Kannustaminen ja moraali : Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen

Even though the concept of incentive has become very popular in Finnish welfare politics since the economic crisis of the 1990s, the content of this concept is not clear. Fundamentally, it is a matter of controlling the behaviour of individuals to accord with the authorities' objectives and interests in gaining cooperative benefits. As early as in Plato's Republic, citizens were encouraged to use their abilities and skills in a way most beneficial to the society. Similarly, in today's welfare society citizens are urged to produce common goods and distribute welfare to enable a better life for all through cooperation. The fundamental question is to what extent society can shape individuals' preferences with incentives, and encourage them without external coercion to choose actions beneficial for both the society and the individuals themselves. The objective of the incentive institution is to gain cooperative benefits, but there are different views on how it should be implemented. For example, the incentive system in the Finnish welfare society includes several economic and social conceptions which adjust the distribution of welfare. From an economic perspective, the objective of the incentive system is economic efficiency, while from a social perspective it is the securing of social rights and citizens' equality. The market mechanism, for example, can at best lead to economically efficient activity, but it might sacrifice fairness and equality. In this research, the idea of activation policy expands to cover normative and social incentives, in addition to the economic factors affecting human choice and social actions. Desirable co-living and meaningful cooperation have some prerequisites. We need the expanded idea of activation to study them, and to maintain them in society. The themes discussed in all the ten chapters aim at evaluating the preconditions of a just society. This study provides tools to examine the changes in the welfare state, also from the viewpoint of normative ethics. This offers a morally and conceptually wider perspective than a normative viewpoint of economics alone. In terms of the values of our welfare society, it makes a difference how the relationship between the legalities of economics and citizens' well-being is understood. The research asks whether economic benefits to the society should be allowed to supersede the principles of human dignity Key words:incentives, activation policy, morality, social philosophy, social justice, policy paradigm

Auktoriteetin ja järjen suhde Augustinuksen varhaisissa manikealaisvastaisissa teoksissa

Tutkielman tehtävänä on selvittää jumalallisen auktoriteetin (auctoritas divina) ja ihmisen järjen (ratio) välinen suhde Augustinuksen tietoteoriassa. Päälähteinä käytetään kolmea Augustinuksen varhaistuotannon manikealaisvastaista teosta De moribus ecclesiae catholicae et de moribus manichaeorum, De vera religione ja De utilitate credendi. Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimustehtävä sisältää alakysymyksiä: Kuinka käsitepari auktoriteetti - järki suhteutuu käsitepariin uskominen (credere) - ymmärtäminen (intellegere)? Mitkä ovat järjen kyvyt, rajat ja tehtävät? Mikä on auktoriteetin tehtävä ja miksi auktoriteetteja tarvitaan? Missä määrin päälähteiden välillä on eroja? Luvussa 2 tarkastellaan sitä uskonnollis-filosofista taustaa, jonka kautta Augustinuksen käsitys auktoriteetin ja järjen suhteesta tulee ymmärrettäväksi. Vaikka Augustinus liittyykin uskon ja ymmärryksen suhteen varhaiskristilliseen traditioon, ei hänen käsitystään voida ymmärtää irrallaan platonilaisesta ja uusplatonilaisesta tietoteoriasta. Augustinuksen tietoteoria muotoutui myös vastauksessa skeptisismiin ja manikealaiseen pseudo-rationalismiin. Pääluvuissa 3, 4 ja 5 käsitellään Augustinuksen käsitystä auktoriteetin ja järjen suhteesta siten, että kussakin pääluvussa keskitytään yhteen päälähteeseen. Loppukatsauksessa (luku 6) kootaan yhteen tutkimuksen tulokset. Augustinuksen klassisesta roomalaisesta kirjallisuudesta lanseeraama käsitepari auktoriteetti - järki liittyy läheisesti toiseen käsitepariin uskominen - ymmärtäminen. Usko perustuu auktoriteettiin ja ymmärrys järkeen. Niin kuin usko edeltää ymmärrystä (credo ut intelligam), samoin auktoriteetti edeltää uskoa. Mutta toisaalta myös ymmärrys edeltää uskoa siinä mielessä, että on ymmärrettävä auktoriteetin ilmoittamat väitelauseet, jotta usko tulisi mahdolliseksi. Tietyssä mielessä myös järki edeltää auktoriteettia, sillä järki arvioi, kuka on uskomisen arvoinen. Ilman auktoriteettiin perustuvaa uskoa ihminen kykenee järjen avulla tajuamaan ainakin yhden totuuden, nimittäin sen, että kaiken epäileminen on mahdotonta. Radikaaleinkin epäilijä on varma ainakin siitä totuudesta, että hän epäilee. Augustinus antaa toisinaan ymmärtää, että ilman auktoriteettia voidaan käsittää myös Jumalan olemassaolo. Toisinaan hän taas opettaa, että tieto Jumalan olemassaolosta perustuu jumalalliseen auktoriteettiin. Ihmisen järki on rajallinen kahdessa mielessä. Ensinnäkin se ei kykene saavuttamaan varmaa tietoa aistimaailman ajallisista asioista. Varma tieto eli ymmärrys kohdistuu vain ikuisiin ja intelligiibeleihin totuuksiin. Toiseksi ihmisen järki on osallinen syntiinlankeemuksesta niin, että totuuden tavoittaminen tulee lopulta mahdottomaksi ilman auktoriteettia. Jumalallinen auktoriteetti on Augustinuksen mukaan Kristuksessa, Raamatussa ja katolisessa kirkossa. Jumalallinen auktoriteetti ilmoittaa pelastushistorian totuudet, joiden kautta ihmisen mieli puhdistuu ja kykenee kohoamaan kohti ikuisia jumalallisia totuuksia. Jumalallisen auktoriteetin ilmoittamat ikuiset totuudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin on ensin uskottava, jotta ne voitaisiin myöhemmin ymmärtää (credo, quod intelligam). Auktoriteetin tehtävä on johdattaa järkeen ja järjen tehtävä on johtaa ymmärrykseen. Teoksen päälähteet opettavat pääsääntöisesti samalla tavalla käsillä olevasta aiheesta. De moribuksessa painopiste on tosin muita selkeämmin rakkaudessa: rakkaus johtaa tietoteoreettiseen täyttymykseen. De vera religionessa on vahvimpana ajatus luonnollisesta jumalatuntemuksesta. De utilitate credendi keskittyy voimakkaimmin auktoriteettiuskon puolustamiseen. Päälähteiden painotuserot johtuvat niiden erilaisesta luonteesta.

Kuluttajakansalaisen vapaus ja suotuisa käytös suomalaisessa hyvinvointivaltiossa

Tutkielman tehtävänä on ollut tutkia kuluttajakansalaisen vapautta ja suotuisaa käytöstä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Vapautta on tarkasteltu lähinnä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Lähdemateriaalina ovat olleet Perusoikeudet, Vanhasen hallitusohjelma sekä Kuluttajapoliittinen ohjelma. Tutkimuskysymyksiä oli kolme: 1) Minkälainen ihmiskäsitys on muotoiltavissa lähdeaineistosta? 2) Mistä muodostuu kuluttajakansalaisen tosiasiallinen vapaus markkinoilla, sekä miten talouskasvu ja sen tukeminen vaikuttavat tämän vapauden toteutumiseen? 3) Minkälaisia suotuisan kulutuskäyttäytymisen ideoita kuluttajakansalaiselle lähteissä asetetaan kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden tukemiseksi? Lähteistä hahmottui talouselämän ja toimivien markkinoiden tärkeys suomalaisessa yhteiskunnassa, kuluttajakansalaisen aktiivinen ja vastuullinen rooli yhteiskunnassa sekä perusarvojemme heijastuminen myös markkinoille. Kuluttajakansalaisen vastuullisuus liittyi sekä vastuuseen omasta hyvinvoinnista että kestävästä kehityksestä. Talouselämälähtöisyys korostui kuitenkin lähteissä ihmislähtöisyyden kustannuksella. Syntyi vaikutelma, että kuluttajakansalaisina olemme ensisijaisesti systeemin osia, rationaalisesti ja vastuullisesti toimivia objekteja, joilla on materialistiset arvot. Kuluttajakansalaisen tosiasiallisen vapauden kannalta tärkeiksi oikeuksiksi osoittautuivat tässä tutkimuksessa Perusoikeuksien omaisuudensuoja (15§), valinnan vapauteen liittyvä oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (7§) sekä kuluttajalle rahallisia resursseja ja peruspalveluita turvaavat oikeudet, joita ovat oikeus työhön ja elinkeinovapaus (18§), oikeus sosiaaliturvaan (19§) ja sivistykselliset oikeudet (16§). Talouskasvu kerrannaisvaikutuksineen osoitettiin olevan keskeinen resurssi tosiasiallisen vapauden turvaamiseksi, mutta myös asia, jonka edistämisellä julkisin toimenpitein on negatiivisia vaikutuksia tosiasialliseen vapauteen. Tutkielmassa osoitettiin kuluttajien olevan keskeinen tosiasiallisen vapauden ja oikeudenmukaisuuden resurssi talouskasvun tukemisen ja oikeanlaisten kulutusvalintojen kautta. Kuluttajakansalaisen suotuisa ostokäyttäytyminen kiteytettiin tutkielmassa seuraavasti: yksityisiin tuotteisiin ja palveluihin kohdistuva runsas kulutushalu, julkisiin palveluihin kohdistuva niukka kulutustarve sekä kyky ja halu tehdä kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden kannalta suotuisia kulutusvalintoja. Toimiessaan tällä tavoin kuluttajakansalaisen todettiin toteuttavan laajaa perusoikeusnäkemystä, jonka mukaan perusoikeuksista huolehtiminen kuuluu kaikille yhteiskunnan jäsenille. Johtopäätöksenä todettiin, että toive kuluttajakansalaisesta, joka tekee vastuullisia päätöksiä koko yhteiskunnan hyvinvoinnin turvaamiseksi, on hyvin perusteltavissa. Oikeanlaisen kulutuskäyttäytymisen ansiosta talous saadaan toimimaan hyvinvointia ja tosiasiallista vapautta edistävällä tavalla. Yhteiskunnan taholta tapahtuvaa kuluttamiseen kannustamista taas voidaan perustella yhteisellä hyvällä. Koska hyvinvointiyhteiskuntamme ylläpitäminen perustuu vahvaan talouskasvuun, on ilmeisenä vaarana kuitenkin se, että talous ja teknologian kehitys muuttuvat hyvinvointiyhteiskunnan välineistä itseisarvoksi. Samalla saatetaan unohtaa, että talouskasvuun liittyvä yksityisen kulutuksen lisääntyminen ei välttämättä enää lisää ihmisten hyvinvointia. Siksi yhteiskunnassamme tulisikin edistää myös sellaisten sosiaalisten innovaatioiden syntyä, jotka muuttavat elämäntapaamme suuntaan, jossa hyvinvoinnin tuottaminen ei ole niin sidoksissa hyödykkeisiin. Tällaisten innovaatioiden myötä saattaisi ihmisten tosiasiallinen vapaus yhteiskunnassa hyvinkin kasvaa.

Kertooko luonnon järjestys suunnittelusta? : Michael Behe älykkään suunnittelun ajatuksen puolustajana

This study presents a systematical analysis of biochemist Michael Behe's thinking. Behe is a prominent defender of the Intelligent Design Movement which has gaines influence particularly in the United States, but also in elsewhere. At the core of his thinking is the idea of intelligent design, according to which the order of the cosmos and of living things is the handiwork of a non-human intelligence. This "design argument" had previously been popular in the tradition of natural theology. Behe attempts to base his argument on the findings of 20th century biology, however. It has been revealed by biochemistry that cells, formerly thought to be simple, in fact contain complex structures, for instance the bacterial flagellum, which are reminiscent of the machines built by humans. According to Behe these can be believably explained only by referring to intelligent design, not by invoking darwinian natural laws. My analysis aims to understand Behe's thought on intelligent design, to bring forward its connections to intellectual history and worldviews, and to study whether Behe has formulated his argument so as to avoid common criticisms directed against design arguments. I use a large amount literature and refer to diverse writers participating in the intelligent design debate. The results of the analysis are as follows. Behe manages to avoid a large amount of classical criticisms against the design argument, and new criticisms have to be developed to meet his argument. Secondly, positions on intelligent design appear to be linked to larger philosophical and religious worldviews.vaan myös maailmankuvat ja uskonnolliset näkemykset.

Aspects of Arminian Soteriology in Methodist-Lutheran Ecumenical Dialogues in 20th and 21st Century

The aim of this thesis is to analyse the key ecumenical dialogues between Methodists and Lutherans from the perspective of Arminian soteriology and Methodist theology in general. The primary research question is defined as: "To what extent do the dialogues under analysis relate to Arminian soteriology?" By seeking an answer to this question, new knowledge is sought on the current soteriological position of the Methodist-Lutheran dialogues, the contemporary Methodist theology and the commonalities between the Lutheran and Arminian understanding of soteriology. This way the soteriological picture of the Methodist-Lutheran discussions is clarified. The dialogues under analysis were selected on the basis of versatility. Firstly, the sole world organisation level dialogue was chosen: The Church – Community of Grace. Additionally, the document World Methodist Council and the Joint Declaration on the Doctrine of Justification is analysed as a supporting document. Secondly, a document concerning the discussions between two main-line churches in the United States of America was selected: Confessing Our Faith Together. Thirdly, two dialogues between non-main-line Methodist churches and main-line Lutheran national churches in Europe were chosen: Fellowship of Grace from Norway and Kristuksesta osalliset from Finland. The theoretical approach to the research conducted in this thesis is systematic analysis. The Remonstrant articles of Arminian soteriology are utilised as an analysis tool to examine the soteriological positions of the dialogues. New knowledge is sought by analysing the stances of the dialogues concerning the doctrines of partial depravity, conditional election, universal atonement, resistible grace and conditional perseverance of saints. This way information is also provided for approaching the Calvinist-Arminian controversy from new perspectives. The results of this thesis show that the current soteriological position of the Methodist-Lutheran dialogues is closer to Arminianism than Calvinism. The dialogues relate to Arminian soteriology especially concerning the doctrines of universal atonement, resistible grace and conditional perseverance of saints. The commonalities between the Lutheran and Arminian understanding of soteriology exist mainly in these three doctrines as they are uniformly favoured in the dialogues. The most discussed area of soteriology is human depravity, in which the largest diversity of stances occurs as well. On the other hand, divine election is the least discussed topic. The overall perspective, which the results of the analysis provide, indicates that the Lutherans could approach the Calvinist churches together with the Methodists with a wider theological perspective and understanding when the soteriological issues are considered as principal. Human depravity is discovered as the area of soteriology which requires most work in future ecumenical dialogues. However, the detected Lutheran hybrid notion on depravity (a Calvinist-Arminian mixture) appears to provide a useful new perspective for Calvinist-Arminian ecumenism and offers potentially fruitful considerations to future ecumenical dialogues.

Hyvän hoidon reuna-alueilla : Potilasvahinko lääketieteellisen toiminnan valossa.

Vuonna 2006 Suomessa korvattiin 2331 potilasvahinkoa. Niistä maksettiin korvauksia yhteensä noin 27 miljoonaa euroa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan potilasvahinkoja lääketieteellisen toiminnan valossa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen: Millä eri tavoilla lääkärin toiminta voi epäonnistua potilasvahinkotapauksissa? Tutkimuksessa määriteltiin neljä kategoriaa, joiden avulla analysoitiin esimerkkitapauksia. Kategoriat käsittelivät hoitojärjestelmää, lääkärin toimintaan vaikuttavia normeja, toiminnan intentionaalisuutta sekä toiminnan suhdetta sen lopputuloksiin ja seurauksiin. Ensimmäisessä tutkimusluvussa määriteltiin kategoriat, joiden avulla lääketieteellistä toimintaa voi arvioida. Ensimmäiseksi analysoitiin hoitojärjestelmää, lääkärin toiminnan kontekstia. Hoitojärjestelmästä nostettiin esille potilas-lääkärisuhde, lääkärien välinen yhteistyö, potilaasta saatavat tiedot, toiminnan mahdollistavat resurssit sekä niin kutsuttu systeemivirhe. Hoitojärjestelmän toimiminen on hyvän hoidon ensimmäinen edellytys. Se vaatii eri terveydenhuollon ammattihenkilöiden saumatonta yhteistyötä.Toinen kategoria käsitteli lääkärin toimintaan vaikuttavia normeja. Georg Henrik von Wrightin teoksen Norm and Action normien jaottelua sovellettiin lääkärin toimintaan. Normien pääryhmään kuuluvat säännöt, määräykset ja ohjeet. Lisäksi voidaan määritellä pienempiä normiryhmiä, jotka sijaitsevat pääryhmien välimaastossa. Näihin pienempiin ryhmiin sijoittuvat tottumukset, moraaliset periaatteet sekä ideaalit säännöt. Kolmannessa kategoriassa käsiteltiin intentionaalisuutta osana toimintaa. Teorian päälähde oli G. E. M. Anscomben teos Intention. Toiminnan intentionaalisuutta analysoitiin Anscomben tunnetun, vesikaivon myrkytystä koskevan, esimerkin avulla. Siinä tekoon liittyvä sisäinen tieto on keskeinen intentiota määrittävä tekijä. Viimeisessä kategoriassa arvioitiin toimintaa von Wrightin mukaan. Esille nousi erityisesti kyky toiminnan perusedellytyksenä sekä toiminnan lopputulos ja seuraukset. Potilasvahingoissa on tärkeää arvioida myös potilasvahingon seurauksia, ei vain epäonnistuneen toimenpiteen lopputulosta. Toimintaa analysoitaessa oli myös otettava huomioon kenen näkökulmasta seurauksia arvioitiin, Potilas, lääkäri ja esimerkiksi osastonylilääkäri saattavat nähdä potilasvahingon seuraukset hyvin eri tavoilla.Toisessa tutkimusluvussa arvioitiin neljää Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ja lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastojen kantelu- ja valvontaratkaisuista valittua esimerkkitapausta. Ensimmäinen käsitteli lääkärin toiminnan epäonnistumista synnytyksessä, toinen psyykkisistä ongelmista ja alkoholiriippuvuudesta kärsivän lääkärin ammatinharjoittamisoikeuksien rajoittamista, kolmas lääketutkimuksen johtajan vakavia virheitä ja neljäs Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen pysyvän asiantuntijan ristiriitaisia asiantuntijalausuntoja. Lääkärin toiminnan epäonnistuminen vaikuttaa helposti hoitojärjestelmään, jonka toimiminen perustuu työntekijöiden yhteistyöhön. Hoitovirheissä rikotaan yleensä lääketieteen sääntöjä. Potilasvahingon sattuessa lääkärin asema muuttuu normiauktoriteetista normisubjektiksi. Lääkäri saattaa toiminnallaan rikkoa myös moraalisia sääntöjä tai lääkärin ihannetta. Puhtaissa vahinkotapauksissa toiminnan lopputulos ei vastaa lääkärin intentiota, potilaan parantamista. Kaikissa potilasvahinkotapauksissa ei voida puhua vahingoista, vaan kyseessä voi olla myös tarkoituksellinen teko. Toiminnan lopputuloksella voi olla laajat seuraukset, jotka tulisi myös ottaa huomioon toimintaa arvioitaessa.

Lahjoittamiseen rohkaisevat motivaatiotekijät Yhteisvastuukeräyksen keräysesitteissä

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuu-keräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin. Avainsanat: Yhteisvastuukeräys, lahjoittaminen, motivaatio, sosiaalietiikka - luterilaisuus

Tuomas Akvinolaisen käsitys logiikasta : Logiikka taitona ja tieteenä, logiikan subjekti ja suhde tieteelliseen argumentaatioon

Tämän pro gradu -tutkielman tehtävänä on eksplikoida systemaattisen analyysin avulla se, mitä Tuomas Akvinolainen tarkoittaa ilmaisulla ”logiikka”. Tähän tehtävään liittyy kaksi osatehtävää: sen selvittäminen, millaisissa käsitteellisissä yhteyksissä Tuomas käyttää ilmaisua ”logiikka”, ja sen selvittäminen, miten ”logiikan” merkitys rakentuu näissä käsitteellisissä yhteyksissä. Tutkielman lähdeaineisto on laaja, koska Tuomas ei kirjoittanut yhtä teosta, jossa hän olisi esittänyt kattavasti huomautuksia siitä, mitä logiikka on. Ensimmäisessä luvussa kysyn, mitä Tuomas tarkoittaa logiikalla taitona ja tieteenä. Taidolla Tuomas tarkoittaa praktisen sielunosan intellektuaalista hyvettä, joka koskee kontingenttia tuotettavissa olevaa. Tuottaminen merkitsee operaatiota tai toimintaa, joka siirtää muodon toimijasta ulkoiseen materiaan, ja siten syntyy tuotos. Logiikka on taitona mahdollinen, koska järki voi järkeillä omasta aktistaan ja ohjata itseään. Järjen aktista syntyy tuotos, kuten laji tai syllogismi, joita käytetään tieteellisen tiedon saamiseen. Siten logiikka on vapaa taito, jonka kautta opitaan tapa, jolla tieteellistä tietoa voidaan saada. Tieteenä logiikka tarkastelee edellä mainittuja järjen aikaansaamia tuotoksia. Koska se tieteenä tarkastelee sitä, minkä ihminen voi saada aikaan, voidaan tällainen tieteellinen tieto suunnata kohti operaatiota tai tuotosta. Siksi logiikka on praktinen tiede, joka palvelee sellaisia spekulatiivisia tieteitä, jotka eivät tarkastele sitä, minkä ihminen voi saada aikaan. Toisessa ja kolmannessa luvussa kysyn, mitä Tuomas tarkoittaa tieteenä olevan logiikan subjektilla? Tieteen subjekti on se, mitä tieteessä tarkastellaan. Koska Tuomas mainitsee logiikan subjektiksi järjen olevan, tarkastelen toisessa luvussa olevan käsitettä. Olevan käsite perustuu olemassaolon käsitteelle, joka voidaan sanoa analogisesti muun muassa luonnosta, tiedosta ja Jumalasta. Oleva merkitsee sitä, mikä on. Se on analoginen sana, joka perustuu eri olemassaolon tapoihin. Koska olemassaolo voi olla esimerkiksi luonnossa ja tiedossa, on oltava mielen ulkopuolinen oleva ja mielessä oleva. Kolmannessa luvussa käsittelen järjen olevan käsitettä. Järjen oleva on yhdenlainen mielessä oleva. Mielessä olevan olemassaolon tapa on olla tosi. Jotkin mielessä olevat voivat olla olevia myös mielen ulkopuolella. Sen sijaan järjen oleva voi olla olemassa vain mielessä, minkä vuoksi se on olemassa oleva vain totena. Logiikan subjektina on järjen oleva. Logiikan tarkastelema järjen oleva on intellektuaalinen tai toinen intentio, joka perustuu ymmärrettyyn tai ensimmäiseen intentioon. Ymmärretty intentio syntyy kognitiivisen prosessin päätepisteenä intellektissä. Se on sisäinen sana, jota ulkoinen sana merkitsee. Kun intellekti refleksiivisesti tarkastelee ymmärrettyä intentiota, syntyy intellektuaalinen intentio kuten esimerkiksi suku. Logiikan tarkastelema intellektuaalinen intentio on vain järjessä oleva relaatio, joka on relaation relaatio, jonka termejä ovat käsitteet. Esimerkiksi looginen relaatio suku merkitsee intellektuaalista intentiota, joka on relaatio esimerkiksi eläimen käsitteestä ihmisen käsitteeseen. Tällaisella intellektuaalisella intentiolla on välitön suhde ymmärrettyyn intentioon, mutta välillinen suhde mielen ulkopuoliseen olevaan. Siten logiikka ei tarkastele välittömästi todellisuutta. Neljännessä luvussa kysyn, miten logiikkaan liittyvät huomautukset välittyvät tieteelliseen argumentaatioon todistavan syllogismin käsitteen kautta. Todistava syllogismi on tieteellistä tietoa aikaansaava syllogismi, jonka päämääräsyy on tieteellinen tieto, mistä seuraa, että sen premissien eli materiaalisten syiden on oltava tietynlaiset. Tieteellinen tieto koskee todistuksen johtopäätöstä, josta tiedetään sen totuuden syy, ja tämä totuuden syy on johtopäätöksen tietämisen syy. Johtopäätöksessä subjektisuvusta on predikoitu sille ominainen aksidenssi tai attribuutti. Analysoimalla suvun, erilaisuuden ja lajin käsitteitä esitän, että suvun sopiva aksidenssi on muun muassa ominaisuus tai suvun jakava erilaisuus. Siten erityisesti todistuksen johtopäätös, joka on tiedetty tieteellisesti, perustuu Porfyrioksen puun mukaisille loogisille relaatioille, ja muun muassa tässä mielessä loogiset relaatiot määrittävät tieteellistä tietoa todistavan syllogismin käsitteen kautta.

Geenipankkitutkimuksen eettiset kysymykset ja Ulrich Beckin riskiyhteiskuntateoria

Geenipankki on yleistä lääketieteellistä tutkimusta varten kerätty kokoelma geenitietoa sisältäviä näytteitä sekä muita potilasta koskevia tietoja. Geenipankkeja voidaan käyttää esimerkiksi populaatiogeneettiseen tutkimukseen, tietylle taudille altistavien geenien löytämiseen, kliiniseen tutkimukseen ja farmako­geneettiseen tutkimukseen, jossa tutkitaan geneettisten tekijöiden merkitystä lääkkeen vaikutuksissa. Monet sairaudet johtuvat perimän (geenien), elämäntapojen ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta. Kun samassa tietokannassa olisi tiedot sekä henkilön perimästä (DNA-näyte), potilastiedoista sekä elämäntavoista, voitaisiin tietoja yhdistelemällä eri tekijöiden osuutta sairauksien ilmentymisessä. Geenipankeissa on kyse ihmisillä tehtävästä lääketieteellisestä tutkimuksesta, jota koskevat eettiset lähtökohdat ovat 1) ihmisarvon kunnioittaminen, 2) yhdenvertaisuus, 3) henkilökohtainen koskemattomuus, 4) yksilön edun ensisijaisuus tieteeseen tai yhteiskuntaan nähden, 5) itsemääräämisoikeus, 6) suojeluperiaate, 7) vapaaehtoisuus, 8) yksityiselämän suoja, 9) tieteellisen tutkimuksen vapaus ja 10) elämän suojelun periaate. Tärkeitä käsitteellisiä erotteluja ovat tutkimus- ja hoitosuhteen ero sekä hoidollisen ja ei-hoidollisen tutkimuksen ero. Lähtökohdista seuraavia tärkeitä periaatteita ovat tutkittavan ensisijaisuus ja vapaaehtoinen tietoon perustuva suostumus. Geenipankkitutkimuksessa nämä periaatteet ovat ongelmallisia. Kun geenipankkeihin näytteitä kerätään yleiseen lääketieteelliseen tutkimukseen, luovuttajille ei voida antaa tarkkoja tietoja näytteiden käytöstä, kuten tutkimuksen tavoitteista, odotettavista hyödyistä, tulosten käyttötavoista, rahoituksesta, eturistiriidoista tai muista sellaisista asioista, jotka saattaisivat vaikuttaa päätökseen näytteen antamisesta. Valta päättää siitä, millaisiin tutkimuksiin ja tarkoituksiin näytteitä saadaan käyttää, saatetaan näytteen ottamisen jälkeen antaa eettiselle komitealle tai muulle asiantuntijaelimelle. Yksiselitteistä ratkaisua siihen, mitä tietoja, kenelle ja miten geenipankista voidaan luovuttaa, ei ole löydetty. Nämä vaikeudet geenipankkitutkimuksessa johtuvat osittain geenitiedon erityisluonteesta muuhun lääketieteelliseen tietoon verrattuna. Geenitieto asettaa lääketieteellisen etiikan periaatteet keskenään ristiriitaan tavalla, johon ei ole yksiselitteistä ratkaisua. Esitetyissä ratkaisumalleissa keskeistä tuntuu olevan pikemminkin periaatteiden kiertäminen kuin tasapainon löytäminen niiden välillä. Tästä huolimatta geenipankkitutkimusta ei ole kyseenalaistettu. Havainto sopii yhteen sosiologi Ulrich Beckin riskiyhteiskuntateorian kanssa. Beckin mukaan länsimaiset yhteiskunnat ovat muuttumassa riskiyhteiskunniksi. Tämä prosessi johtuu siirtymisestä yksinkertaisesta modernisaatiosta refleksiiviseen modernisaatioon. Tässä siirtymässä tieteen ja teknologian kehitys ovat keskeisiä. Geenipankit ovat Beckin käsitteiden mukaan yksinkertaisen modernisaation ilmiö. Geenipankkitutkimuksessa asiantuntijat käyttävät merkittävää valtaa ja tutkimuksen poliittinen säätely on epätäydellistä. Ongelmista huolimatta tutkimusta on silti yritettävä tehdä ja skeptikot nähdään irrationaalisina edistyksen vastustajina tai atavististen pelkojen vaalijoina. Geenipankkien puolesta käytetyt perustelut sopivat yhteen Beckin teorian edistysuskon kanssa.

Humanum : Hans Küngin maailmaneetos-projektin eettiset perusteet

Tutkimuksen tehtävänä on analysoida pitkän linjan katolisen ekumeenikon Hans Küngin uusinta uskontoteologista projektia. Sen perusajatuksen voi tiivistää seuraavasti: Uskonnoille on saatava yhteinen perusetiikka globaalin rauhan tavoittamiseksi. Lähdemateriaali koostuu Küngin 1980-luvulla alkaneen uskontoteologisen kauden tuotannosta. Tutkimusmetodina käytetään argumentatiivisesti painottunutta systemaattista analyysiä. Tarkoituksena on analysoida ja punnita premissejä, joilla Küng perustelee maailmaneetos-projektin tarpeellisuuden. Kolme käsitettä nousevat esiin: uskonto, maailmanrauha ja moraali. Nämä argumentit muodostavat samalla kontekstin, jossa Küngin teologiset perusprinsiipit tulevat esille. Küng käyttää sekä pragmatistista että filosofis-teologista metodia maailmaneetos-projektin perustelemisessa. Argumentatiivisen luonteensa vuoksi tutkielman ominaispiirre on keskustelevuus. Keskustelevuuteen liittyen tutkielmassa painottuu kriittinen näkökulma. Kokonaisanalyysissä hyödynnetään laajalti maailmaneetos-projektiin liittyvää kirjallisuutta ja varteenotettavia puheenvuoroja. Alussa esitellään Uskontojen maailmanparlamentin maailmaneetoksen julistus. Tämän asiakirjaan kohdistuvat kommenttipuheenvuorot muodostavat kontekstin, jonka piirissä Küngin projektiin liittyvää keskustelua usein käydään. Luvussa 2 käsitellään maailmaneetos-projektin ensimmäistä argumenttia, joka voidaan tiivistää seuraavasti: uskonto on välttämätön moraalin lähtökohta. Küngin pragmatistinen argumentti uskonnon puolesta on se, että uskonnot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi moraalin vaalijoiksi. Küngin filosofis-teologinen argumentti puolestaan muodostuu väitteestä, että uskonto on myös teoreettisessa tarkastelussa ainoa kestävä vaihtoehto moraalin perustelemiselle. Küng perustaa jälkimmäisen argumentaationsa Kant-kritiikkiin. Kantin moraaliteorian tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa, että maailmaneetos-projektin teologinen ansatsi on pikemminkin Kantin autonomiakäsitykselle analoginen. Luvussa 3 käsitellään toista argumenttia, joka kuvastuu olettamuksessa: maailmaneetos-projektin varsinainen päämäärä on maailmanrauha. Tällainen piirre viittaa reaalipolitiikkaan globaalissa mittakaavassa. Niistä muodostuu maailmaneetos-projektin pragmatistinen metodi tämän argumentin kohdalla. Maailmanrauha-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida sekä pragmatistiselta että filosofis-teologiselta kannalta. Tästä johtuen Küng itsekin viime kädessä hylkää pragmatismin ja nojaa filosofis-teologiseen argumentaatioon. Sen mukaan maailmanrauha ei voi olla ylin päämäärä, vaan moraali. Luvussa 4 moraalin keskeisyys maailmaneetos-projektissa tulee eksplisiittisesti ilmi. Vaikka Küng kritisoi pragmatistisen argumentaation turvin perinteisiä uskontoteologisia positioita epärealistismista,hän kuitenkin itse esittää filosofis-teologisen mallin totuuskriteeriksi kaikille uskonnoille. Tämän kriteerin eettinen osa on olennaisin ja Küng kutsuu sitä nimellä humanum. Tarkemmassa analyysissa humanum osoittautuu peruskantilaiseksi moraaliksi. Humanum on maailmaneetos-projektia strukturoiva filosofis-teologinen keskipiste. Tästä johtuen maailmaneetos-projekti altistuu kuitenkin uskontorealistiselle kritiikille: sen voidaan nähdä ajavan valistukseen perustuvaa klassista moraali-imperialismia vastoin uskontojen omaa itseymmärrystä. Tämä onkin projektin suurin ongelmakohta ainakin eettiseltä kannalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että uskonnon rooli on maailmaneetos-projektissä korkeintaan moraalin käytännöllisenä motivaattorina. Maailmanrauha on sinänsä hyvä päämäärä, mutta vain siksi ja sikäli kuin se on sopusoinnussa Küngin humanistisen moraali-ihanteen kanssa. Küngin argumentaatio on pragmatistista ja hän vetoaa maailmaneetos-projektin argumentoinnissaan realismiin sekä poliittisella että uskontoteologisella tasolla. Tosiasiassa maailmaneetos-projektin voidaan nähdä perustuvan pragmatismin kanssa ristiriidassa oleviin ja siten myös epärealistisiin piilotavoitteisiin uskontojen moraalin länsimaistamisesta. Avainsanat: Globaali etiikka, uskontoteologia, teologinen etiikka, globalisaatio, rauha, Kant, pragmatismi

Eru Ilúvatar : Jumala J.R.R. Tolkienin legendariumissa

The purpose of my research is to inquire into the essence and activity of God in the legendarium of the English philologist and writer J.R.R. Tolkien (1892-1973). The legendarium, composed of Tolkien’s writings related to Middle-earth, was begun when he created two Elvish languages, Quenya based on Finnish, Sindarin based on Welsh. Tolkien developed his mythology inspired by Germanic myths and The Kalevala. It is a fictional ancient history set in our world. The legendarium is monotheistic: God is called Eru ‘The One’ and Ilúvatar ‘Father of All’. Eru is the same as the Christian God, for Tolkien wanted to keep his tales consistent with his faith. He said his works were Christian by nature, with the religious element absorbed into the story and the symbolism. In The Silmarillion, set in the primeval ages of Middle-earth, the theological aspects are more conspicuous, while in The Lord of the Rings, which brings the stories to an end, they are mostly limited to symbolic references. The legendarium is unified by its realistic outlook on creaturely abilities and hope expressing itself as humbly defiant resistance. ”The possibility of complexity or of distinctions in the nature of Eru” is a part of the legendarium. Eru Ilúvatar is Trinitarian, as per Tolkien’s faith. Without contextual qualifiers, Eru seems to refer to God the Father, like God in the Bible. Being the creator who dwells outside the world is attributed to Him. The Holy Spirit is the only Person of the Trinity bestown with names: the Flame Imperishable and the Secret Fire. When Eru creates the material world with His word, He sends the Flame Imperishable to burn at the heart of the world. The Secret Fire signifies the Creative Power that belongs to God alone, and is a part of Him. The Son, the Word, is not directly mentioned, but according to one writing Eru must step inside the world in order to save it from corruption, yet remain outside it at the same time. The inner structure of the legendarium refers to the need for a future salvation. The creative word of Eru, “Eä! Let these things Be!”, probably has a connection with the Logos in Christianity. Thus we can find three “distinctions” in Eru: a Creator who dwells outside the world, a Sustainer who dwells inside it and a Redeemer who shall step inside it. Some studies of Tolkien have claimed that Eru is distant and remote. This seems to hold water only partially. Ilúvatar, the Father of All, has a special relation with the Eruhíni, His Children, the immortal Elves and the mortal Men. He communicates with them directly only through the Valar, who resemble archangels. Nevertheless, only the Children of Eru can fight against evil, because their tragic fortunes turn evil into good. Even though religious activities are scarce among them, the fundamental faith and ultimate hope of the “Free Peoples” is directed towards Eru. He is present in the drama of history as the “Author of the Story”, who at times also interferes with its course through catastrophes and eucatastrophes, ‘good catastrophes’. Eru brings about a catastrophe when evil would otherwise bring good to an end, and He brings about a eucatasrophe when creaturely strength is not sufficent for victory. Victory over corruption is especially connected with mortal Men, of whom the most (or least) insignificant people are the Hobbits. However, because of the “primeval disaster” (that is, fall) of Mankind, ultimate salvation can only remain open, a hope for the far future.

Kategoriat oppaina Jumalan olemuksen ilmaisuun Lutherin teologiassa

Tutkielmassa selvitetään, miten Luther käyttää kategoriaoppia oppaana Jumalan olemuksen ilmaisuun. Päälähteenä on Genesis-kommentaari (1535-1545) mutta muitakin Lutherin tekstejä käytetään soveltuvin osin käsitteiden ja ajatusrakenteiden selventäjinä. Tutkielma jakautuu johdannon jälkeen taustalukuun ja kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitetään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus filosofisen kategoriaopin sisältöön ja historiaan uskonpuhdistukseen saakka. Aristoteleen luoma olemista määrittävä kategoriaoppi substansseista ja niiden satunnaisista ominaispiirteistä, aksidensseista, tulkitaan aina uudelleen jokaisessa filosofianhistoriallisessa kontekstissa. Länsimaisen teologian ja Lutherin ajattelun kannalta merkittävimmät kategoriaopin tulkisijat ovat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Luvussa kolme selvitetään Lutherin suhdetta filosofiaan yleensä ja hänen kategoriaopin käyttöään. Luther yhtyy Augustinukseen siinä, että Jumalaa olemuksessaan ei voida tavoittaa kategorioiden avulla, mutta niitä voidaan käyttää oppaana sen ilmaisussa. Lutherin kritisoi skolastista kategoriaoppia, jossa kaikki muut kategoriat predikoidaan ensimmäisistä substansseista, ja käyttää itse Quintilianuksen tapaa, jossa mikä tahansa asia voidaan ottaa tarkasteluun kaikissa siihen soveltuvissa kategorioissa sen ymmärtämiseksi paremmin kokonaisuutena. Neljännessä luvussa analysoidaan substanssi-käsitettä ja substanssin kategoriaa ja viidennessä relaatiota ja relaation kategoriaa Lutherin jumalakäsityksessä ottaen huomioon myös skolastinen tausta. Substanssin Luther ymmärtää sekä raamatullisesti, että filosofisesti. Kategoriaopissa on kysymys filosofisesta substanssi-käsitteestä kokonaisyhteyden ollessa kuitenkin teologinen. Jumala substanssin kategoriassa on tavoittamaton ja absoluuttinen filosofian Jumala, johon ei liity Jumalan ristinteologista ja vastakohtiinsa kätkeytyvää ilmoitusta itsestään.Tällä tavalla ymmärretty Jumala ei ole tekemisissä ihmisten kanssa ja hänen tuntemisensa tavoitteleminen tällaisena on ihmisen omista lähtökohdista tapahtuvaa kunnian teologiaa. Relaation käsitteessä Luther liittyy Aristoteleen määritelmään: Relatiivit ovat subjektissaan ja suhteessa toisiinsa. Relationaalisuus kuuluu Lutherin teologiaan, sekä luotuisuuden että uskon relaationa. Jumalan ja ihmisen suhteessa on kaksi reaalista relaatiota, Jumalan relaatio ihmiseen ja ihmisen relaatio Jumalaan. Edellistä Luther kutsuu ilmoitukseksi ja jälkimmäistä uskoksi tai jumalanpalvelukseksi. Luther hyödyntää myös relatiivien käänteisyyttä ja yhtä aikaa olemassa olemista teologiassaan: Ihmisen käänteisjäsenenä voi olla vain hänelle ilmoitettu Jumala, joka antaa osallisuuden omasta ikuisesta elämästään ja itsestään tässä relaatiossa. Näin relaatiolla on myös ontologinen sisältö. Se tulee näkyviin myös jumalanpalveluksen nimityksessä ”Herran nimen avuksi huutamisena”, sillä Jumalan on nimessään olemuksellisesti läsnä. Tutkielman johdannossa esitetty hypoteesi filosofisen terminologian käytöstä teologisesti osoittautuu oikeaksi: Luther pysyy alkuperäisissä Aristoteleen kategorioiden määritelmissä ja merkityksissä ja käyttää niitä teologiansa ilmaisuvälineenä viittaussuhteenaan teologinen totuus. Kategoriaoppiaan esittäessään Lutherin varsinainen vastustaja ei ole Aristoteles vaan skolastinen teologia, jossa aristoteelinen filosofia on saanut ylivallan ja sivuuttanut Jumalan oman ilmoituksen itsestään. Summa summarum: Luther asettaa Jumalan relaation kategoriaan ilmaistakseen Jumalan olemuksen ristinteologisen itseilmoituksen ihmisille. Avainsanat: aristotelismi - Jumala - kategoriat – Luther-tutkimus - relaatio – skolastiikka –ontologia

Luterilaisen maailmanliiton käsitys pappeudesta 1983-2007

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten Luterilaisen maailmanliiton (LML) käsitys pappeudesta voidaan ymmärtää LML:n vuosien 1983, 1992, 2002 ja 2007 julkilausumien perusteella. Tutkimuksessa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen muutokseen, jota LML:n papinvirkaa koskevissa käsityksissä on vuosien 1983 ja 2007 välillä tapahtunut. Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus, että julkilausumissa painopiste on siirtynyt vuosien 1983 ja 2007 välillä yleisen pappeuden korostamisesta kohti vihityn pappeuden ja erityisesti kaitsentaviran korostamista. Tutkimuksen metodina oli systemaattinen analyysi. Myös historiallisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota. Tämän tutkimuksen lähteinä käytettiin LML:n kirkollista virkaa käsitteleviä julkilausumia: The Lutheran Understanding of Ministry (1983), The Lutheran Understanding of Episcopal Office (1983), Women in the Ministries of the Church (1983), MINISTRY -Women -Bishops (1992), The Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2002) ja Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2007). Tutkimuksen taustaluvussa (2.) esitellään kirkollisen virkakäsityksen kehittymistä Saksan, Pohjoismaiden sekä Pohjois-Amerikan luterilaisissa kirkoissa reformaation ajalta vuoteen 1983 saakka. Taustaluvun jälkeen alkaa tutkimuksen pääluvut (3, 4, 5), joissa tutkitaan julkilausumia aikajärjestyksessä (luku 3: 1983, luku 4: 1992, luku 5: 2002 ja 2007). Viimeiseksi esitellään tutkimustulokset sekä tutkimuksessa käytetyt lähteet ja kirjallisuus (luvut 6 ja 7). Tämä tutkimus paljasti, että LML:n käsitys pappeudesta muuttui vuosien 1983–2007 välillä näkemyksestä, jonka mukaan yleinen pappeus on vihityn pappeuden ensisijainen muoto, näkemykseksi, jonka mukaan yleinen ja vihitty pappeus ovat erillisiä pappeuden muotoja. Tutkimus paljasti myös, että kaitsentaviran arvostus kasvoi vuosien 1983 ja 2007 välillä. Tämä kasvu ei kuitenkaan ollut tasaisen lineaarista nousua, vaan huippuarvostuksen vuosista (1992 ja 2002) oli vuonna 2007 laskeuduttu hieman maltillisemmalle tasolle. Samalla kuitenkin vihityn pappeuden arvostus kasvoi. Tutkimus paljasti myös, että LML on suhtautunut jo vuodesta 1983 lähtien sekä naisten vihittyyn pappeuteen että kaitsentavirassa toimiviin naisiin hyvin positiivisesti. Naisten vihityn pappeuden perustelut olivat kuitenkin muuttuneet 25 vuoden aikana. Käytännön hyötyjä tai muita kirkon käytäntöihin liittyviä perusteluja ei tuotu enää vuoden 1983 jälkeen ilmestyneissä lähteissä esille. Vuoden 1983 julkilausumassa ja vuoden 1992 raportissa naisten vihkimistä perusteltiin yleisen pappeuden kautta. Tätäkään ei esiintynyt enää 2000-luvun julkilausumissa, joissa keskityttiin ainoastaan raamatullisiin perusteluihin. Tutkimus paljasti myös, että kaikissa lähteenä käytetyissä LML:n julkilausumissa apostolinen seuraanto nähtiin BEM-asiakirjan mukaisesti laajassa mielessä. Konsekraation seuraantoa ei nähty missään vaiheessa kirkon apostolisen seuraannon kannalta ehdottoman välttämättömänä. Konsekraation seuraannon arvostus oli matalimmalla vuonna 1983, korkeimmalla vuosina 1992 ja 2002 sekä maltillisemmalla tasolla vuonna 2007. Vihityn pappeuden seuraannon merkitystä korostettiin erityisesti vuoden 2007 julkilausumassa. Tutkimus paljasti myös, että luterilaisten kirkkojen hallinnolliset rakenteet olivat tässä tutkimuksessa käytettyjen lähteiden ajalla (1983–2007) LML:n näkemyksen mukaan asteittain yhdenmukaistuneet luterilaisissa kirkoissa. Vuonna 1983 luterilaisissa kirkoissa vallitsi lähes lukematon määrä erilaisia hallinnollisia malleja. Vuoden 1992 julkilausuman mukaan piispa-nimike oli yleistynyt, samoin synodaalisten rakenteiden ja henkilöityneen kaitsentaviran yhdistelmästä koostuva kirkkohallinnon malli. Vuoden 2002 julkilausuman mukaan tällainen hallinnollinen järjestelmä oli jo lähes kaikissa LML:n jäsenkirkoissa ja vuoden 2007 Julkilausuman mukaan kaitsentaviran ja synodaalisten rakenteiden yhdistelmä oli ainoa luterilaisissa kirkoissa käytetty kirkkohallinnon malli. Tämä kehitys koettiin LML:ssa positiivisena.