyner grundade sig främst på tron om sjukdomars uppkomst genom miasma och förbättrandet av luftkvaliteten sågs som en väsentlig vårdform. I arbetet jämförs de olika myndigheternas och några av de på platsen varande läkarnas syn på sjukdomens art, dess orsaker och ursprung. De flesta härleder sjukdomen till den ryska flottan, och nämner någon form av smitta. Som främsta sjukdomsorsak nämns dock miasma och de rekommenderade vårdformerna representerade den humoralpatologiska synen. Förste amiralitetsläkaren Arvid Faxe representerar dock en annan åsikt, i det att han enbart tror på sjukdomens överföring via smitta. Epidemin var också ett politiskt problem. Epidemin var en lokal angelägenhet ända till dess att flottans operationer hämmades av manskapsbristen, varefter den blev ett ärende på högsta nivå. Kungen ingrep sommaren 1789 genom att grunda en kommision med rätt vidsträckta befogenheter. I Karlskrona verkar de militära myndigheterna och läkarna ha misstrott och skuldsatt varandra för katastrofen, och förhållandet mellan de till staden sända utredarna och militärerna var likaså inflammerat. Genom källorna återspeglas rivalitet, avund och inbördes konkurrens. Personalbristen var svår, och den skyldiga söktes utanför den egna kretsen. Den danskfödde apotekaren med sina påstott otjänliga mediciner blev en ypperlig syndabock. Örlogsflottan beräknas i sjukdomar ha förlorat omkring 10.000 man i döda, huvudsakligen i Karlskrona (civila inberäknade). Armén och Skärgårdsflottan uppges likadeles ha mist omkring 10.000 man, medan antalet i strid stupade armésoldater endast var ca 1500. Sammanlagt antas alltså ca 20.000 människor ha mist livet; både i återfallsfeber, men även i andra, samtidigt grasserande farsoter. I denna siffra är inte de övriga delarna av riket inberäknade. Epidemin i fråga kan alltså på goda grunder anses vara det svenska 1700-talets största medicinska katastrof.

Ulkomaisen kirjallisuuden tuonti Suomeen 1800-luvun alkupuolella : Waseniuksen kirjakaupan kansainväliset yhteydet 1823-1836

Opinnäytetyöni tarkastelee eurooppalaisen kulttuurin kannalta keskeistä kommunikaatiovälinettä, painettua kirjaa, ja sen kansainvälistä luonnetta ja liikkumista. Teemaan perehdytään helsinkiläisen Gustaf Otto Waseniuksen (1789-1852) kirjakaupan toiminnan avulla keskittyen tarkastelemaan ulkomaisen kirjallisuuden tuomista Suomeen 1800-luvun alkupuolella. Tutkielma käsittelee ensisijaisesti itse kauppiastoimintaa: mitä kirjakauppayhteyksiä Waseniuksella oli sekä miten ja keiden ehdoilla ne toimivat. Näiden kysymysten ohessa pohdin myös itse kirjojen välityksellä tapahtunutta tiedonvälitystä. Työn tavoitteena on paljastaa, minkälaisia suomalaisten kirjakauppiaiden ja lukijoiden kirjallisuudenhankinnan sekä lukemisen kontekstit ja resurssit olivat 1800-luvun alkupuolella. Tutkielman lähteinä on käytetty Waseniuksen kirjakaupan kirjeitä ja kuitteja sekä sensuuriviranomaisten arkistoja. Tutkielmani jakautuu kolmeen osaan. Ensiksi paneudun Waseniuksen kauppaverkoston syntyyn ja sen esittelyyn: Waseniuksen kansainväliset yhteydet keskittyivät kolmelle kulttuurialueelle. Ruotsista hän sai kirjoja kaikilta merkittäviltä kustantajilta, kauppiailta sekä itsenäisesti toimivilta kirjailijoilta. Saksankielisen kulttuurin tarjontaa Wasenius pystyi hankkimaan Leipzigin kansainvälisten kirjakauppiaiden avulla. Ranskalaisen kirjallisuuden osalta Wasenius omasi toimivat yhteydet Pariisin kirjakauppiaisiin. Sen sijaan Brittein saaret jäivät vielä Waseniuksen kontaktiverkoston ulkopuolelle, samoin myös Pietarin huomattava kulttuurikeskus. Tämän jälkeen keskityn yhteyksien toimintaan. Wasenius solmi kauppakumppaniensa kanssa yleiseurooppalaisen komissionääri-sopimuksen, jonka valtuuttamana hän sai myydä kunkin ulkomaisen kauppiaan tuotteita liikkeessään. Ensiksi tarkastelen kauppiaiden välisten etäisyyksien ylittämistä. Aikakauden kuljetustavat huomioonottaen suuret etäisyydet eivät Waseniuksen kirjojen hankintaa juuri haitanneet, vaan suurkauppiaana hän pystyi käyttämään aikansa parhaat resurssit lähetystensä kuljettamiseen. Toiseksi pohdin aikakauden kauppiastoimintojen ja kulttuuripiirteiden vaikutusta kirjakauppaan. Waseniuksen toiminta kirjakauppiaana perustui taloudellisen voiton tavoittelulle, mikä tarkoitti mm. sitä, että lähetysten sisältö määrättiin etukäteen hyvin tarkasti. Ennen Suomeen saapumistaan kirjoilla piti olla varma ostaja, minkä Wasenius useimmiten varmisti ennakkotilausluetteloin ja etumaksuin. Kolmanneksi esiin nousevat 1800-luvun alun poliittiset tapahtumat, jotka osaltaan, kauppiaan silmiin kaikkein näkyvimmin, vaikuttivat kirjojen tuontiin. Sensuurin piti periaatteessa estää useiden satojen vaarallisena pidetyn kirjan levittäminen ja lukeminen Suomessa, mutta Wasenius ei suinkaan lopettanut kiellettyjen kirjojen tuontia, vaan salakuljetti sensuroitavia teoksia jatkuvasti liikkeeseensä myytäväksi. Suomalaiset viranomaiset hyväksyivät usein tämänkaltaisen toiminnan, joten venäläistä sensuuriasetusta tai hallintoa ei juuri kunnioitettu. Vertailu eurooppalaiseen kirjakauppatoimintaan osoittaa Waseniuksen omanneen erittäin hyvät kansainväliset suhteet. Tämä kuitenkin johtui niin kirjakauppatoiminnan keskittymisestä harvojen kauppiaiden käsiin kuin myös oman kustannustoiminnan vähyydestä. Tiedonvälityksen kehityksen ja kulttuurihistorian kannalta Waseniuksen kansainvälinen toiminta osoittautuu noudattelevan vielä vanhan eliittikulttuurin muotoja, mutta kirjakauppainstituution kehittyminen aivan uudenlaiseen kukoistukseen valmisteli jo kansallisen kulttuurin nousemista lähivuosikymmeninä.