Christian-Muslim Dialogue : Perspectives of Four Lebanese Thinkers

This study describes and analyses two Lebanese Muslims and two Lebanese Christians ideas about Christian-Muslim dialogue, its nature, aims, and methods and its different dimensions, which include doctrinal, ethical, and social dimensions. On the basis of the analysis, the four thinkers contributions for promoting constructive dialogue are evaluated. The persons studied are two religious authorities, the Shiite Great Ayatollah Muhammad Husayn Fadlallah (b. 1935) and the Eastern Orthodox Metropolitan of Mount Lebanon, Georges Khodr (b. 1923), and two academic scholars, Doctor Mahmoud Ayoub (b. 1935) and Doctor, Father Mouchir Aoun (b. 1964), from the Shiite and Greek Catholic communities, respectively. The method of the study is systematic analysis. The sources consist of the four thinkers writings on Christian-Muslim relations, the most of which have been published in Lebanon in the 1990s and 2000s in the Arabic language. In their general guidelines for Christian-Muslim dialogue, the four authors do not offer any novel or unusual insights. However, their dialogue visions are multi-faceted, motivating interreligious encounter both on religious and practical grounds and clarifying the theological grounds and socio-political conditions of this endeavour. The major challenge appears to be the tension between loyalty to one s own convictions and taking into account the particular self-understanding of the other. While this tension may be ultimately unsolvable, it is obvious that linking dialogue tightly to missionary motivations or certain theological agenda imposed on the others is not conducive for better mutual understanding. As for how diverse theologies of religions affect interreligious dialogue, narrow exclusivism hardly promotes mutual knowledge and appreciation, but also inclusive and pluralistic positions have their particular dilemmas. In the end, dialogue is possible from diverse positions on theology of religions. All the authors discuss the theological themes of divine revelation, concept of God, and human condition and ultimate destiny. The two religions particular views on these issues cannot be reconciled, but the authors offer diverse means to facilitate mutual understanding on them, such as increasing mutual knowledge, questioning certain traditional condemnations, showing theological parallels between the two religions, and transcending doctrinal disagreements by stressing common religious experience or ethical concerns. Among the theological themes, especially the concept of God seems to offer possibilities for better understanding than has traditionally been the case. Significantly, all the four authors maintain that Christians and Muslims share the faith in the one God, irrespective of their disagreements about the nature of his oneness. Basic ethical principles are not discussed as widely by the four authors as might be expected, which may reflect the shared cultural background and common ethical values of the Lebanese Muslims and Christians. On this level, Christians alienation from the Islamic law appears as the most significant challenge to mutual understanding, while neighbourly love and the golden rule of ethics offer a fruitful basis for further dialogue. As for the issue of political power-sharing in Lebanon, it is clear that the proposal of an Islamic state is problematic in a country with a sizable Christian minority and a heterogeneous Muslim population. Some form of democracy seems more viable for a multireligious country, but the question remains how to retain religion as a vital force in society, which is felt to be important by all the four Lebanese authors.

Kansankirkko, uskonnonvapaus ja valtio : Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen tulkinta uskonnonvapaudesta 1963-2003

A national church, freedom of religion, and the state The interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland in reference to the relationship between the Church and the state from 1963 to 2003 This paper discusses the interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland during the years 1963-2003. The effect of these formulations and decisions made by the Synod on the relationship between the Church and the state is also discussed as the relationship has been a central issue in the debate about freedom of religion in Finland. Active co-operation with the state caused a dispute in the Church during this period. Another cause for concern for the Synod, a strong defender of the national church, was the weakening position of the Church in a society undergoing many changes. As the Synod of 1963 discussed the status of the Church, the Church began to reflect upon its identity as a national church, and to evaluate freedom of religion in the country, as well as the relationship between the Church and the state. Some of the radicals of the 1960s and 1970s presented the Church as an obstacle to freedom of religion. The Synod was keen to emphasize that, in accordance with international agreements on human rights, freedom of religion means the freedom to have and follow a religion, and also that freedom of religion was a right of the majority in Finnish society. As an active guardian of the rights of its members, the Synod defended such issues as the teaching of religion in schools. Throughout the dispute, the Church focused on its right to act freely and, according to its identity, to express spirituality in the society. At the end of the 1960s, several efforts to reform the law on the freedom of religion and the relationship between the Church and the state gained favour in the Synod. These formulations of the Church were the basis for the work of a parliamentary committee in the 1970s, but no significant changes resulted. Instead, freedom of religion in Finland was judged to be fairly good. The committee paper did, however, lead to preparations for greater independence of the Church. The Synod at the time chose to react to the changes presented to it, but it was not before the 1990s that the Synod became an active force of reform in these matters. Though the Synod, particularly from the 1970s onwards, began clearly to favour the improvement of the position of other religious communities in Finland, it felt it had reason to be cautious as each church and religious community had the freedom to decide individually its relationship with the state. Any changes that would have weakened the position of the Church in Finnish society were met with disapproval in the Synod. Even though some theological concerns regarding the national identity of the Church were raised, the Synod emphasized issues of church policy. Keen to preserve and protect its legal status in society, the Synod judged that this status supported the freedom of action enjoyed by the Church as well as the freedom of religion.

Sangen ialo Rucous : Schwenckfeldiläisten rukouskirja Mikael Agricolan lähteenä

Sangen ialo Rucous. The prayer book of the Schwenckfeldiens as a source for Michael Agricola The significance of the prayer book published by the Finnish reformer Michael Agricola in the year of 1544 has not been comprehended enough among the prayer literature of the Reformation century. Especially in foreign research literature one of the era s most extensive and versatile prayer books has been practically disregarded. According to the prayer book, Agricola appears to be a traditionalist, who derives most of his source material from medieval and old church prayer books. The low number of the prayers from Evangelical prayer books is noteworthy. The study in hand examines Agricola s theology expressed in his translation work of the prayer book of the mystic spiritualistic Schwenckfeldien movement. The prayer book of the Schwenckdeldiens diverged from Lutheranism was called Bekantnus der sünden and it was composed around the year of 1526. Agricola is the only prayer book collector who has regarded it as necessary to add all the 45 prayers of the Schwenckfeldien prayer book and its introduction to his book. In the prayers containing the Schwenckfeldien communion theology and Christology Agricola has not changed the content of the text, apparently because he was not aware of the problems involved in the Schwenckfeldien theology. On a few occasions Agricola added points of view concerning the church, priesthood, preaching the Word and sacraments to his prayers, which the Schwenckfeldiens despised. From the ten additions four Agricola created himself, the rest he borrowed from Wolfgang Capito s prayer book. As a source Agricola used Capito s Latin prayer book together with the German text from Bekantnus. When looking at the studied material, Agricola does not turn out to be a creative translator. Even though he had a model for a less restricted translation in Wolfgang Capito s prayer book, he sticks to his habit of translating word by word. Because not even a good example has had a liberating effect on his translation principles, Agricola cannot be considered a theologically orientated writer. The translation of the Schwenckfeldien prayers Agricola starts with Capito s prayer book. Very soon he takes the Bekantnus alongside Capito s text and abandons the use of Capito s prayer book in the middle of the translation process. Comparing Agricola s translation with the two texts in different languages has made it possible to create the disposition theory described above. On the basis of the disposition theory it can be concluded that Agricola first worked out a precise plan for his prayer book. Then he translated prayers theme by theme using multiple sources at the same time. Later Agricola fixed the disposition, which does not seem to have a direct paragon. From the prayers of the Schwenckfeldien prayer book Agricola translated 26 texts using the Bekantnus as an only base, from Capito s prayer book he translated four texts and 17 texts he translated using the two basic texts simultaneously. In the previous studies, words and texts added by Agricola have been examined as one problem unit. In this study the additions have been placed into three different categories: additions consequential on tautological parataxis, specifying additions and additions significant to the content. Due to Agricola s meticulous translation techniques, there are so few additions. Agricola does not show his own creativity even in the additions significant to the content but uses there some complete sentences or word fragments from the other prayers he has translated. In the translations of the prayers there are some unique appearing words and the analysis of the translation work shed a new light on the background of their first literary appearance in Finnish. Agricola s linguistic abilities turned out to be great. In those prayers where Agricola uses both the German and Latin basic texts at the same time, the translation process is a very intensive twine made on the basis of the two sources.

One Word, One Body, One Voice : Studies in Apophatic Theology and Christocentric Anthropology in Gregory of Nyssa

The thesis consists of five international congress papers and a summary with an introduction. The overarching aim of the studies and the summary is to examine the inner coherency of the theological and anthropological thinking of Gregory of Nyssa (331-395). To the issue is applied an "apophatic approach" with a "Christological focus". It is suggested that the coherency is to be found from the Christological concept of unity between "true God" and "true man" in the one person of Jesus Christ. Gregory is among the first to make a full recognition of two natures of Christ, and to use this recognition systematically in his writings. The aim of the studies is pursued by the method of "identification", a combination of the modern critical "problematic method" and Gregory's own aphairetic method of "following" (akolouthia). The preoccupation with issues relating to the so-called Hellenization of Christianity in the patristic era was strong in the twentieth-century Gregory scholarship. The most discussed questions have been the Greek influence in his thought and his philosophical sources. In the five articles of the thesis it is examined how Gregory's thinking stands in its own right. The manifestly apophatic character of his theological thinking is made a part of the method of examining his thought according to the principles of his own method of following. The basic issue concerning the relation of theology and anthropology is discussed in the contexts of his central Trinitarian, anhtropological, Christological and eschatological sources. In the summary the Christocentric integration of Gregory's thinking is discussed also in relation to the issue of the alledged Hellenization. The main conclusion of the thesis concerns the concept of theology in Gregory. It is not indebted to the classical concept of theology as metaphysics or human speculation of God. Instead, it is founded to the traditional Judeo-Christian idea of God who speaks with his people face to face. In Gregory, theologia connotes the oikonomia of God's self-revelation. It may be regarded as the state of constant expression of love between the Creator and his created image. In theology, the human person becomes an image of the Word by which the Father expresses his love to "man" whom he loves as his own Son. Eventually the whole humankind, as one, gives the divine Word a physical - audible and sensible - Body. Humankind then becomes what theology is. The whole humanity expresses divine love by manifesting Christ in words and deeds, singing in one voice to the glory of the Father, the Son and the Holy Spirit.

Spirituality of Finnish peacekeepers

The previous academic research on Finnish peacekeeping has clarified the operative and historical aspects of Finnish peacekeeping lacking the view of an individual who does the actual peacekeeping work. This research is based on the underlying theoretical assumption of human beings possessing different kinds of talents and intelligences creating a holistic entity. In this broad perspective spirituality was explored as an umbrella concept, as a holistic ability or talent, that can be explored as the deepest aspect of defining what it means to be human. The theoretical framework incorporated the concept of an intelligence, which is defined in Gardner's theory of multiple intelligences as the ability to solve problems, or to create products, that are valued within one or more cultural settings (Gardner, 1993, x). The viability of this theory was studied in the sample of Finnish peacekeepers. Spirituality in the theoretical and conceptual horizon was viewed as an extension of Gardner's theory of intelligences as one potential Gardnerian intelligence candidate. In addition to Gardner's theory, spirituality was explored as sensitivity which includes capacities such as sensing awareness, sensing mystery and sensing value (Hay, 1998). Also the practical aspects of spirituality were taken in account as shown in our everyday lives giving us the direction and influencing our social responsibilities and concerns (Bradford, 1995). Spirituality was explored also involving the element of the peacekeepers' community, the element of personal moral orientations and in the domain of religion and coping. The purpose of this research aimed in two dimensions. First, the aim was to outline the intelligence profile and the spiritual sensitivity profile of peacekeepers. Second, the aim was to understand qualitatively the nature of peacekeepers' spirituality The research interests were studied with different kinds of peacekeepers. Applying the mixed methods approach the research was conducted in two phases: first the former SFOR peacekeepers (N=6) were interviewed and the data was analysed. Inspired by the primary findings of these interviews, the data for the case-study of one peacekeeper was collected in co-operation with one former SFOR peacekeeper (N=1). In the second phase the data was collected from KFOR peacekeepers through the quantitative MI-Survey and the spiritual sensitivity survey (N=195). The quantitative method was used to outline the intelligence profile and the spiritual sensitivity profile of peacekeepers (N=195). In the mixed methods approach this method highlighted the general overview of intelligence traits and spiritual sensitivity of peacekeepers. In the mixed methods approach the qualitative method including interviews (N=6) and a case-study of one peacekeeper (N=1) increased subjective, qualitative information of spirituality of peacekeepers. The intelligence profile of peacekeepers highlighted the bodily-kinesthetic and interpersonal dimensions as the practical and social aspects of peacekeepers. Strong inter-item dependencies in the intrapersonal intelligence profile meant that peacekeepers possess a self-reflection and self-knowledge component and they reflect on deep psychological and philosophical issues. Regarding the spiritual sensitivity, peacekeepers found awareness-sensing, mystery-sensing, value-sensing and community-sensing important. The community-sensing emphasised a strong will to advance peace and to help people who are in need: things that are close to the heart of the peacekeepers. These results depicted practicality, being socially capable, and reflecting one's inner world as essential to peacekeepers. Moreover, spirituality as peacekeepers' moral endeavour became clearer because the sub-model of their community-sensing described morally charged destinations: advancing peace and helping people in need. In the qualitative findings peacekeepers articulated justice orientation and rule-following characterising the nature of peacekeepers' moral attitude and moral call (Kohlberg, 1969). An ethic of care (Gilligan, 1982) describes mainly female moral orientation, but the findings revealed that an ethic of care is also an important agent supporting strongly male peacekeepers in their aim to carry out qualitatively good peacekeeping work. The moral endeavour was voiced, when the role of religion in coping meant the assessment of the a way of life, a way of conduct, a way of being truthful to one's own values in confusing surroundings. The practical level of spiritual and religious contemplation was voiced as morally charged inner motivation to fulfil one's duties and at the same time to cope with various peacekeeping challenges. The results of different data sets were combined and interpreted as the moral endeavour, which characterises peacekeepers' spirituality. As the combining result, the perspective of peacekeepers' spirituality is considered moral or at least morally charged.

Pyhä Teresa ja keskiajan mystiikan teoriat

In my dissertation I have studied St Teresa (1515-1582) in the light of medieval mystical theories. I have two main levels in my research: historical and theological. On the historical level I study St Teresa s personal history in the context of her family and the Spanish society. On the theological level I study both St Teresa s mysticism and her religious experience in the light of medieval mysticism. St Teresa wrote a book called Life , which is her narrative autobiography and story about her mystical spiritual formation. She reflected herself through biblical texts interpreting them in the course of the biblical hermeneutics like allegory, typology, tropology and anagogy. In addition to that she read others life stories from her period of time, but reflected herself only slightly through the sociological point of view. She used irony as a means to gain acceptance to her authority and motive to write. Her position has been described as a double bind because of writing at the request of educated men and to the non-educated women as she herself was uneducated. She used irony as a means to achieve valuation to women, to gain negative attributes connected to them and to gain authority to teach them mystical spirituality, the Bible and prayer. In this ironic tendency she was a feminist writer. In order to understand medieval mysticism I have written in the first chapter a review of the main trends in medieval mysticism in connection with the classical emotional theories. Two medieval mystical theories show an important role in St Teresa s mysticism. One is love mysticism and the other is the three partite way of mysticism (purification, illumination and union). The classic-philosophical emotional theories play a role in both patterns. The theory of love mysticism St Teresa interpreted in the traditional way stressing the spiritual meaning of love in connexion with God and neighbors. Love is an emotion, which is bound with other emotions, but all objects of love don t strengthen spiritual love. In the three partite way of mysticism purification means to find biblical values in life and to practice meditative self-knowledge theologically interpreted. In illumination human understanding has to be illuminated by God and united to mystical knowledge from God. St Teresa considered illumination a way to learn things. Illumination has also psychological aspects like recognition of many trials and pains, which come from life on earth. Theologically interpreted in illumination one should die to oneself, let oneself be transformed and renewed by God. I have also written a review of the modern philosophical discussion on personal identity where memory and mental experiences are important creators of personal identity. St Teresa bound medieval mystical teaching together with her personal religious experience. Her personal identity is by its character based on her narrative life story where mental experiences play important role. Previous researchers have labelled St Teresa as an ecstatic person whose experiences produced ecstatic phenomena to the mysticism. These phenomena combined with visions have in one respect made of her a person who has brought physical and visionary tendencies to theology. In spite of that she also represents a modern tendency trying to give words to experiences, which at first seem to be exceptional and extreme and which are easily interpreted as one-sided either physical or sexual or unsaid. In other respect I have stressed the personality of St Teresa that was represented as both strong and weak. The strong personality for her is demonstrated by religious faith and in its practice. The weak personality was for her a natural personal identity. St Teresa saw a unifying aspect in almost all. Firstly, her mysticism was aimed towards union with God and secondly, the unifying aspects and common rules in human relations in community life were central. Union with God is based on the fact that in a soul God is living in its centre, where God is present in the Trinitarian way. The picture of God in ourselves is a mirror but to get to know God better is to recognize his/her presence in us. When the soul recognizes itself as a dwelling place of God, it knows itself as God knows him/herself. There is equality between God and the soul. To be a Christian means to participate in God in his Trinitarian being. The participation to God is a process of divinization that puts a person into transformation, change and renewal. The unitive aspect concludes also knowledge of opposites between experience of community and solitude as well as community and separateness. As a founder of monasteries St Teresa practiced theology of poverty. She renewed the monastic life founding a rule called discalced that stressed ascetic tendencies. Supporters of her work were after the difficulties in the beginning both society and churchly leaders. She wrote about the monasteries including in her description at times seriousness at times humor and irony. Her stories are said to be picaresque histories that contain stories of ordinary laymen and many unexpected occasions. She exercised a kind of Bakhtinian dialogue in her letters. St Teresa stressed the virtues like sacrifice, determination and courage in the monastic life. Most of what she taught of virtues is based on biblical spirituality but there are also psychological tendencies in her writings. The theological pedagogical advice is mixed with psychology, but she herself made no distinction between different aspects in her teaching. To understand St Teresa and her mysticism is to recognize that she mixes her personal religious experience and mysticism, which widens mysticism to religious experience in a new way, although this corresponds also the very definition of mysticism. St Teresa concentrated on mental-spiritual experiences and the aim of her mystical teaching was to produce a human mind well cured like a garden that has God as its gardener.

Ihanne ja todellisuus : Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle

The subject of the study is the ideal and reality of commitment to membership in the Evangelical Lutheran Church of Finland from the 1960s to the 2000s. The research task is to ascertain what manner of commitment the Evangelical Lutheran Church of Finland expects from its members (the ideal) and how in reality membership of the Church is realized (empiria). The research object is also to study the extent to which the ideal of commitment evinced by the Church and the actual relation of commitment to the Church changed during the research period. Additionally, those factors were analysed which influence the relation between the ideal and reality of commitment. In the analysis of the ideal of commitment the research data are official documents of the Evangelical Lutheran Church of Finland. They include confessions of the Church, Catechisms, Christian doctrine, joint strategies and plans of the Church, likewise the Church Act and Church Order. The reality of commitment is explored on the basis of Church membership, participation in parish activity and the private practice of religion, likewise attitude to Christian faith. The empirical data of the study comprise Church statistics, material from Statistics Finland and relevant surveys implemented during the research period. The ideal of commitment alongside membership includes knowing the basic tenets of Christian faith and family life based on prayer and participation in liturgical cycles. A member of the Church is expected to take care of his/her faith by living in participation of the Word and sacrament, bearing responsibility for the parish and faithfully discharging his/her worldly obligations. There have been no major changes in the ideal of commitment during the research period. On the contrary, the reality of commitment has changed. Although the majority of Finns are still members of the Church, there has been a constant decline in their share of the population. The same can be stated with respect to parish life. This has its own strengths, among them Church rites, parish activity around feast days and also work with children and confirmation training. However, the general trend is towards a decline in participation. There has also been a decrease in commitment to belief in God as taught by the Church. On the other hand, private religious observance has not changed at all. From the perspective of commitment the Evangelical Lutheran Church of Finland exists in a state of tension between the theological ideal and sociological empiria. Matters exerting a particular influence over the relation between ideal and reality are communality and varying conceptions of the Church, likewise contextuality and the related private Christianity. Societal change poses a challenge to traditional Church communality. A decline in communality has in turn led to a decline in belonging to the Church. Weakening awareness of membership has undermined the handing down of the tradition among younger generations. Modernization has influence the identity of the Church and brought the Church to an internal divergence. This way it has been able to retain its structure as a folk church but at the same time it has lost its opportunities for the formation of a clear identity. The Church has adjusted to societal change by outward-directed activities (performance) alongside the purely religious message (function). The tension between an unchanged message and a changed operating environment has increased. The challenge of contextuality has led the Church to review parish life, the nature of teaching and activity and the language used by the Church, likewise the cultural modus. Increasingly privatized Christianity challenges above all the theology and teaching of the Church, but also the life of worship and relation to cultural life.

Auktoriteetin ja järjen suhde Augustinuksen varhaisissa manikealaisvastaisissa teoksissa

Tutkielman tehtävänä on selvittää jumalallisen auktoriteetin (auctoritas divina) ja ihmisen järjen (ratio) välinen suhde Augustinuksen tietoteoriassa. Päälähteinä käytetään kolmea Augustinuksen varhaistuotannon manikealaisvastaista teosta De moribus ecclesiae catholicae et de moribus manichaeorum, De vera religione ja De utilitate credendi. Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimustehtävä sisältää alakysymyksiä: Kuinka käsitepari auktoriteetti - järki suhteutuu käsitepariin uskominen (credere) - ymmärtäminen (intellegere)? Mitkä ovat järjen kyvyt, rajat ja tehtävät? Mikä on auktoriteetin tehtävä ja miksi auktoriteetteja tarvitaan? Missä määrin päälähteiden välillä on eroja? Luvussa 2 tarkastellaan sitä uskonnollis-filosofista taustaa, jonka kautta Augustinuksen käsitys auktoriteetin ja järjen suhteesta tulee ymmärrettäväksi. Vaikka Augustinus liittyykin uskon ja ymmärryksen suhteen varhaiskristilliseen traditioon, ei hänen käsitystään voida ymmärtää irrallaan platonilaisesta ja uusplatonilaisesta tietoteoriasta. Augustinuksen tietoteoria muotoutui myös vastauksessa skeptisismiin ja manikealaiseen pseudo-rationalismiin. Pääluvuissa 3, 4 ja 5 käsitellään Augustinuksen käsitystä auktoriteetin ja järjen suhteesta siten, että kussakin pääluvussa keskitytään yhteen päälähteeseen. Loppukatsauksessa (luku 6) kootaan yhteen tutkimuksen tulokset. Augustinuksen klassisesta roomalaisesta kirjallisuudesta lanseeraama käsitepari auktoriteetti - järki liittyy läheisesti toiseen käsitepariin uskominen - ymmärtäminen. Usko perustuu auktoriteettiin ja ymmärrys järkeen. Niin kuin usko edeltää ymmärrystä (credo ut intelligam), samoin auktoriteetti edeltää uskoa. Mutta toisaalta myös ymmärrys edeltää uskoa siinä mielessä, että on ymmärrettävä auktoriteetin ilmoittamat väitelauseet, jotta usko tulisi mahdolliseksi. Tietyssä mielessä myös järki edeltää auktoriteettia, sillä järki arvioi, kuka on uskomisen arvoinen. Ilman auktoriteettiin perustuvaa uskoa ihminen kykenee järjen avulla tajuamaan ainakin yhden totuuden, nimittäin sen, että kaiken epäileminen on mahdotonta. Radikaaleinkin epäilijä on varma ainakin siitä totuudesta, että hän epäilee. Augustinus antaa toisinaan ymmärtää, että ilman auktoriteettia voidaan käsittää myös Jumalan olemassaolo. Toisinaan hän taas opettaa, että tieto Jumalan olemassaolosta perustuu jumalalliseen auktoriteettiin. Ihmisen järki on rajallinen kahdessa mielessä. Ensinnäkin se ei kykene saavuttamaan varmaa tietoa aistimaailman ajallisista asioista. Varma tieto eli ymmärrys kohdistuu vain ikuisiin ja intelligiibeleihin totuuksiin. Toiseksi ihmisen järki on osallinen syntiinlankeemuksesta niin, että totuuden tavoittaminen tulee lopulta mahdottomaksi ilman auktoriteettia. Jumalallinen auktoriteetti on Augustinuksen mukaan Kristuksessa, Raamatussa ja katolisessa kirkossa. Jumalallinen auktoriteetti ilmoittaa pelastushistorian totuudet, joiden kautta ihmisen mieli puhdistuu ja kykenee kohoamaan kohti ikuisia jumalallisia totuuksia. Jumalallisen auktoriteetin ilmoittamat ikuiset totuudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin on ensin uskottava, jotta ne voitaisiin myöhemmin ymmärtää (credo, quod intelligam). Auktoriteetin tehtävä on johdattaa järkeen ja järjen tehtävä on johtaa ymmärrykseen. Teoksen päälähteet opettavat pääsääntöisesti samalla tavalla käsillä olevasta aiheesta. De moribuksessa painopiste on tosin muita selkeämmin rakkaudessa: rakkaus johtaa tietoteoreettiseen täyttymykseen. De vera religionessa on vahvimpana ajatus luonnollisesta jumalatuntemuksesta. De utilitate credendi keskittyy voimakkaimmin auktoriteettiuskon puolustamiseen. Päälähteiden painotuserot johtuvat niiden erilaisesta luonteesta.

Sanan vai rakkauden palveluksessa? : Diakonian viralle esitetyt teologiset perusteet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuosina 1997-2006

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää diakonian viralle esitettyjä teologisia perusteita kirkon viralliseen päätöksentekoon liittyvissä asiakirjoissa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuosina 1997-2006. Diakonaatti tarkoittaa kirkon hengelliseen virkaan kuuluvaa papin virasta erillistä palveluvirkaa. Tässä tutkielmassa diakonaattia tarkastellaan kirkkolaissa ilmaistun karitatiivisen diakonian viran näkökulmasta suhteessa kirkon erityiseen virkaan. Systemaattisessa analyysissa on pyritty kuvaamaan aineistosta esiin nouseva diakonian viran keskeinen teologia ja keskeisimmät virkakeskustelussa esiin tulleet ongelmakohdat. Diakonian viran teologisia perusteita ei tässä tutkielmassa pidetä yhtenä kokonaisuutena, vaan siinä tapahtuvat muutokset on pyritty nostamaan esiin historiallisessa viitekehyksessä. Dispositio on tämän vuoksi rakennettu kronologisesti eteneväksi. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytävä keskustelu diakonian viran uudistamisesta on käytännöllisten uudistamistarpeiden lisäksi lähtökohdiltaan yhteydessä kansainväliseen ja ekumeeniseen virkateologiseen kehitykseen, jossa kirkot ovat arvioineet omaa olemustaan ja tehtäväänsä. Virkarakenneuudistuksen pani vireille piispainkokouksen esitys 1/1994 diakonian viran kehittämisestä. Tutkielman keskiössä ovat siihen liittyen komiteamietinnöt Yhdessä kirkon virassa (1997) ja Palvelijoiksi vihityt (2002). Tarkasteltuna ajanjaksona lähdeaineistossa on havaittavissa kirkon viran ja diakonian viran määrittelyä koskeva terminologian ja ordinaatiokäsityksen muutos. Linjausten argumentoinnissa on havaittavissa joitakin epäselvyyksiä, koska esiin otettiin uusia käsitteitä. Kaikki analysoidut asiakirjat katsoivat kirkon viran perustuvan jumalalliseen asetukseen. Sekä kaksisäikeisessä että kolmisäikeisessä virkamallissa diakonian virka ymmärrettiin osaksi Jumalan asettamaa kirkon virkaa. Yksi ministerium ecclesiasticum aukeaa useampaan tehtävään. Kristus asetti kirkolle viran kutsuessaan ja lähettäessään apostolit. Viran muodot ja jakautuminen esimerkiksi piispan, papin ja diakonian virkoihin on nähty periaatteessa inhimillisenä järjestelykysymyksenä, sillä viran jumalallinen asetus ei koske viran muotoja. Asiakirjoissa tukeuduttiin kirkon viran määrittelyssä yhteisen pappeuden perustaan. Kristityt muodostavat uskon ja rakkauden yhteisön, jossa koko seurakunnalla on vastuu tietyistä tehtävistä. Kirkon erityinen palveluvirka rakentuu tälle pohjalle. Aineistosta vahvasti nouseva teema on Lutherin teologiaan perustuva näkemys uskon ja rakkauden sisäkkäisyydestä sekä uskossa läsnäolevasta Kristuksesta rakkauden perustana. Lutherin teologiaan liittyy myös diakonian viran argumentointi sakramentaalisen sanakäsityksen pohjalta. Sanakäsitys on nähty laajasti myös ekumeenisessa dialogissa. Diakonian virkaa tarkasteltiin aineistossa suhteessa seurakuntaan. Yhteisöllisyyden korostus diakonian viran edellytyksenä ja myös sen seurauksena nousi esiin. Yhteisöllisyyden ja siten myös diakonian lähteeksi hahmottui jumalanpalvelus ja ehtoollinen. Ajatus koinoniasta toi mukanaan myös vahvan pneumatologisen perustelun diakonian viralle. Voidaankin sanoa, että diakonian virka tulkittiin lähteissä ankkuroituneeksi Kristukseen. Kristuksen ja kristittyjen yhteyden vuoksi Kristus on sekä diakonian lähde että sen kohde. Aineiston pohjalta on hahmotettavissa diakonian viran teologisena lähtökohtana yhteinen pappeus sekä yhteys sanaan ja sakramentteihin. Viran edellytyksenä on erityinen kutsu, valtuutuksena ordinaatio ja palveluviran sisältönä apostolisen esikuvan mukainen palvelu. Palveluvirka kirkossa perustuu yleiseen pappeuteen siten, että vain yleisen pappeuden omaava kastettu ja uskova kirkon jäsen voi saada erityisen kutsun ja valtuutuksen erityiseen virkaan. Yleinen pappeus ei kuitenkaan yksin riitä virkaan eikä sitä ole mahdollista johtaa yleisestä pappeudesta. Erityinen kirkon virka edellyttää lisäksi erityisen Jumalan kutsun, jonka kirkko hyväksyy ja vahvistaa. Jumalan kutsun julkinen vahvistaminen ja tunnustaminen tapahtuu ordinaatiossa. Diakonian virkaa koskevassa suomalaisessa keskustelussa on oltu yksimielisiä siitä, että diakonian virkaan sisältyvät karitatiivinen, katekeettinen ja liturginen funktio. Käytännössä diakonian viralla on kuitenkin vahvasti karitatiivinen luonne Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Kategoriat oppaina Jumalan olemuksen ilmaisuun Lutherin teologiassa

Tutkielmassa selvitetään, miten Luther käyttää kategoriaoppia oppaana Jumalan olemuksen ilmaisuun. Päälähteenä on Genesis-kommentaari (1535-1545) mutta muitakin Lutherin tekstejä käytetään soveltuvin osin käsitteiden ja ajatusrakenteiden selventäjinä. Tutkielma jakautuu johdannon jälkeen taustalukuun ja kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitetään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus filosofisen kategoriaopin sisältöön ja historiaan uskonpuhdistukseen saakka. Aristoteleen luoma olemista määrittävä kategoriaoppi substansseista ja niiden satunnaisista ominaispiirteistä, aksidensseista, tulkitaan aina uudelleen jokaisessa filosofianhistoriallisessa kontekstissa. Länsimaisen teologian ja Lutherin ajattelun kannalta merkittävimmät kategoriaopin tulkisijat ovat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Luvussa kolme selvitetään Lutherin suhdetta filosofiaan yleensä ja hänen kategoriaopin käyttöään. Luther yhtyy Augustinukseen siinä, että Jumalaa olemuksessaan ei voida tavoittaa kategorioiden avulla, mutta niitä voidaan käyttää oppaana sen ilmaisussa. Lutherin kritisoi skolastista kategoriaoppia, jossa kaikki muut kategoriat predikoidaan ensimmäisistä substansseista, ja käyttää itse Quintilianuksen tapaa, jossa mikä tahansa asia voidaan ottaa tarkasteluun kaikissa siihen soveltuvissa kategorioissa sen ymmärtämiseksi paremmin kokonaisuutena. Neljännessä luvussa analysoidaan substanssi-käsitettä ja substanssin kategoriaa ja viidennessä relaatiota ja relaation kategoriaa Lutherin jumalakäsityksessä ottaen huomioon myös skolastinen tausta. Substanssin Luther ymmärtää sekä raamatullisesti, että filosofisesti. Kategoriaopissa on kysymys filosofisesta substanssi-käsitteestä kokonaisyhteyden ollessa kuitenkin teologinen. Jumala substanssin kategoriassa on tavoittamaton ja absoluuttinen filosofian Jumala, johon ei liity Jumalan ristinteologista ja vastakohtiinsa kätkeytyvää ilmoitusta itsestään.Tällä tavalla ymmärretty Jumala ei ole tekemisissä ihmisten kanssa ja hänen tuntemisensa tavoitteleminen tällaisena on ihmisen omista lähtökohdista tapahtuvaa kunnian teologiaa. Relaation käsitteessä Luther liittyy Aristoteleen määritelmään: Relatiivit ovat subjektissaan ja suhteessa toisiinsa. Relationaalisuus kuuluu Lutherin teologiaan, sekä luotuisuuden että uskon relaationa. Jumalan ja ihmisen suhteessa on kaksi reaalista relaatiota, Jumalan relaatio ihmiseen ja ihmisen relaatio Jumalaan. Edellistä Luther kutsuu ilmoitukseksi ja jälkimmäistä uskoksi tai jumalanpalvelukseksi. Luther hyödyntää myös relatiivien käänteisyyttä ja yhtä aikaa olemassa olemista teologiassaan: Ihmisen käänteisjäsenenä voi olla vain hänelle ilmoitettu Jumala, joka antaa osallisuuden omasta ikuisesta elämästään ja itsestään tässä relaatiossa. Näin relaatiolla on myös ontologinen sisältö. Se tulee näkyviin myös jumalanpalveluksen nimityksessä ”Herran nimen avuksi huutamisena”, sillä Jumalan on nimessään olemuksellisesti läsnä. Tutkielman johdannossa esitetty hypoteesi filosofisen terminologian käytöstä teologisesti osoittautuu oikeaksi: Luther pysyy alkuperäisissä Aristoteleen kategorioiden määritelmissä ja merkityksissä ja käyttää niitä teologiansa ilmaisuvälineenä viittaussuhteenaan teologinen totuus. Kategoriaoppiaan esittäessään Lutherin varsinainen vastustaja ei ole Aristoteles vaan skolastinen teologia, jossa aristoteelinen filosofia on saanut ylivallan ja sivuuttanut Jumalan oman ilmoituksen itsestään. Summa summarum: Luther asettaa Jumalan relaation kategoriaan ilmaistakseen Jumalan olemuksen ristinteologisen itseilmoituksen ihmisille. Avainsanat: aristotelismi - Jumala - kategoriat – Luther-tutkimus - relaatio – skolastiikka –ontologia

Luterilaisen maailmanliiton käsitys pappeudesta 1983-2007

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten Luterilaisen maailmanliiton (LML) käsitys pappeudesta voidaan ymmärtää LML:n vuosien 1983, 1992, 2002 ja 2007 julkilausumien perusteella. Tutkimuksessa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen muutokseen, jota LML:n papinvirkaa koskevissa käsityksissä on vuosien 1983 ja 2007 välillä tapahtunut. Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus, että julkilausumissa painopiste on siirtynyt vuosien 1983 ja 2007 välillä yleisen pappeuden korostamisesta kohti vihityn pappeuden ja erityisesti kaitsentaviran korostamista. Tutkimuksen metodina oli systemaattinen analyysi. Myös historiallisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota. Tämän tutkimuksen lähteinä käytettiin LML:n kirkollista virkaa käsitteleviä julkilausumia: The Lutheran Understanding of Ministry (1983), The Lutheran Understanding of Episcopal Office (1983), Women in the Ministries of the Church (1983), MINISTRY -Women -Bishops (1992), The Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2002) ja Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2007). Tutkimuksen taustaluvussa (2.) esitellään kirkollisen virkakäsityksen kehittymistä Saksan, Pohjoismaiden sekä Pohjois-Amerikan luterilaisissa kirkoissa reformaation ajalta vuoteen 1983 saakka. Taustaluvun jälkeen alkaa tutkimuksen pääluvut (3, 4, 5), joissa tutkitaan julkilausumia aikajärjestyksessä (luku 3: 1983, luku 4: 1992, luku 5: 2002 ja 2007). Viimeiseksi esitellään tutkimustulokset sekä tutkimuksessa käytetyt lähteet ja kirjallisuus (luvut 6 ja 7). Tämä tutkimus paljasti, että LML:n käsitys pappeudesta muuttui vuosien 1983–2007 välillä näkemyksestä, jonka mukaan yleinen pappeus on vihityn pappeuden ensisijainen muoto, näkemykseksi, jonka mukaan yleinen ja vihitty pappeus ovat erillisiä pappeuden muotoja. Tutkimus paljasti myös, että kaitsentaviran arvostus kasvoi vuosien 1983 ja 2007 välillä. Tämä kasvu ei kuitenkaan ollut tasaisen lineaarista nousua, vaan huippuarvostuksen vuosista (1992 ja 2002) oli vuonna 2007 laskeuduttu hieman maltillisemmalle tasolle. Samalla kuitenkin vihityn pappeuden arvostus kasvoi. Tutkimus paljasti myös, että LML on suhtautunut jo vuodesta 1983 lähtien sekä naisten vihittyyn pappeuteen että kaitsentavirassa toimiviin naisiin hyvin positiivisesti. Naisten vihityn pappeuden perustelut olivat kuitenkin muuttuneet 25 vuoden aikana. Käytännön hyötyjä tai muita kirkon käytäntöihin liittyviä perusteluja ei tuotu enää vuoden 1983 jälkeen ilmestyneissä lähteissä esille. Vuoden 1983 julkilausumassa ja vuoden 1992 raportissa naisten vihkimistä perusteltiin yleisen pappeuden kautta. Tätäkään ei esiintynyt enää 2000-luvun julkilausumissa, joissa keskityttiin ainoastaan raamatullisiin perusteluihin. Tutkimus paljasti myös, että kaikissa lähteenä käytetyissä LML:n julkilausumissa apostolinen seuraanto nähtiin BEM-asiakirjan mukaisesti laajassa mielessä. Konsekraation seuraantoa ei nähty missään vaiheessa kirkon apostolisen seuraannon kannalta ehdottoman välttämättömänä. Konsekraation seuraannon arvostus oli matalimmalla vuonna 1983, korkeimmalla vuosina 1992 ja 2002 sekä maltillisemmalla tasolla vuonna 2007. Vihityn pappeuden seuraannon merkitystä korostettiin erityisesti vuoden 2007 julkilausumassa. Tutkimus paljasti myös, että luterilaisten kirkkojen hallinnolliset rakenteet olivat tässä tutkimuksessa käytettyjen lähteiden ajalla (1983–2007) LML:n näkemyksen mukaan asteittain yhdenmukaistuneet luterilaisissa kirkoissa. Vuonna 1983 luterilaisissa kirkoissa vallitsi lähes lukematon määrä erilaisia hallinnollisia malleja. Vuoden 1992 julkilausuman mukaan piispa-nimike oli yleistynyt, samoin synodaalisten rakenteiden ja henkilöityneen kaitsentaviran yhdistelmästä koostuva kirkkohallinnon malli. Vuoden 2002 julkilausuman mukaan tällainen hallinnollinen järjestelmä oli jo lähes kaikissa LML:n jäsenkirkoissa ja vuoden 2007 Julkilausuman mukaan kaitsentaviran ja synodaalisten rakenteiden yhdistelmä oli ainoa luterilaisissa kirkoissa käytetty kirkkohallinnon malli. Tämä kehitys koettiin LML:ssa positiivisena.

Epikleesirukoukset Sveitsin saksankielisten evankelis-reformoitujen kirkkojen ehtoollisliturgioissa

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella epikleesirukouksia Sveitsin saksankielisten evankelis-reformoitujen kirkkojen ehtoollisliturgioissa. Tarkastelun kohteena on erityisesti kaksi asiaa: ensinnäkin tutkitaan epikleesirukousten kielellisiin rakenteisiin sisältyviä teologisia teemoja, toiseksi selvitetään epikleesirukousten teologianhistoriasta nousevia keskeisiä aiheita. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteenä käytetään Sveitsin saksankielisten evankelis-reformoitujen kirkkojen kirkkokäsikirjaa. Tutkimuksen historiallisessa taustaluvussa tarkastellaan eukaristisen rukouksen ja ehtoollisen syntyhistoriaa, eukaristisen rukouksen osia, epikleesin paikkaa, merkitystä ja roolia historiallisessa kontekstissa sekä erilaisia ehtoollisteologioita, ekumeenista liikettä ja liturgista uudistusta. Kolmannessa luvussa esitellään lyhyesti saksankielisen Sveitsin evankelis-reformoituja kirkkoja, niiden kirkkokäsikirjan syntyä ja rakennetta. Pääpaino on epikleeseissä, jotka ovat työssä sekä alkuperäisellä kielellään että työn tekijän laatimina suomennoksina. Neljäs ja viides luku liittyvät tutkimustehtävän ensimmäiseen osaan. Neljännessä luvussa Sveitsin saksankielisten evankelis-reformoitujen kirkkojen käsikirjan epikleesejä tarkastellaan objektin näkökulmasta ja verrataan muihin työssä esiin tuotuihin epikleeseihin. Viidennessä luvussa Sveitsin saksankielisten evankelis-reformoitujen kirkkojen epikleesien verbit ovat huomion keskipisteessä. Epikleesejä tarkastellaan niiden sisältäminen verbien näkökulmasta. Epikleesirukousten sisältämien verbien kirjoa tarkastellaan sekä määrällisesti että laadullisesti. Verbit luokitellaan kahteen luokkaan intentionsa perusteella. Epikleesien verbejä tarkastellaan myös niiden monipaikkaisuuden näkökulmasta. Kuudes luku liittyy tutkimustehtävän toiseen osaan. Kuudennessa luvussa epikleesejä tarkastellaan niiden sisältäminen teemojen näkökulmasta. Konsekraatio- ja kommuunioteemojen sisältö esitellään ja niiden esiintymistä tarkastellaan kaikissa työssä esiin tuoduissa epikleeseissä verraten Sveitsin saksankielisten evankelis-reformoitujen kirkkojen käsikirjan epikleesejä muissa työssä esiin tuotuihin epikleeseihin. Lisäksi nostetaan muutamia Sveitsin saksankielisten evankelis-reformoitujen kirkkojen käsikirjan epikleesien sisältämiä teemoja esiin. Loppukatsauksessa pyritään kokoamaan ja tiivistämään tutkimuksen olennaisimmat tulokset. Tutkimuksen tuloksena on, että Sveitsin saksankielisten evankelis-reformoitujen kirkkojen kirkkokäsikirja sisältää useita erilaisia ehtoollisliturgioita. Käsikirjan epikleesirukoukset poikkeavat toisistaan paljon niin rakenteellisesti kuin sisällöllisestikin. Kun sveitsiläisiä epikleesejä vertaa muiden kirkkojen epikleeseihin, niin joidenkin piirteiden suhteen kirjo on suurin piirtein yhtä laaja kuin muiden kirkkojen epikleeseissä yhteensä. On kuitenkin löydettävissä joitakin sveitsiläisille epikleeseille tyypillisiä piirteitä, kuten esimerkiksi, että sveitsiläiset epikleesit sisältävät aina selkeän puhuttelun kohteen tai että ehtoollisen koituminen hyödyksi ja siunaukseksi esiintyy teemana äärimmäisen harvoin. Sveitsin saksankielisten evankelis-reformoitujen kirkkojen kirkkokäsikirja antaa yksiselitteisesti kuvan rikkaasta ja monipuolisesta liturgisesta perinteestä, jossa liturgiaa ja liturgisia tekstejä ei pyritä mahduttamaan yhteen ainoaan muottiin, vaan erilaisuudelle löytyy tilaa.

Ennaltamäärätty kääntymys: Predestinaatio ja vapaan tahdon ongelma Jonathan Edwardsin teologiassa

Tämän tutkielman tehtävänä on ollut selvittää onko ihmisellä vapaata tahtoa Jonathan Edwardsin mukaan. Lähteenäni minulla on ollut Edwardsin Freedom of the Will -teos sekä Miscellaneous- sarjasta Concerning the Divine Degrees -kirjoitus. Metodina minulla on ollut systemaattinen analyysi. Edwardsin taustana oli puritanismi. Esimerkiksi sakramenteilla ei ollut puritanismin piirissä samaa ratkaisevaa merkitystä uskon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa oli ollut. Puritanistien keskeinen armonväline oli saarna. Saarnalla pyrittiin vaikuttamaan ihmisen tahtoon antamalla rationaalisia perusteita Raamatun pelastustapahtumasta. Tämä on nähtävissä myös Jonathan Edwardsin teologiassa. Deismi ja valistus vaikuttivat myös Edwardsin aikaiseen ajatteluun voimakkaasti. Edwardsin Berkeleytä muistuttava idealismi kuitenkin takasi sen, että Jumala ei irronnut maailmasta vaan oli kaikessa koko ajan läsnä. Erityisesti Locke Newtonin luonnontieteiden filosofina vaikutti Edwardsin filosofiseen ajatteluun tahdon vapaus -kysymyksen osalta. Edwards pyrki Locken ja Newtonin avulla puolustamaan perinteistä kalvinistista kristillisyyttä. Tämän kilpailijaksi puritanismin piirissä oli tullut ajan henkeen sopiva järkiperäinen arminiolaisuus, joka edusti myös anti-revivalismia. Tähän arminiolaisuuteen liittyi perinteisistä kristillisistä opeista luopuminen. Tämä arminiolaisuus oli kehittynyt antropologisempaan suuntaan Remonstranssin ajoista korostaen ihmisen vapaita tahdon akteja. Näin ihminen pystyi päättämään uskoiko hän vai ei. Edwardsille usko ja pelastuminen perustuivat Jumalan valintaan, jossa kolmiyhteinen Jumala otti ihmisen yhteyteensä. Tämä kääntymys ilmeni kommuuniona ja uniona Kristuksen kanssa. Edwardsin ajattelua tahdon vapauden osalta avaa kompatibilismi. Kompatibilismin mukaan ennaltamäärääminen ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa, vaan päinvastoin sen lähtökohta ja perusta. Kääntymissä olemme eri näkökulmista täysin passivisia ja täysin aktiivisia. Kompatibilismin myötä Edwardsin kirjoitusten pohjalta pystytään johtamaan ennalta määrätty uskonratkaisu. Myöhemmin Edwardsin seuraajat New Lights harppasivat ironisesti arminiolaiseen suuntaan korostaen juuri uskonratkaisua. Vaikka Jumalalla on sanan varsinaisessa merkityksessä vapaa tahto, niin silti Hän toimii välttämättä pyhästi. Samoin Jeesus Kristus on linkkinä ihmisten välttämättömälle, mutta vastuulliselle toiminnalle. Jeesuksen valinta on kaikkien pyhien valinnan perusta. Ne, jotka Jumala hylkää helvettiin saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen, koska Jumala rankaisee heissä itsessään olevaa pahaa. Se, miksi Jumala valitsee toiset ja hylkää toiset, kuuluu Jumalan salattuun tahtoon. Jumalan ilmoitetun tahdon mukaan Hän tahtoo kaikkien pelastuvan. Arminiolaiset hylkäävät ennaltamääräämisen, mutta hyväksyvät ennalta tietämisen. Edwardsille nämä ovat sama asia. Edwardsin mukaan välttämättömyys ei ole ristiriidassa vapauden kanssa. Luonnollisella ja moraalisella välttämättömyydellä on yhteys. Arkikielessä moraalista välttämättömyyttä ei oleteta. Koko tahdon vapaus -kysymys on pitkälti kielellinen. Arkikielessä ja filosofisessa kielessä on ero. Tahto ei ole agentti, joka voi valita itsenäisesti. Vapaus on ihmisen, ei tahdon ominaisuus. Siksi kysymys tahdon vapaudesta tulisi esittää onko ihminen vapaa. Edwards ja arminiolaiset ymmärtävät vapauden eri tavoin. Edwardsin mukaan tahdolla on oltava alku, eikä tahto voi koskaan arminiolaisten tavoin neutraali. Arminiolaiset hylkäävät perisyntiopin klassisessa merkityksessä, mistä seuraa erilainen lähtökohta. Sellaisena kuin arminiolaiset esittävät vapaan tahdon, meillä ei sitä Edwardsin mukaan ole. Vaikka kaikki tapahtuu Edwardsin mukaan välttämättä, niin silti olemme vastuullisia moraalisia agentteja.

Humanitaarinen interventio ja Suomen sotilaallinen kriisinhallinta

Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, voidaanko humanitaarisen intervention käsitteellä kuvata Suomen sotilaallista kriisinhallintaa. Lähtökohta on, että kriisinhallintatehtävien vaarallisuus ja tavoite auttaa kriisien uhreja edellyttävät tämän suhteen avaamista. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi, jonka lähdekirjallisuutta ovat etiikan, kansainvälisen politiikan ja sotataidon teokset, lainsäädäntö, hallinnolliset asiakirjat sekä mielipidetutkimukset. Kansainvälisesti humanitaarista interventiota on tutkittu paljon; sen luonnetta Suomen sotilaallisessa kriisinhallinnassa vähän. Tutkimuskysymys ratkaistaan välitavoittein: 1) Mikä on humanitaarisen intervention merkitys kriisinhallinnan käsitteistössä?, 2) miten se on oikeutettavissa ja mikä on sen oikeutettu määritelmä?, 3) onko humanitaarisen intervention käsitteellä vastaavuus Suomen sotilaallisessa kriisinhallinnassa ja 4) ovatko kansallinen etu ja kansainvälinen vastuu ristiriidassa päätettäessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta? Neljä välitavoitetta vastaa tämän tutkielman neljää päälukua. Ensimmäiseksi osoitetaan, että humanitaarinen interventio on sotilaallisen kriisinhallinnan laji, jolla sotataidon menetelmin voidaan vaikuttaa tehokkaasti vakavaan valtionsisäiseen kriisin. Kansainvälisesti se on yleistynyt perinteisen rauhanturvaamisen vähetessä. Asevoiman käyttö voi olla passiivista tai aktiivista ja siihen pätee samat vaaran ja virheen lainalaisuudet kuin sodankäyntiin yleensä. Toiseksi tarkastellaan 1) kansainvälisoikeudellista, 2) oikeutetun sodan koulukunnan, 3) uusliberalistista, 4) kansalaisjärjestöjen näkökulmaan pohjautuvaa sekä 5) synteettistä oikeuttamismallia. Parhaiten ilmiötä kuvaa synteettinen toiminnallinen oikeuttamismalli, joka perustuu sekä etiikan teoriaan että sotataidon empiriaan. Oikeuttamistarkastelusta johdetaan tämän tutkielman määritelmä: ”Humanitaarinen interventio on valtion tai siihen verrattavan ryhmittymän pakottaminen sotilaallisella voimankäytöllä lopettamaan alueellaan tapahtuvat vakavat ja välittömät ihmisoikeusloukkaukset. Humanitaarisella interventiolla tulee olla kansainvälisen yhteisön enemmistön tuki. Humanitaarisen intervention operaatiotyypit ovat: 1) avun perillemenon varmistaminen, 2) avustusoperaatioiden suojaaminen, 3) uhrien pelastaminen ja 4) pahantekijäin lyöminen.” Kolmanneksi verrataan määritelmän vastaavuutta Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan teoriaan ja käytäntöön. Ilmenee, että lainsäädännössä ja hallintokielessä korrektit ilmaisut kuten ´erittäin vaativat kriisinhallintatehtävät´ perinteisen rauhanturvaamisen vastakohtana peittävät yhden tarkoitteistaan, joka sotataidon kielessä on humanitaarinen interventio. Luokitellaan myös puolustusvoimien verkkosivuillaan ilmoittamat kriisinhallintaoperaatiot suhteessa humanitaarisen intervention neljään tyyppiin. Ilmenee, että valtaosa henkilöstöresursseista sitoutuu humanitaarisiin interventioihin tai intervention tyyppejä sisältäviin sekoittuneisiin operaatioihin. Esimerkkinä sekoittuneesta operaatiotilanteesta käsitellään Afganistania. Vähemmistö henkilöstöstä on puhtaissa perinteisen rauhanturvaa-misen tai puhtaissa humanitaarisen intervention operaatioissa kuten EU:n Tshadin operaatiossa. Neljänneksi tutkitaan kansallista etua kriisinhallinnassa hyötyinä yksilölle ja valtiolle. Analysoidaan kansallisen edun ja kansainvälisen vastuun suhdetta, jossa valinnan ääripäät painottavat pelkkää valtion etua tai vain globaalia vastuuta. Ääripäiden keskiväli on eettisen politiikan valinta. Todetaan, että sotilaallisen kriisinhallinnan tulos on mitattava kriisin uhrien näkökulmasta. Tulee ilmi sotataidon perimmäinen kysymys ihmishengen samanaikaisesta itseis- ja välinearvosta, mikä on eettisen harkinnan perusta lähetettäessä kansalaisia kuolemanvaaraan. Globaalia vastuuta ja kansallista etua ei voida ristiriidattomasti sovittaa yhteen päätettäessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Tämän tutkielman johtopäätös on, että näin määritellyllä humanitaarisen intervention käsitteellä voidaan kuvata Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan vaativia tehtäviä perinteisen rauhanturvaamisen vastakohtana. Ilmiön monimuotoisuus edellyttää teoreettista ja empiiristä jatkotutkimusta, jonka tavoite on myös kriisinhallinnan tavoite, – hyveen ja hyvän elämän edistäminen.

Suomen ev-lut. kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön käsitys ihmisestä

Tutkielmassa selvitetään Suomen ev-lut. kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön käsitys ihmisestä systemaattisen analyysin metodilla. Lähteitä ovat vuosina 2003-2005 julkaistut kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyötä määrittävät linjaukset: Kirkko kaikille. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vammaispoliittinen ohjelma , Kirkon päihdestrategia , Usko, toivo ja rakkaus voimavaraksi vanhuudessa. Kirkon vanhustyön strategia 2015 ja Vastuun ja osallisuuden yhteisö. Diakonia- ja yhteiskuntatyön linja 2010 . Tutkielma jakaantuu johdantoon, taustalukuun, kahteen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitellään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus siihen, millä tavalla diakonian ihmiskäsitystä on määritetty suomalaisessa diakonian teologiassa. Luvussa tulee ilmi, että ihmistä on pidetty ennen kaikkea Jumalan ihmisenä, Jumalasta määräytyy, mitä ihminen on. Erityisesti on painotettu ihmisen luotuisuutta Jumalan kuvaksi. Toinen painotus on erityisesti viime aikoina ollut se, että ihminen tulee diakoniassa kohdata kokonaisvaltaisena olentona, hänen kaikki tarpeensa huomioon ottaen. Tähän liittyen diakonian ihmiskäsitykseen ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat monien tieteiden, mm. hoitotieteen ja psykologian ihmiskuvat. Tämän tutkimuksen lähteissä ihminen nähdään ensinnäkin Jumalan kuvaksi luotuna, ehdottoman arvokkaana olentona. Toiseksi ihminen on koinonian, yhteisön jäsen, ja koinoniassa hän tulee myös autetuksi. Näitä kahta teemaa käsitellään luvuissa kolme ja neljä. Se, että ihminen on Jumalan kuva tarkoittaa lähteissä sitä, että ihmisellä on aina ja kaikissa olosuhteissa ehdoton arvo. Hän on ominaisuuksistaan riippumatta tasavertainen kaikkien muiden ihmisten kanssa. Lähteiden mukaan uusliberalismi uhkaa tätä ihmisen ehdotonta arvoa, sillä uusliberalismissa ihmisen arvo määräytyy hänen hyödyllisyytensä perusteella. Jumalan kuvaksi luodulla ihmisellä on myös itsemääräämisoikeus, hän ei saa olla pakkoauttamisen kohde. Lisäksi hänellä on vastuu itsestään, toisista ja ympäristöstä. Edelleen ihminen on kokonaisvaltainen olento monenlaisine tarpeineen, ja sellaisena häntä tulee diakoniassa myös auttaa. Luvun neljä alkuosassa analysoidaan lähteille keskeistä käsitettä koinonia , yhteys, osallisuus. Koinonia diakonia- ja yhteiskuntatyön visiona tarkoittaa lähteissä seurakuntapainotteista diakoniaa, jossa tärkeää on yhteisöllisyys ja osallisuus, seurakunnan kokeminen omaksi yhteisöksi. Koinonia-teologiaan kuuluu myös yhteisöllisyyden merkityksen korostaminen muissa yhteisöissä. Tämänlainen yhteisöllisyyden korostus on lähellä monia muita seurakunnan ja yhteisöllisyyden merkitystä korostavia diakonian malleja. Koinonia-teologia tulee diakonia- ja yhteiskuntatyöhön ekumeenisista keskusteluista, mutta sillä on myös paljon yhteyksiä mm. luterilaiseen diakonian teologiaan, jossa kommuuniolla, yhteisöllä, on keskeinen rooli. Tällainen koinonia-teologia olettaa ihmisen olevan yhteisöllinen olento, jota ei niinkään nähdä yksilönä, vaan yhteisön jäsenenä. Parantavassa yhteisössä hän tulee myös parhaiten autetuksi. Koinoniassa jako diakoniatyön subjekteihin ja objekteihin katoaa, sillä koinonian idea on, että kaikki auttavat vuorollaan toinen tosiaan, ja kaikki ihmiset ovat sekä antavia että saavia osapuolia.