Hur och värför ändras Mumin med tiden? : Adaptationer i Tove Janssons muminböcker

Tutkimuksessa olen tarkastellut Tove Janssonin muumikirjojen adaptaatioita, eli uudelleen kirjoitettuja muumikirjoja. Työn tavoitteena on ollut selvittää, miten ja miksi Tove Jansson on muokannut alkuperäisiä muumikirjojaan. Lisäksi työssä on pohdittu, onko uudelleen kirjoittamisella ollut tietty tavoite eli, ovatko muutokset samansuuntaisia kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Aineistona minulla on ollut neljä Tove Janssonin alkuperäistä ja neljä uudelleenkirjoitettua muumikirjaa: Kometjakten (1946) ja uudelleen kirjoitettu Kometen kommer (1968), Trollkarlens hatt (1948, 1968), Muminpappans Bravader (1950) ja uudelleen kirjoitettu Muminpappans memoarer (1968) sekä Farlig midsommar (1954, 1969). Olen tarkastellut, millaisia kielellisiä ja kuvallisia eroja alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä on. Koska materiaali on niin laaja, olen rajannut tutkimustani. Uudelleen kirjoitetut Farlig midsommar (1969) ja Trollkarlens hatt (1968) eivät sisällä yhtä paljon adaptaatioita kuin kirjat Muminpappans memoarer (1968) ja Kometen kommer (1968). Sen vuoksi olen käyttänyt kirjojen analysoinnissa erilaista tutkimusmenetelmää. Kirjoja Farlig midsommarja Trollkarlens hatt olen tutkinut kokonaisuudessaan. Kirjojen Kometen kommer sekä Muminpappans memoarer kohdalla olen puolestaan käyttänyt kvalitatiivista metodia. Kyseisten kirjojen kohdalla olen ottanut otoksia kirjojen alusta, keskeltä ja lopusta. Kaikkien kielellisten adaptaatioden kuvaamisessa, vertailussa ja analysoimisessa olen käyttänyt apuna sanakirjoja ja aikasempaa tutkimusta. Kuvatutkimuksesa olen keskittynyt tarkastelemaan kuvien näkyvyyttä muumikirjoissa. Olen tarkastellut kuvien sijoittelua, kokoa, määrää ja osittain sisältöä alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä. Kielelliset adaptaatiot on jaettu niiden pituuden ja rakenteen mukaan kolmeen luokkaan: parafraasit, lisäykset ja poistot. Jaottelu perustuu osittain omiin havaintoihini materiaalista ja osittain aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Tove Jansson on tehnyt samankaltaisia muutoksia kaikissa uudelleen kirjoittamissaan muumikirjoissa. Kaikki uudelleen kirjoitetut kirjat sisältävät niin parafraaseja, lisäyksiä kuin poistojakin. Muutoksilla onmyös samankaltaisia funktioita kaikissa kirjoissa. Parafraasit tekevät kirjoista muun muassa ajanmukaisia ja helppolukuisia. Lisäyksillä on ennen kaikkea selittävä funktio. Poistojen avulla taas lastenkirjallisuuteen soveltumattomia sanoja ja tapahtumia on karsittu. Myös kuvien muutokset ovat samankaltaisia kaikissa uudelleenkirjoitetuissa muumikirjoissa. Ensinnäkin kuvien sijoittelun muutokset ovat parantaneet kuvan ja tekstin vuorovaikutusta kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Muokatuissa muumikirjoissa teksti ja kuvat ovat keskimäärin lähempänä toisiaan ja vastaavat tarkemmin toisiaan kuin alkuperäisissä muumikirjoissa. Toiseksi kuvien koon ja lukumäärään muutokset tekevät uudelleen kirjoitetut kirjat visuaalisesti nautittavammiksi kuin alkuperäiset kirjat. Kaiken kaikkiaan adaptaatiot uudenaikaistavat muumikirjoja ja tekevät ne uudelle kohderyhmälle paremmin soveltuviksi. Adaptaatioiden avulla Tove Jansson on luonut jatkumon muumikirjojensa välille, minkä ansiosta ensimmäiset muumikirjat ja myöhemmin kirjoitetut muumikirjat eivät ole ristiriitaisia, vaan ne ovat yhtenäisiä niin sisällön, henkilöiden, kirjoitustyylin ja kuvituksen suhteen. Vaikuttaa siltä, että adaptaatiot ovat hyvin yleinen kielellinen ilmiö. Lähes jokainen kirjoittaja joutuu jossain vaiheessa muokkaamaan omaa tekstiään. Uusien versioiden julkaiseminen on kuitenkin harvinaisempaa. Ottaen huomioon, kuinka kielteisesti adaptaatioihin yleisesti suhtaudutaan, on mielenkiintoista, että nimenomaan uudelleen kirjoitetut muumikirjat ovat saaneet "aitojen" muumikirjojen aseman. Moni ei todennäköisesti tiedä lukevansa muokattua muumikirjaa. Mielenkiintoista onkin, että suomenkieliset käännökset on käännetty ainoastaan alkuperäisistä muumikirjoista. Pohdittavaksi jääkin, millainen kuva suomenkielisellä lukijalla on esimerkiksi muumikirjojen yhtenäisyydestä. Kun jo lähdeteoksia on muokattu niin paljon kuin tämä työ on osoittanut, olisi ehkä käännöksiäkin jo korkea aika päivittää.

Värinnimitysten synty suomalais-ugrilaisissa kielissä, lähtökohtana 'musta'

Työni käsittelee värinnimityksiä suomalais-ugrilaisissa kielissä. Aiheen laajuuden vuoksi olen ottanut käsittelyn alle erityisesti mustaa merkitsevät sanat. Pohdin syitä siihen, miksi nykyisissä suomalais-ugrilaisissa kielissä mustaa tarkoittavat sanat ovat keskenään lähinnä eri alkuperää, kun Berlinin ja Kayn teorian mukaan musta ja valkoinen ovat ensimmäiset värinnimitykset kielessä. Aloitan tutkimukseni esittelemällä Brent Berlinin ja Paul Kayn teorian värinnimitysten kehittymisestä maailman kielissä. Tutkimukseni on etymologinen, mutta jotta ymmärtäisin paremmin adjektiivien syntytapoja, olen tarkastellut myös kognitiivisen semantiikan ja ekspressiivisten sanojen tutkimuksen teorioita. Teoriaosuuden jälkeen tarkastelen eri suomalais-ugrilaisissa kielissä esiintyviä, mustaa tarkoittavia sanoja, jotka olen kerännyt eri kielten sanakirjoista. Esittelen niille erilaisia mahdollisia rekonstruktioita ja aiemmin esitettyjä etymologioita. Sen jälkeen esittelen mustalle läheisiä adjektiiveja ja substantiiveja, jotka ovat voineet joko olla mustan merkityksessä (esim. suomen sini) tai lähtökohta värinnimityksen synnylle (vanhat hiiltä tarkoittavat sanat). Lopuksi käyn läpi suomalais-ugrilaisten kielten vanhimpia värinnimityksiä ja vertailen niitä keskenään. Tarkastelen sekä niiden sanahahmoja että niistä löytyviä johdinaineksia. Tutkimuksessani olen havainnut, että näyttää siltä, toisin kuin on aiemmin esitetty, pimeä ei ole tarkoittanut mustaa. Musta mielletään ennemmin likaisuuteen kuin pimeään. On siis ollut alkuaan kaksi merkitysparia; pimeä valoisa ja likainen puhdas . Valkoinen on voitu mieltää kuuluvaksi molempiin pareihin, mikä voi selittää sen, miksi värillä valkoinen on useita vanhoja nimityksiä. Musta on mielletty vain merkitykseen likainen . Se voi siksi olla saanut nimityksensä luonnossa esiintyvästä mustasta, likaavasta aineesta eli hiilestä. Se on voitu jo varhain yhdistää pahaan ja siksi se on saatettu vaihtaa moneen kertaan, kuten tabusanoille usein on tehty.

Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa

Tässä työssä käsittelen kolmen läntisimmän (saame, itämerensuomi ja mordva) ja kolmen itäisimmän kielihaaran (mansi, hanti ja samojedi) ensitavun vokaalivastaavuuksia aineistonani Pekka Sammallahden sanalista artikkelista Historical phonology of the Uralic Languages (kirjasta The Uralic languages, 1988, toimittanut Denis Sinor). Keskiset kielihaarat marin, permin ja unkarin olen tässä työssä jättänyt systemaattisen tarkastelun ulkopuolelle, koska pohjustustyön aikana selvisi kaksi tendenssiä: yhtäältä monella näiden kielihaarojen vokaaleista on taustallaan useita eri kantauralin vokaaleja, ja toisaalta monilla kantauralin vokaaleilla on jatkajinaan erilaisia vokaaleja kyseisissä kielihaaroissa. Lisäksi jättämällä näiden kielten vokaaliston systemaattisen selvittämisen myöhempiin tutkimuksiin minun on mahdollista koetella lopputyössä esittämiäni hypoteeseja. Tarkasteluni perusteella sana-aineisto antaa mahdollisuuden sellaiselle uudelleentulkinnalle, että kantauralin ensitavun vokaaliparadigma olisikin ollut aiemmin oletettua rikkaampi. Itäisissä kielihaaroissa on säilynyt enemmän distinktiivisiä vokaalifoneemeja kuin läntisissä, ja vaikka läntisissä kielihaaroissa vokaalifoneemien kokonaislukumäärä on lähtökohtaisesti pienempi, selittyvät eräissä sanaryhmissä esiintyvät vokaalivastaavuussarjat luontevimmin niin, että vokaalit ovat lännessä langenneet yhteen, mutta eri kielihaaroissa eri tavalla. Toisin sanoen itäisten kielihaarojen distinktiivisiä vokaaleja vastaavat systemaattisella tavalla läntisten kielihaarojen epäsäännöllisinä pidetyt vastaavuussarjat. Nähdäkseni tässä työssä esittämiäni seikkoja ei ole aikaisemmin havaittu johtuen menetelmän sisäänrakennetuista rajoituksista: yksittäisiä vokaaleja vertaamalla on mahdollista löytää säännölliset vastineet vain niin monelle vokaalille kuin löytyy kummastakin (tai jokaisesta) vertailtavasta kielestä. Pääsääntöisesti vertailu tavoittaa siis vain sen määrän distinktiivisiä yksiköitä kuin löytyy siitä kielestä, jossa yksikköjen lukumäärä on pienin. Tämän vertailevan menetelmän rajoituksen ylitettyäni esitänkin lopputyössäni kantauraliin kahta uutta vokaalia, jotka vastaavat uralistiikassa vanhastaan tunnettuja redusoituneita vokaaleja (etinen ja takainen labiaalisuudeltaan redusoitunut vokaali). Tarkastelussani perustelen myös, miksi äännetaso on luotettavin murteutumisen osoittaja ja että äänteellisin perustein ei ole löydettävissä tukea samojedihaaran varhaiselle erolle muun kielikunnan yhteydestä; pikemminkin samojedi jakaa eräitä äänteellisiä uudennoksia (sekä vokaaliston että konsonantiston osalta) ugrilaisten kielten kanssa. Lisäksi toisin kuin on perinteisesti ajateltu, yhteisen sanaston lukumäärä ei voi aukottomasti todistaa varhaisesta diakronisesta kuilusta kielihaarojen välillä: sanastoeroille on löydettävissä muitakin mahdollisia selityksiä, kuten vaikkapa tiiviit kielikontaktit. Sen sijaan äännetasoa voidaan pitää luotettavana silloin kun useat kielikuntaa jakavat äänteelliset isoglossit osuvat samaan kohtaan. Tällä perusteella näyttää alustavasti siltä, että varhaisin kantauralin jälkeinen murreraja osuisi suomalais-permiläisten ja ugrilais-samojedilaisten kielten väliin.

Päällekkäispuhunta suomalaisessa ja virolaisessa arkikeskustelussa: mitä, missä ja milloin

Tutkielmassa perehdytään suomalaisessa ja virolaisessa arkikeskustelussa esiintyvään päällekkäispuhuntaan keskustelunanalyyttisella menetelmällä. Aineistona on käytetty tuttavien välisiä, kasvokkaisia arkikeskusteluja. Aineistoa on kolmesta suomalaisesta ja kolmesta virolaisesta keskustelusta yhteensä noin tunti kummallakin kielellä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää päällekkäispuhunnan esiintymistä yleisellä tasolla: mitä päällekkäin aloitetuilla vuoroilla tehdään ja millaisissa keskustelun tilanteissa päällekkäispuhuntaa käytetään, sekä missä kohden edellistä vuoroa päällekkäisenä alkava vuoro aloitetaan. Tutkielmassa myös vertaillaan suomalaista ja virolaista päällekkäispuhuntaa toisiinsa lähinnä laadullisesti. Tärkeiksi käsitteiksi nousevat vuoro, vuoron rakenneyksikkö, vuoronvaihdon mahdollistava kohta, keskustelun puhetila sekä vuorottelun sujuvuus. Päällekkäispuhuntana tuotetut vuorot jaetaan tutkielmassa kolmeen ryhmään, jotka esitellään omissa pääluvuissaan. Tutkimuksen mukaan osa päällekkäispuhunnasta on sellaista, jonka voi selittää vuorottelun ja vuorojen rakenteista käsin. Tällainen päällekkäisenä aloitettu seuraava vuoro alkaa hieman edellisen vuoron lopun päältä vuoron tullessa juuri valmiiksi eli vuoronvaihdon mahdollistavaan kohtaan. Vuoro voi alkaa jonkin verran aiemminkin, jolloin päällekkäisenä seuraavan vuoron aloittava puhuja näyttää ennakoivan, että edellinen vuoro on pian tulossa valmiiksi. Kolmas vuorottelun rakenteilla selittyvä päällekkäispuhunta liittyy tilanteeseen, jossa ketään ei ole valittu seuraavan vuoron käyttäjäksi. Tällöin kuka tahansa voi valita itsensä seuraavaksi puhujaksi, ja usein näin tekeekin useampi puhuja yhtä aikaa. Muiden päällekkäisyyksien analysoinnissa otetaan huomioon myös vuoron luonne ja tehtävä vuorovaikutuksessa. Nämä jaetaan edellä mainituin perustein kahteen ryhmään: osa päällekkäisyyksistä on luonteeltaan yhteistyöhakuisia, osa kilpailevia. Tässä jaottelussa keskeisenä tekijänä on se, pyrkiikö päällekkäin vuoronsa aloittava puhuja hallitsemaan keskustelun puhetilaa, vai tukeeko hän jonkun toisen puhujan puhetilan hallintaa. Toisen puhetilan hallintaa tukevia päällekkäisyyksiä on monentyyppisiä: kommentoivia dialogipartikkeleita, samanmielisyyden ja kiinnostuksen osoituksia, tarkistuskysymyksiä ja sanahaussa auttamista. Aineistosta löydetyt useat tiimiytymistapaukset osoittavat, että puhetilaa voidaan hallita myös yhdessä. Huumoriin ja nauruun liittyvät vuorot voivat olla sekä toisen puhetilan hallintaa tukevia että yhteisesti puhetilaa halliten tuotettuja. Sijaintinsa ja luonteensa perusteella kilpaileviksi määritellyt vuorot alkavat joko moniyksikköisen vuoron vuoronvaihdon mahdollistavassa kohdassa taikka vuoron rakenneyksikön keskeltä. Kilpailevan vuoron käyttäjä pyrkii saamaan puhetilan hallitsijan aseman itselleen. Useiden kilpailevina tuotettujen vuorojen voidaan sanoa jollakin tavalla rikkovan vuorottelun perussääntöjä, mutta tutkielmassa havaitaan, että siitä huolimatta ne harvoin aiheuttavat vuorovaikutukseen ongelmia tai häiriöitä. Tutkielmassa todetaan, että päällekkäispuhunta on tutkituissa suomalaisissa ja virolaisissa keskusteluissa laadultaan pääosin hyvin samankaltaista. Aineiston perusteella näyttää kuitenkin siltä, että virolaisissa keskusteluissa päällekkäispuhuntaa esiintyy yleisesti ottaen jonkin verran suomalaisia keskusteluja enemmän, ja kilpailevaa päällekkäispuhuntaa esiintyy jopa huomattavasti enemmän. Tutkielmassa havaitaan, että valtaosa kaikesta päällekkäispuhunnasta on ongelmatonta, ja sen esiintymisessä ja rakentumisessa näkyy keskustelijoiden pyrkimys sujuvaan vuorotteluun. Päällekkäispuhunnan todetaan olevan keskustelussa taajaan esiintyvää ja ennen kaikkea järjestäytynyttä toimintaa.

ADHD-aikuisten psykologinen kuntoutus : Neljän uuden lyhytintervention tutkimus

ADHD (attention deficit hyperactivity disorder) is developmental neurobiological disability. In adults, the prevalence of ADHD has been estimated to be about 4 %. In addition to the difficulties of attention, the problems in executive functioning are typical. The psychiatric comorbidities are common. The most extensively studied treatments are pharmacological. There is also evidence about the usefulness of the cognitive-behavioural therapy (CBT) in the treatment of adults with ADHD. There are some preliminary results about the effectiveness of cognitive training and hypnosis in children, but there is no scientific proof in adults. This dissertation is based on two intervention studies. In the first study, the usefulness of the new group CBT (n = 29) and the maintenance of the symptom reduction in the follow-up of six months were studied. In the second study, the usefulness of short hypnotherapy (n = 9), short individual CBT (n = 10) and computerized cognitive training (n = 9) were examined by comparing groups with each other and to the control group (n = 10). The participation in the group CBT and the participants' satisfaction were good. There were no changes in self-reports during waiting period of three months. After the rehabilitation, the symptoms decreased. Participants having symptom reduction during rehabilitation maintained their benefit through 6-month follow-up period. In a combined ADHD symptom score based on self-reports, seven participants in the hypnotherapy, six in the CBT, two in the cognitive training and two controls improved. Using independent evaluations, improvement was found in six of the hypnotherapy, seven of the CBT, two of the cognitive training and three of the control participants. There was no treatment-related improvement in cognitive performance. Thus, in the hypnotherapy and CBT groups, some encouraging improvement was seen. In the cognitive training group, there was improvement in the trained tasks but no generalization of the improvement. The results support the earlier results from the usefulness of CBT in the treatment of adults with ADHD. Also the hypnotherapy seems a useful rehabilitation. More research is needed to evaluate the usefulness of cognitive training. These promising results warrant further studies with more participants and with longer treatment duration. Also different measures of cognitive functioning and quality of life are needed. It is important in addition to the medication to arrange psychosocial interventions for the ADHD adults.

Temporal acuity in developmental dyslexia across the life span : Tactile, auditory, visual, and crossmodal estimations

Taustaa Kehityksellinen dysleksia (lukivaikeus) on erityinen lukemaan oppimisen vaikeus, johon liittyy usein myös vaikeuksia kirjoittamaan oppimisessa. Lukivaikeuden oletetaan useissa tapauksissa johtuvan vaikeudesta käsitellä kielen äännerakenteita (fonologinen prosessointi). Tämä poikkeavuus voi olla joko lukivaikeuden perimmäinen syy tai vaihtoehtoisesti ongelmat äänteiden käsittelyssä voivat heijastaa jotain vielä perustavamman tason vaikeutta. Eräs tällainen ehdotettu perustavan tasoin syy on poikkeavuus aistien toiminnoissa, erityisesti aistien aikatarkkuudessa. Aikatarkkuudella tarkoitetaan kykyä ja rajoja siinä, kuinka nopeasti esitettyä aistitiedon virtaa henkilö kykenee vastaanottamaan ja käsittelemään. Monet arjen toiminnot lukemisen rinnalla edellyttävät aistien erittäin tarkkaa ajallista erottelukykyä (esimerkiksi kuulo puheen ymmärtämisessä, tunto pintamateriaalin tunnistamisessa). Aikatarkkuusvaikeuksien esiintyvyyttä lukivaikeudessa on tutkittu aiemminkin, mutta yksimielisyyteen ei ole päästy siitä, onko kaikilla lukivaikeuksisilla näitä ongelmia tai mihin aisteihin vaikeudet mahdollisesti rajoittuvat. Myöskään ei tiedetä, havaitaanko aikatarkkuuden ongelmia kaiken ikäisillä lukivaikeuksisilla vai vaihteleeko mahdollinen ongelmien kuva iän mukana. Lisäksi on epäselvää, kuinka aikatarkkuuden ongelmat itseasiassa ovat yhteydessä kielen käsittelyn ja varsinaisen lukemisen vaikeuksiin. Tutkimussarjan aihe Tässä tutkimussarjassa aikatarkkuutta tutkittiin kolmessa yksittäisessä aistissa, joita olivat tunto, näkö ja kuulo, sekä kolmessa aistien välisessä yhdistelmässä, joita olivat audiotaktiilinen (kuulo-tunto), visuotaktiilinen (näkö-tunto) ja audiovisuaalinen (näkö-kuulo). Aikatarkkuutta arvioitiin kahdella eri menetelmällä, jotta saataisiin lisää tietoa siitä, missä tietyssä aikatarkkuuden osa-alueessa lukivaikeuksisilla mahdollisesti on vaikeuksia. Ensimmäisessä tehtävässä tutkittavan tuli arvioida, ovatko esitetyt ei-kielelliset ärsykkeet samanaikaisia vai eriaikaisia. Toisessa tehtävässä koehenkilön tuli arvioida esitettyjen ei-kielellisten ärsykkeiden esitysjärjestys. Molemmissa tehtävissä määriteltiin millisekuntitasolla (sekunnin tuhannesosa) se esitysnopeus, jolla koehenkilö kykeni arvioimaan ärsykkeiden ajalliset suhteet oikein. Englanninkielinen demonstraatio aikatarkkuustehtävistä löytyy internetistä (http://www.helsinki.fi/hum/ylpsy/neuropsy). Itse aikatarkkuustehtävien lisäksi tutkimussarjassa arvioitiin tutkimushenkilöiden päättelykykyä, kielellisiä toimintoja ja lukemista. Tutkimushenkilöt Tutkimuksiin osallistui 53 lukivaikeuksista ja 66 sujuvaa lukijaa, jotka oli jaettu kolmeen pääikäryhmään: lapset (8-12 vuotta), nuoret aikuiset (20-36 vuotta) ja ikääntyneemmät aikuiset (20-59 vuotta). Ikääntyneempien aikuisten ryhmä oli edelleen jaettu ikävuosikymmenluokkiin, mikä mahdollisti sen tutkimisen, vaikuttaako lisääntyvä aikuisikä lukivaikeuksisten aikatarkkuuteen (20-29, 30-39, 40-49 ja 50-59 -vuotiaat). Tutkimussarjan tulokset Aikatarkkuuden ongelmat lukivaikeuksisilla olivat yleistyneitä yli iän, aistien ja tehtävien Lukivaikeuksiset kaikissa pääikäryhmissä (lapset, nuoret aikuiset, ikääntyneemmän aikuiset) tarvitsivat samanikäisiä sujuvia lukijoita hitaamman esitystahdin, jotta he kykenivät arvioimaan ei-kielellisten ärsykkeiden ajallisen esitystavan oikein. Tämä aikatarkkuuden ongelma havaittiin lukivaikeuksisilla kaikissa aisteissa (tunto, kuulo, näkö) ja niiden yhdistelmissä (audiotaktiilinen, visuotaktiilinen, audiovisuaalinen). Lukivaikeuksisten aikatarkkuusongelmat ilmenivät edelleen molemmissa tehtävätyypeissä (samanaikaisuuden ja järjestyksen arvioinnissa). Aikatarkkuus ja sen ongelmat olivat yhteydessä äänteiden käsittelyyn Aikatarkkuus oli yhteydessä äänteiden käsittelykykyyn (fonologiseen prosessointiin), niin lapsilla kuin aikuisillakin, kaikissa aisteissa, niiden yhdistelmissä ja tehtävätyypeissä. Yhteys ei-kielellisen aikatarkkuuden ja kielellisten toimintojen välillä oli kuitenkin selkeämpi lukivaikeuksisilla kuin sujuvilla lukijoilla. Tämä tarkoittaa, että etenkin lukivaikeuksisilla ryhmätason huono aikatarkkuus oli yhteydessä huonoon äänteiden käsittelyyn (fonologiseen prosessointiin) ja päinvastoin. Suoraa yhteyttä lukemisen ja aikatarkkuuden välillä ei kuitenkaan havaittu. Lisääntyvä aikuisikä heikensi lukivaikeuksisten aikatarkkuutta suhteettoman paljon Tiedonkäsittelyn nopeuden on toistuvasti osoitettu hidastuvan normaalissa ikääntymisessä. Lisääntyvä aikuisikä (20-59 -vuotiailla) heikensikin sekä sujuvien että lukivaikeuksisten aikatarkkuutta. Toisin sanoen, mitä iäkkäämmästä aikuisesta oli kysymys, sitä hitaammin hänelle tuli esittää ärsykkeet, jotta hän kykeni arvioimaan niiden ajalliset suhteet oikein. Tämä ikään liittyvä tavanomainen hidastuminen oli kuitenkin yllättäen suhteettoman nopeaa lukivaikeuksisilla. Toisin sanoen, jo nuorilla lukivaikeuksisilla havaittu aikatarkkuuden vaikeus (ryhmäero verrattuna sujuviin lukijoihin) ei pysynyt saman suuruisena, vaan ryhmien ero kasvoi aikuisiän lisääntyessä. Tulosten merkitys Lukivaikeuden osoitettiin tässä tutkimussarjassa olevan yhteydessä yleistyneeseen vaikeuteen käsitellä ajassa nopeasti muuttuvaa ei-kielellistä aistitietoa (yli aistien ja niiden yhdistelmien, tehtävätyyppien, tutkittavien iän). Tämä osoittaa, että lukivaikeus ei ole ongelma, joka rajoittuu vain kielellisen materiaalin käsittelyn vaikeuksiin (äänteiden käsittely, lukeminen, kirjoittaminen). Nyt havaitut vaikeudet eivät myöskään rajoittuneet vain niihin aisteihin, jotka selkeimmin liittyvät lukemiseen (näkö) ja puhuttuun kieleen (kuulo); Ongelmia esiintyi myös muissa aisteissa (tunto). Lukivaikeuksisten lukijoiden ryhmätasolla havaittu aikatarkkuuden ongelma ei kuitenkaan heijastunut yksilötasolle; Jokainen lukivaikeuksinen ei ollut huono aikatarkkuustehtävissä. Näin ollen ei siis voida väittää, että kaikkien lukivaikeuksisten äänteiden käsittelyn tai lukemaan oppimisen vaikeudet voisivat selittyä aistien toimintojen poikkeavuudella. Aikatarkkuuden ongelmat eivät olleet yhteydessä varsinaiseen lukemiseen. Sekä lukivaikeuksisilla lapsilla että aikuisilla todettiin kuitenkin selkeä yhteys aikatarkkuuden ongelmien ja lukemaan oppimisen keskeisen ennakkoehdon, fonologisen prosessoinnin, välillä. Saattaa siis olla, että synnynnäinen aistien toimintojen poikkeavuus vaikuttaa yksilön suoriutumiseen jo ennen varsinaista lukemaan oppimista, kun ne taidot kehittyvät (fonologinen prosessointi), joille myöhempi lukemaan oppiminen perustuu. Ikäännyttäessä havaittu lukivaikeuksisten suhteettoman nopea aikatarkkuuden heikkeneminen osoittaa, että lukivaikeus ei voi olla ongelma, joka koskee vain lapsuusikää, tai vaikeus, joka johtuu vain kehityksen viivästymästä joka kurottaisiin iän myötä umpeen. Tulosten ymmärtämiseksi onkin muistettava kaksi seikkaa. Lukivaikeus on ensinnäkin yhdistetty synnynnäisiin, pieniin, poikkeavuuksiin aivojen rakenteissa ja toiminnoissa. Toisaalta tavanomaiseen ikääntymiseen liittyy se, että aivot kykenevät yhä huonommin korjaamaan ja kiertämään (kompensoimaan) pieniä vaurioita. Tämän perusteella tutkimussarjan tuloksista voidaan päätellä, että lukivaikeuksisten jo synnynnäisesti heikentyneet aivojen kompensointimahdollisuudet eivät ole yhtä tehokkaita puskuroimaan ikääntymisen tavanomaisia vaikutuksia kuin sujuvilla lukijoilla. Yllättävää kuitenkin on, että tämä korostunut heikkeneminen havaittiin jo suhteellisen nuorilla, työikäisillä, lukivaikeuksisilla, ennen 60 ikävuotta. Samanlaista ikäännyttäessä korostuvaa vaikeutta ei lukivaikeuksilla kuitenkaan havaittu päättelyssä, kielellisissä toiminnoissa tai itse lukemisessa. Vaikuttaakin siis siltä, että ne toiminnot, joita on harjaannutettu aktiivisesti, eivät heikkene kasvavan aikuisiän myötä yhtä suhteettomasti. Alkuperäiset artikkelit Laasonen M, Tomma-Halme J, Lahti-Nuuttila P, Service E, and Virsu V (2000) Rate of information segregation in developmentally dyslexic children, Brain and Language, 75(1), 66-81. Laasonen M, Service E, and Virsu V (2001) Temporal order and processing acuity of visual, auditory, and tactile perception in developmentally dyslexic young adults, Cognitive, Affective, and Behavioral Neuroscience, 1(4), 394-410. Laasonen M, Service E, and Virsu V (2002) Crossmodal temporal order and processing acuity in developmentally dyslexic young adults, Brain and Language, 80(3), 340-354. Laasonen M, Lahti-Nuuttila P, and Virsu V (2002) Developmentally impaired processing speed decreases more than normally with age, NeuroReport, 13(9), 1111-1113.

Laboratoriohoitaja- ja sairaanhoitajakoulutuksen antamat valmiudet kliinisen mikrobiologian näytteenottoon

Tutkimuksen tavoitteena on ollut kuvata pian valmistuvien sairaanhoitaja- ja laboratoriohoitajaopiskelijoiden teoreettista työnhallintaa kliinisen mikrobiologian alaan kuuluvien potilasnäytteiden ottamisessa. Tutkimuksessa haluttiin selvittää, miten peruskoulutus ja työelämän harjoittelujaksot ovat vaikuttaneet näytteenottovalmiuksien syntymiseen sekä minkälainen käsitys valmistuvilla hoitajilla on omista mikrobiologisista näytteenottotaidoistaan. Syy tutkimuksen tekemiseen oli tarve arvioida ammatillisen koulutuksen tuloksellisuutta sekä hakea mikrobiologian opetusalueelta tutkimustietoa opetuksen kehittämiseen ja sisältöjen suuntaamiseen. Tutkimukseen osallistui 21 laboratoriohoitajaopiskelijaa ja 27 sairaanhoitajaopiskelijaa. Opiskelijat olivat viimeiseltä lukukaudelta ja valmistuivat keväällä 1998. Tiedonkeruumenetelmänä oli kyselylomake, jonka alkuosa koostui neljästä mikrobiologisesta näytteenottotilanteesta. Opiskelija vastasi toimintatapansa kertoen ja perustellen, miten hän ottaisi näytteet näissä tilanteissa. Vastaukset ryhmiteltiin käyttäen luokitteluun mukaeltua Solo-taksonomiaa. Koulutusta ja opiskelijan käsityksiä kartoittavat kysymykset olivat joko puolistrukturoituja tai avoimia. Laboratoriohoitajaopiskelijoiden tiedollinen työnhallinta sijoittuu tulosten perusteella tyydyttävän ja hyvän välimaastoon. Sairaanhoitajaopiskelijoiden tietotaso oli heikko ja osin hyvin heikko. Laboratoriohoitajaopiskelijat arvioivat koulutuksen antamia mikrobiologisen näytteenoton valmiuksia pääasiassa hyviksi tai tyydyttäviksi; sairaanhoitajaopiskelijat pitivät opetuksesta saamiaan valmiuksia heikkoina. Näytteenoton arvostusta pidettiin kaiken kaikkiaan matalana, ja tietoa laadukkaasta näytteenotosta arvioitiin puuttuvan työelämässä laajasti. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, ettei valmistuvilla sairaanhoitajilla ole tiedollisia ja taidollisia valmiuksia suoriutua edes perusnäytteenotosta niin, että saatu näyte edustaisi laadukkaasti potilaan tilaa näytteenottohetkellä. Näytteenotto on koko laboratoriotyön prosessin kriittisin vaihe. Jos näyte on otettu, säilytetty tai kuljetettu väärin, paraskaan analyysitekniikka ei pysty tuottamaan siitä potilaan hoitoa oikeaan suuntaan ohjaavaa tulosta. Kaikkien laboratorionäytteiden oton siirtäminen laboratoriohoitajille ja runsaan lisäkoulutuksen anto tälle ammattiryhmälle voisi tuottaa parannuksen vallitsevaan tilanteeseen. Avainsanat: ammattitaito, osaaminen, ammatillinen koulutus, kliinisen mikrobiologian näytteenotto, tiedollinen työnhallinta Keywords: occupational skills, competence, vocational education, collecting of specimen in clinical microbiology, conceptual mastery of work

Erityisopetus muutoksen kynnyksellä - tilastollinen kuvaus erityisopetusjärjestelmästä ja sen määrällisestä kehityksestä 1970-luvun lopulta vuoteen 2008

The number of Finnish pupils attending special education has increased for more than a decade (Tilastokeskus 1999, 2000, 2001, 2003, 2004, 2005a, 2006b, 2007b, 2008b, 2008e, 2009b; Virtanen ja Ratilainen 1996). In the year 2007 nearly third of Finnish comprehensive school pupils took part in special needs education. According to the latest statistics, in the autumn of 2008 approximately 47 000 pupils have been admitted or transferred to special education and approximately 126 000 pupils received part-time special education during the 2007 - 2008 academic year. (Tilastokeskus 2008b, 2009b.) The Finnish special education system is currently under review. The Reform, both in legislation and in practice, began nationwide in the year 2008 (e.g. Special education strategy document, November 2007 and the development project Kelpo). The aim of the study was the statistical description of the Finnish special education system and on the other hand to gain a deeper understanding about the Finnish special education system and its quantitative increase, by analysis based on the nationwide statistical information. Earlier studies have shown that the growth in special education is affected by multiple independent variables and cannot be solely explained by the pupil characteristics. The statistical overview and analysis have been carried out in two parts. In the first part, the description and analysis were based on statistical time series from the academic year 1979 -1980 until 2008. While, in the second, more detailed description and analysis, based on comparable time series from 1995 to 2008 and from 2001-2002 to 2007-2008, is presented. Historical perspective was one part of this study. There was an attempt to find reasons explaining the observed growth in the special needs education from late 1960s to 2008. The majority of the research was based on the nationwide statistics information. In addition to this, materials including educational legislation literature, different kind of records of special education and preceding studies were also used to support the research. The main results of the study, are two statistical descriptions and time series analysis of the quantitative increase of the special needs education. Further, a summary of the plausible factors behind the special education system change and its quantitative increase, is presented. The conclusions coming from the study can be summarised as follows: the comparable statistical time series analysis suggests that the growth in special education after the year 1999 could be a consequence of the changes in the structure of special education and that new group of pupils have been directed to special needs education. Keywords: Special education, comprehensive school, description, statistics, change

Expression of cytochrome P450 enzymes and metabolism of timolol in human ocular tissue

Glaucoma is a group of progressive optic neuropathies causing irreversible blindness if not diagnosed and treated in the early state of progression. Disease is often, but not always, associated with increased intraocular pressure (IOP), which is also the most important risk factor for glaucoma. Ophthlamic timolol preparations have been used for decades to lower increased intraocular pressure (IOP). Timolol is locally well tolerated but may cause e.g. cardiovascular and pulmonary adverse effects due to systemic absorption. It has been reported that approximately 80% of a topically administered eye drop is systemically absorbed. However, only limited information is available on timolol metabolism in the liver or especially in the human eye. The aim of this work was to investigate metabolism of timolol in human liver and human ocular tissues. The expression of drug metabolizing cytochrome P450 (CYP) enzymes in the human ciliary epithelial cells was studied. The metabolism of timolol and the interaction potential of timolol with other commercially available medicines were investigated in vitro using different liver preparations. The absorption of timolol to the aqueous humor from two commercially available products: 0.1% eye gel and 0.5% eye drops and the presence of timolol metabolites in the aqueous humor were investigated in a clinical trial. Timolol was confirmed to be metabolized mainly by CYP2D6 as previously suggested. Potent CYP2D6 inhibitors especially fluoxetine, paroxetine and quinidine inhibited the metabolism of timolol. The inhibition may be of clinical significance in patients using ophthalmic timolol products. CYP1A1 and CYP1B1 mRNAs were expressed in the human ciliary epithelial cells. CYP1B1 was also expressed at protein level and the expression was strongly induced by a known potent CYP1B1 inducer 2,3,7,8-tetrachlorodibenzo-p-dioxin (TCDD). The CYP1B1 induction is suggested to be mediated by aryl hydrocarbon receptor (AHR). Low levels of CYP2D6 mRNA splice variants were expressed in the human ciliary epithelial cells and very low levels of timolol metabolites were detected in the human aqueous humor. It seems that negligible amount of CYP2D6 protein is expressed in the human ocular tissues. Timolol 0.1% eye gel leads to aqueous humor concentration high enough to achieve therapeutic effect. Inter-individual variation in concentrations is low and intraocular as well as systemic safety can be increased when using this product with lower timolol concentration instead of timolol 0.5% eye drops.

Pathophysiological factors of irritable bowel syndrome, and the effects of probiotic supplementation

Gastrointestinal symptoms and impaired quality of life caused by irritable bowel syndrome (IBS) affect up to 20% of the adult population worldwide. The exact aetiology and pathophysiology of IBS are incompletely understood. Clinical studies suggest that supplementation with certain probiotics may be beneficial in IBS, but there is not enough evidence to make general recommendations. The aim of this thesis was to investigate microbiota- and mucosa-associated pathophysiological factors of IBS, and to evaluate the long-term effects of multispecies probiotic supplementation on symptoms, quality of life, intestinal microbiota and systemic inflammatory markers in IBS. The intestinal microbiota composition in IBS patients and healthy control subjects was analysed by quantitative polymerase chain reaction (qPCR). Significantly lower counts for the Clostridium coccoides and the Bifidobacterium catenulatum groups were found in IBS compared to controls. Quantitative differences also appeared in subgroup analysis based on the predominant bowel habit: diarrhoea patients harboured significantly lower numbers of Lactobacillus spp. than the constipation-predominant patients, while higher counts for Veillonella spp. were detected in constipation-predominant patients compared to healthy controls. Analysis of mucosal biopsies by a metabolomic approach revealed multiple differences between patients and controls. The most prominent finding was an upregulation of specific lipid species, principally lysophosphatidylcholines and ceramides, in IBS. The effects of multispecies probiotic supplementation with Lactobacillus rhamnosus GG, Lactobacillus rhamnosus Lc705, Propionibacterium freudenreichii subsp. shermanii JS, and Bifidobacterium breve Bb99 or Bifidobacterium animalis subsp. lactis Bb12 was evaluated in two, randomised, double-blind, placebo-controlled trials. Compared to placebo, the probiotic supplementation significantly reduced the total symptoms of IBS. No effects on bowel habit were seen. Health-related quality of life (HRQOL) is reduced in patients with IBS in comparison with the Finnish population on the whole. The probiotic supplementation improved one IBS-specific domain of quality of life (bowel symptoms), whereas no other effects on HRQOL were seen. The probiotics had no major effects on the predominant microbiota as measured by qPCR, but a microarray-based analysis suggested that the probiotic consumption stabilised the microbiota. No effects on serum sensitive-CRP or cytokines were detected. In conclusion, alterations in the microbiota composition and in the mucosal metabolite profile are potential pathophysiological factors of IBS. Multispecies probiotic supplementation alleviates the gastrointestinal symptoms of IBS, and improves the bowel symptoms domain of HRQOL. Probiotic supplementation in IBS is associated with a stabilisation of microbiota, but it does not influence systemic inflammatory markers.

Oral Immune Defense against Chronic Hyperplastic Candidosis

Candida yeast species are widespread opportunistic microbes, which are usually innocent opportunists unless the systemic or local defense system of the host becomes compromised. When they adhere on a fertile substrate such as moist and warm, protein-rich human mucosal membrane or biomaterial surface, they become activated and start to grow pseudo and real hyphae. Their growth is intricately guided by their ability to detect surface defects (providing secure hiding , thigmotropism) and nutrients (source of energy, chemotropism). The hypothesis of this work was that body mobilizes both non-specific and specific host defense against invading candidal cells and that these interactions involve resident epithelial cells, rapidly responding non-specific protector neutrophils and mast cells as well as the antigen presenting and responding den-dritic cell lymphocyte plasma cell system. It is supposed that Candida albicans, as a result of dar-winistic pressure, has developed or is utilizing strategies to evade these host defense reactions by e.g. adhering to biomaterial surfaces and biofilms. The aim of the study was to assess the host defense by taking such key molecules of the anti-candidal defense into focus, which are also more or less characteristic for the main cellular players in candida-host cell interactions. As a model for candidal-host interaction, sections of chronic hyperplastic candidosis were used and compared with sections of non-infected leukoplakia and healthy tissue. In this thesis work, neutrophil-derived anti-candidal α-defensin was found in the epithelium, not only diffusely all over in the epithelium, but as a strong α-defensin-rich superficial front probably able to slow down or prevent penetration of candida into the epithelium. Neutrophil represents the main host defence cell in the epithelium, to which it can rapidly transmigrate from the circulation and where it forms organized multicellular units known as microabscesses (study I). Neutrophil chemotactic inter-leukin-8 (IL-8) and its receptor (IL-8R) were studied and were surprisingly also found in the candidal cells, probably helping the candida to keep away from IL-8- and neutrophil-rich danger zones (study IV). Both leukocytes and resident epithelial cells contained TLR2, TLR4 and TLR6 receptors able to recognize candidal structures via utilization of receptors similar to the Toll of the banana fly. It seems that candida can avoid host defence via stimulation of the candida permissive TLR2 instead of the can-dida injurious TLR4 (study V). TLR also provides the danger signal to the immune system without which it will not be activated to specifically respond against candidal antigens. Indeed, diseased sites contained receptor activator of nuclear factor kappa B ligand (RANKL; II study), which is important for the antigen capturing, processing and presenting dendritic cells and for the T lymphocyte activation (study III). Chronic hyperplastic candidosis provides a disease model that is very useful to study local and sys-temic host factors, which under normal circumstances restrain C. albicans to a harmless commensal state, but failure of which in e.g. HIV infection, cancer and aging may lead to chronic infection.

Nicotine Dependence and Smoking Behaviour : A genetic and epidemiological study

The worldwide health burden caused by the tobacco epidemic highlights the importance of study-ing determinants of smoking behaviour and key factors sustaining nicotine dependence. Despite vast-ranging preventive efforts, smoking remains one of the most deleterious health behaviours, and its genetic and environmental factors warrant continuous investigation. The heritability of smoking behaviour and nicotine dependence has been suggested to be relatively high. Earlier smoking behaviour, nicotine dependence, socio-economic position and demographic factors have all been shown to be associated with smoking cessation. This thesis aimed to examine various aspects of smoking behaviour and nicotine dependence from an epidemiological and genetic per-spective. Data for Studies I and IV were obtained from the Older Finnish Twin Cohort, a postal health sur-vey conducted in 1975, 1981 and 1990 on same-sexed pairs and in 1996-1997 on male-female adult pairs. The number of ever-smoking participants was 8941 in Study I and 3069 in Study IV. Data for Studies II and III came from the Family Study of Cigarette Smoking - Vulnerability to Nicotine Addiction. This study is linked to the Older Finnish Twin Cohort with new data collec-tion during 2001-2006 that focused on smoking twin pairs and their family members. The meas-ures included intensive telephone interviews, blood samples and additional postal questionnaires. The numbers of ever-smoking participants was 1370 in Study II and 529 in Study III. Study I examined whether a genetic component underlies smoking behaviour among Finnish adults. Genetic factors were important in the amount smoked and smoking cessation, with about half of the phenotypic differences explained by genetic variance. A novel finding was that genetic influences on amount smoked and smoking cessation were largely independent of genetic influ-ences on age at initiation. This result has implications for defining phenotypes in the search for genes underlying smoking behaviour. Furthermore, even if smoking initiation is postponed to a later age, potential vulnerability to subsequent nicotine dependence cannot be completely inhib-ited. Study II investigated the effect of genetic and environmental factors on nicotine dependence, as measured by the novel multidimensional Nicotine Dependence Syndrome Scale (NDSS). This scale was validated in the Finnish data. The NDSS correlated highly with other established nico-tine dependence scales (FTND and DSM-IV), suggesting that this new scale would be a feasible and valid measure for identifying nicotine-dependent smokers among the ever-smoking popula-tion. About one-third of the phenotypic variation in nicotine dependence in this sample was ex-plained by genetic influences. Study III aimed at identifying chromosomal regions harbouring genes that influence smoking be-haviour and nicotine dependence. Linkage analysis of family data revealed that for smoker and nicotine dependence phenotypes as well as for co-morbidity between nicotine dependence and alcohol use signals on specific chromosome regions (chromosomes 2q33, 5q12, 5q34 7q21, 7q31, 10q25, 11p15, 20p13) exist. Results further support the hypothesis that smoking behaviour phe-notypes have a genetic background. Study IV examined associations of smoking behaviour, socio-economic position and transition of marital status with smoking cessation. Indicators of socio-economic position were important pre-dictors of smoking cessation even when adjusted for previous smoking behaviour. Getting married was associated with an increased probability of cessation in men, a finding confirmed among dis-cordant twin pairs. Thus, having a partner appears to have a positive impact on smoking cessation. In conclusion, nicotine dependence and smoking behaviour demonstrate significant genetic liabil-ity, but also substantial environmental influences among Finnish adults. Smoking initiation should be prevented or at least postponed to a later age. Although genetic factors are important in nicotine dependence and smoking behaviour, societal actions still have a primary role in tobacco control and smoking prevalence. Future studies should examine the complex interactions between genetic and environmental factors in nicotine dependence.

Methicillin Resistance In Staphylococci : Horizontal Transfer of Mobile Genetic Element (SCCmec) Between Staphylococcal Species

Regardless of the existence of antibiotics, infectious diseases are the leading causes of death in the world. Staphylococci cause many infections of varying severity, although they can also exist peacefully in many parts of the human body. Most often Staphylococcus aureus colonises the nose, and that colonisation is considered to be a risk factor for spread of this bacterium. S. aureus is considered to be the most important Staphylococcus species. It poses a challenge to the field of medicine, and one of the most problematic aspects is the drastic increase of the methicillin-resistant S. aureus (MRSA) strains in hospitals and community world-wide, including Finland. In addition, most of the clinical coagulase-negative staphylococcus (CNS) isolates express resistance to methicillin. Methicillin-resistance in S. aureus is caused by the mecA gene that encodes an extra penicillin-binding protein (PBP) 2a. The mecA gene is found in a mobile genomic island called staphylococcal chromosome cassette mec (SCCmec). The SCCmec consists of the mec gene and cassette chromosome recombinase (ccr)gene complexes. The areas of the SCCmec element outside the ccr and mec complex are known as the junkyard J regions. So far, eight types of SCCmec(SCCmec I- SCCmec VIII) and a number of variants have been described. The SCCmec island is an acquired element in S. aureus. Lately, it appears that CNS might be the storage place of the SCCmec that aid the S. aureus by providing it with the resistant elements. The SCCmec is known to exist only in the staphylococci. The aim of the present study was to investigate the horizontal transfer of SCCmec between the S. aureus and CNS. One specific aim was to study whether or not some methicillin-sensitive S. aureus (MSSA) strains are more inclined to receive the SCCmec than others. This was done by comparing the genetic background of clinical MSSA isolates in the health care facilities of the Helsinki and Uusimaa Hospital District in 2001 to the representatives of the epidemic MRSA (EMRSA) genotypes, which have been encountered in Finland during 1992-2004. Majority of the clinical MSSA strains were related to the EMRSA strains. This finding suggests that horizontal transfer of SCCmec from unknown donor(s) to several MSSA background genotypes has occurred in Finland. The molecular characteristics of representative clinical methicillin-resistant S. epidermidis (MRSE) isolates recovered in Finnish hospitals between 1990 and 1998 were also studied, examining their genetic relation to each other and to the internationally recognised MRSE clones as well, so as to ascertain the common traits between the SCCmec elements in MRSE and MRSA. The clinical MRSE strains were genetically related to each other; eleven PFGE types were associated with sequence type ST2 that has been identified world-wide. A single MRSE strain may possess two SCCmec types III and IV, which were recognised among the MRSA strains. Moreover, six months after the onset of an outbreak of MRSA possessing a SCCmec type V in a long-term care facility in Northern Finland (LTCF) in 2003, the SCCmec element of nasally carried methicillin-resistant staphylococci was studied. Among the residents of a LTCF, nasal carriage of MR-CNS was common with extreme diversity of SCCmec types. MRSE was the most prevalent CNS species. Horizontal transfer of SCCmec elements is speculated to be based on the sharing of SCCmec type V between MRSA and MRSE in the same person. Additionally, the SCCmec element of the clinical human S. sciuri isolates was studied. Some of the SCCmec regions were present in S. sciuri and the pls gene was common in it. This finding supports the hypothesis of genetic exchange happening between staphylococcal species. Evaluation of the epidemiology of methicillin-resistant staphylococcal colonisation is necessary in order to understand the apparent emergence of these strains and to develop appropriate control strategies. SCCmec typing is essential for understanding the emergence of MRSA strains from CNS, considering that the MR-CNS may represent the gene pool for the continuous creation of new SCCmec types from which MRSA might originate.

Defects in tricarboxylic acid cycle enzymes Fumarate hydratase and Succinate dehydrogenase in cancer

Hereditary leiomyomatosis and renal cell cancer (HLRCC) is a recently characterized cancer syndrome which predisposes to cutaneous and uterine leiomyomas as well as renal cell carcinoma (RCC). Uterine leiomyosarcoma (ULMS) has also been observed in certain Finnish HLRCC families. The predisposing gene for this syndrome, fumarate hydratase (FH), was identified in 2002. The well-known function of FH is in the tricarboxylic acid cycle (TCAC) in the energy metabolism of cells. As FH is a novel cancer gene, the role of FH mutations in tumours is in general unknown. Similarly, the mechanisms through which defective FH is associated with tumourigenesis are unclear. The loss of a wild type allele has been observed in virtually all HLRCC patients tumours and the FH enzyme activities are either totally lost or remarkably reduced in the tissues of mutation carrier patients. Therefore, FH is assumed to function as a tumour suppressor. Mutations in genes encoding subunits of other TCAC enzyme SDH have also been reported recently in tumours: mutations in SDHB, SDHC, and SDHD genes predispose to paraganglioma and pheochromocytoma. In the present study, mutations in the SDHB gene were observed to predispose to RCC. This was the first time that mutations in SDHB have been detected in extra-paraganglial tumours. Two different SDHB mutations were observed in two unrelated families. In the first family, the index patient was diagnosed with RCC at the age of 24 years. Additionally, his mother with a paraganglioma (PGL) of the heart and his maternal uncle with lung cancer were both carriers of the mutation. The RCC of the index patient and the PGL of his mother showed LOH. In the other family, an SDHB mutation was detected in two siblings who were both diagnosed with RCC at the ages of 24 and 26 years. Both of the siblings also suffered PGL. All these tumours showed LOH. Therefore, we concluded that mutations in SDHB predispose also for RCC in certain families. Several tumour types were analysed for FH mutations to define the role of FH mutations in these tumour types. In addition, patients with a putative cancer phenotype were analysed to identify new HLRCC families. Three FH variants were detected, of which two were novel. One of the variants was observed in a patient diagnosed with ULMS at the age of 41 years. However, LOH was not detected in the tumour tissue. The FH enzyme activity of the mutated protein was clearly reduced, being 43% of the activity of the normal protein. Together with the results from an earlier study we calculated that the prevalence of FH mutations in Finnish non-syndromic ULMS is around 2.4%. Therefore, FH mutations seem to have a minor role in the pathogenesis on non-syndromic ULMS. Two other germline variants were detected in a novel tumour type, ovarian mucinous cystadenoma. However, tumour tissues of the patients were not available for LOH studies and therefore LOH status remained unclear. Therefore, it is possible that FH mutations predispose also for ovarian tumours but further studies are needed to verify this result. A novel variant form of the FH gene (FHv) was identified and characterized in more detail. FHv contains an alternative first exon (1b), which appeared to function as 5 UTR sequence. The translation of FHv is initiated in vitro from exons two and three. The localization of FHv is both cytosolic and nuclear, in contrast to the localization of FH in mitochondria. FHv is expressed at low levels in all human tissues. Interestingly, the expression was induced after heat shock treatment and in chronic hypoxia. Therefore, FHv might have a role e.g. in the adaptation to unfavourable growth conditions. However, this remains to be elucidated.

Molecular and clinical characteristics of tricarboxylic acid cycle-associated tumors

Hereditary leiomyomatosis and renal cell cancer (HLRCC) is a rare, dominantly inherited tumor predisposition syndrome characterized by benign cutaneous and uterine (ULM) leiomyomas, and sometimes renal cell cancer (RCC). A few cases of uterine leiomyosarcoma (ULMS) have also been reported. Mutations in a nuclear gene encoding fumarate hydratase (FH), an enzyme of the mitochondrial tricarboxylic acid cycle (TCA cycle), underlie HLRCC. As a recessive condition, germline mutations in FH predispose to a neurological defect, FH deficiency (FHD). Hereditary paragangliomatosis (HPGL) is a dominant disorder associated with paragangliomas and pheochromocytomas. Inherited mutations in three genes encoding subunits of succinate dehydrogenase (SDH), also a TCA cycle enzyme, predispose to HPGL. Both FH and SDH seem to act as tumor suppressors. One of the consequences of the TCA cycle defect is abnormal activation of HIF1 pathway ( pseudohypoxia ) in the HLRCC and HPGL tumors. HIF1 drives transcription of genes encoding e.g. angiogenetic factors which can facilitate tumor growth. Recently hypoxia/HIF1 has been suggested to be one of the causes of genetic instability as well. One of the aims of this study was to broaden the clinical definers of HLRCC. To determine the cancer risk and to identify possible novel tumor types associated with FH mutations eight Finnish HLRCC/FHD families were extensively evaluated. The extension of the pedigrees and the Finnish Cancer Registry based tumor search yielded genealogical and cancer data of altogether 868 individuals. The standardized incidence ratio-based comparison of HLRCC/FHD family members with general Finnish population revealed 6.5-fold risk for RCC. Moreover, risk for ULMS was highly increased. However, according to the recent and more stringent diagnosis criteria of ULMS many of the HLRCC uterine tumors previously considered malignant are at present diagnosed as atypical or proliferative ULMs (with a low risk of recurrence). Thus, the formation of ULMS (as presently defined) in HLRCC appears to be uncommon. Though increased incidence was not observed, interestingly the genetic analyses suggested possible association of breast and bladder cancer with loss of FH. Moreover, cancer cases were exceptionally detected in an FHD family. Another clinical finding was the conventional (clear cell) type RCC of a young Spanish HLRCC patient. Conventional RCC is distinct from the types previously observed in this syndrome but according to these results, FH mutation may underlie some of young conventional cancer cases. Secondly, the molecular pathway from defective TCA cycle to tumor formation was intended to clarify. Since HLRCC and HPGL tumors display abnormally activated HIF1, the hypothesis on the link between HIF1/hypoxia and genetic instability was of interest to study in HLRCC and HPGL tumor material. HIF1α (a subunit of HIF1) stabilization was confirmed in the majority of the specimens. However, no repression of MSH2, a protein of DNA mismatch repair system, or microsatellite instability (MSI), an indicator of genetic instability, was observed. Accordingly, increased instability seems not to play a role in the tumorigenesis of pseudohypoxic TCA cycle-deficient tumors. Additionally, to study the putative alternative functions of FH, a recently identified alternative FH transcript (FHv) was characterized. FHv was found to contain instead of exon 1, an alternative exon 1b. Differential subcellular distribution, lack of FH enzyme activity, low mRNA expression compared to FH, and induction by cellular stress suggest FHv to have a role distinct from FH, for example in apoptosis or survival. However, the physiological significance of FHv requires further elucidation.