Distal anterior cerebral artery aneurysms

Objective: Distal anterior cerebral artery (DACA) aneurysms represent about 6% of all intracranial aneurysms. So far, only small series on treatment of these aneurysms have been published. Our aim is to evaluate the anatomic features, microneurosurgical techniques, treatment results, and long-term outcome in patients treated for DACA aneurysms. Patients and methods: We analyzed the clinical and radiological data on 517 consecutive patients diagnosed with DACA aneurysm at two neurosurgical centers serving solely the Southern (Helsinki) and Eastern (Kuopio) Finland in 1936–2007, and used a defined subgroup of the whole study population in each part of the study. Detailed anatomic analysis was performed in 101 consecutive patients from 1998 to 2007. Treatment results were analyzed in 427 patients treated between 1980 to 2005, the era of CT imaging and microneurosurgery. Long-term treatment outcome of ruptured DACA aneurysm(s) was evaluated in 280 patients with a median follow-up of 10 years; no patients were lost to follow-up. Results: DACA aneurysms, found most often (83%) at the A3 segment of the anterior cerebral artery (ACA), were smaller (median 6 mm vs. 8 mm), more frequently associated with multiple aneurysms (35% vs. 18%), and presented more often with intracerebral hematomas (ICHs) (53% vs. 26%) than ruptured aneurysms in general. They were associated with anomalies of the ACA in 23% of the patients. Microsurgical treatment showed similar complication rates (treatment morbidity 15%, treatment mortality 0.4%) as for other ruptured aneurysms. At one year after subarachnoid hemorrhage (SAH), DACA aneurysms had equally favorable outcome (GOS≥4) as other ruptured aneurysms (74% vs. 69%) but their mortality was lower (13% vs. 24%). Factors predicting unfavorable outcome for ruptured DACA aneurysms were advanced age, Hunt&Hess≥3, rebleeding before treatment, ICH, intraventricular hemorrhage, and severe preoperative hydrocephalus. The cumulative relative survival ratio showed 16% excess mortality in patients with ruptured DACA aneurysm during the first three years after SAH compared to the matched general population. From the fourth year onwards, there was no excess mortality during the follow-up. There were four episodes of recurrent SAH, only one due to treated DACA aneurysm, with a 10-year cumulative risk of 1.4%. Conclusions: The special neurovascular features and frequent association with anterior cerebral artery anomalies must be taken into account when planning occlusive treatment of DACA aneurysms. Clipping of DACA aneurysms provides a long-lasting result, with very small rates of rebleeding. After surviving three years from rupture of DACA aneurysm, the long-term survival of these patients becomes similar to that of the matched general population.

Development of a new flexor tendon repair technique performed with bioabsorbable poly-L/D-lactide (PLDLA) suture

Sormen koukistajajännevamman korjauksen jälkeisen aktiivisen mobilisaation on todettu johtavan parempaan toiminnalliseen lopputulokseen kuin nykyisin yleisesti käytetyn dynaamisen mobilisaation. Aktiivisen mobilisaation ongelma on jännekorjauksen pettämisriskin lisääntyminen nykyisten ommeltekniikoiden riittämättömän vahvuuden vuoksi. Jännekorjauksen lujuutta on parannettu kehittämällä monisäieommeltekniikoita, joissa jänteeseen tehdään useita rinnakkaisia ydinompeleita. Niiden kliinistä käyttöä rajoittaa kuitenkin monimutkainen ja aikaa vievä tekninen suoritus. Käden koukistajajännekorjauksessa käytetään yleisesti sulamattomia ommelmateriaaleja. Nykyiset käytössä olevat biohajoavat langat heikkenevät liian nopeasti jänteen paranemiseen nähden. Biohajoavan laktidistereokopolymeeri (PLDLA) 96/4 – langan vetolujuuden puoliintumisajan sekä kudosominaisuuksien on aiemmin todettu soveltuvan koukistajajännekorjaukseen. Tutkimuksen tavoitteena oli kehittää välittömän aktiivisen mobilisaation kestävä ja toteutukseltaan yksinkertainen käden koukistajajännekorjausmenetelmä biohajoavaa PLDLA 96/4 –materiaalia käyttäen. Tutkimuksessa analysoitiin viiden eri yleisesti käytetyn koukistajajänneompeleen biomekaanisia ominaisuuksia staattisessa vetolujuustestauksessa ydinompeleen rakenteellisten ominaisuuksien – 1) säikeiden (lankojen) lukumäärän, 2) langan paksuuden ja 3) ompeleen konfiguraation – vaikutuksen selvittämiseksi jännekorjauksen pettämiseen ja vahvuuteen. Jännekorjausten näkyvän avautumisen todettiin alkavan perifeerisen ompeleen pettäessä voima-venymäkäyrän myötöpisteessä. Ydinompeleen lankojen lukumäärän lisääminen paransi ompeleen pitokykyä jänteessä ja suurensi korjauksen myötövoimaa. Sen sijaan paksumman (vahvemman) langan käyttäminen tai ompeleen konfiguraatio eivät vaikuttaneet myötövoimaan. Tulosten perusteella tutkittiin mahdollisuuksia lisätä ompeleen pitokykyä jänteestä yksinkertaisella monisäieompeleella, jossa ydinommel tehtiin kolmen säikeen polyesterilangalla tai nauhamaisen rakenteen omaavalla kolmen säikeen polyesterilangalla. Nauhamainen rakenne lisäsi merkitsevästi ompeleen pitokykyä jänteessä parantaen myötövoimaa sekä maksimivoimaa. Korjauksen vahvuus ylitti aktiivisen mobilisaation jännekorjaukseen kohdistaman kuormitustason. PLDLA 96/4 –langan soveltuvuutta koukistajajännekorjaukseen selvitettiin tutkimalla langan biomekaanisia ominaisuuksia ja solmujen pito-ominaisuuksia staattisessa vetolujuustestauksessa verrattuna yleisimmin jännekorjauksessa käytettävään punottuun polyesterilankaan (Ticron®). PLDLA –langan todettiin soveltuvan hyvin koukistajajännekorjaukseen, sillä se on polyesterilankaa venymättömämpi ja solmujen pitävyys on parempi. Viimeisessä vaiheessa tutkittiin PLDLA 96/4 –langasta valmistetulla kolmisäikeisellä, nauhamaisella jännekorjausvälineellä tehdyn jännekorjauksen kestävyyttä staattisessa vetolujuustestauksessa sekä syklisessä kuormituksessa, joka simuloi staattista testausta paremmin mobilisaation toistuvaa kuormitusta. PLDLA-korjauksen vahvuus ylitti sekä staattisessa että syklisessä kuormituksessa aktiivisen mobilisaation edellyttämän vahvuuden. Nauhamaista litteää ommelmateriaalia ei aiemmin ole tutkittu tai käytetty käden koukistajajännekorjauksessa. Tässä tutkimuksessa ommelmateriaalin nauhamainen rakenne paransi merkitsevästi jännekorjauksen vahvuutta, minkä arvioidaan johtuvan lisääntyneestä kontaktipinnasta jänteen ja ommelmateriaalin välillä estäen ompeleen läpileikkautumista jänteessä. Tutkimuksessa biohajoavasta PLDLA –materiaalista valmistetulla rakenteeltaan nauhamaisella kolmisäikeisellä langalla tehdyn jännekorjauksen vahvuus saavutti aktiivisen mobilisaation edellyttämän tason. Lisäksi uusi menetelmä on helppokäyttöinen ja sillä vältetään perinteisten monisäieompeleiden tekniseen suoritukseen liittyvät ongelmat.

Divergencies of Perception : The Possibilities of Merleau-Pontian Phenomenology in Analyses of Contemporary Art

Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) has been known as the philosopher of painting. His interest in the theory of perception intertwined with the questions concerning the artist s perception, the experience of an artwork and the possible interpretations of the artwork. For him, aesthetics was not a sub-field of philosophy, and art was not simply a subject matter for the aesthetic experience, but a form of thinking. This study proposes an opening for a dialogue between Merleau-Pontian phenomenology and contemporary art. The thesis examines his phenomenology through certain works of contemporary art and presents readings of these artworks through his phenomenology. The thesis both shows the potentiality of a method, but also engages in the critical task of finding the possible limitations of his approach. The first part lays out the methodological and conceptual points of departure of Merleau-Ponty s phenomenological approach to perception as well as the features that determined his discussion on encountering art. Merleau-Ponty referred to the experience of perceiving art using the notion of seeing with (voir selon). He stressed a correlative reciprocity described in Eye and Mind (1961) as the switching of the roles of the visible and the painter. The choice of artworks is motivated by certain restrictions in the phenomenological readings of visual arts. The examined works include paintings by Tiina Mielonen, a photographic work by Christian Mayer, a film by Douglas Gordon and Philippe Parreno, and an installation by Monika Sosnowska. These works resonate with, and challenge, his phenomenological approach. The chapters with case studies take up different themes that are central to Merleau-Ponty s phenomenology: space, movement, time, and touch. All of the themes are interlinked with the examined artworks. There are also topics that reappear in the thesis, such as the notion of écart and the question of encountering the other. As Merleau-Ponty argued, the sphere of art has a particular capability to address our being in the world. The thesis presents an interpretation that emphasises the notion of écart, which refers to an experience of divergence or dispossession. The sudden dissociation, surprise or rupture that is needed in order for a meeting between the spectator and the artwork, or between two persons, to be possible. Further, the thesis suggests that through artworks it is possible to take into consideration the écart, the divergence, that defines our subjectivity.

Misalignment as a Therapeutic Resource

The article reports conversation analysis of a single cognitive psychotherapy session in which an interactional misalignment between the therapist and the patient emerges, culminates, and is mitigated. Through this case study, the interactional practices lead- ing to a rupture in therapeutic alliance and the practices leading to its mending are explored. In the session the therapist pursues investigative orientation in relation to the patient’s experience under discussion, whereas the patient maintains orientation to “troubles-telling.” The diverging projects of the participants amount to overt misalign- ment. Eventually, the therapist brings the relationship of the patient and herself as a topic of conversation in ways which turn the misalignment into a resource of therapeu- tic work. The microanalysis of actual interactional patterns in this single case is linked to discussions of therapeutic alliance in psychotherapeutic literature.