Jälkimaterialismi traditiosidonnaisten varmuuksien hajotessa. Voiko Ronald Inglehartin hiljaista arvovallankumousta selittää refleksiivisen modernisaatioteorian kautta?

Tutkimuksessa tarkastellaan Ronald Inglehartin hiljaisen arvovallankumouksen teoriaa refleksiivisen modernisaatioteorian piiristä johdettujen vaihtoehtoisten yhteiskunnallisen epävarmuuden kasvuun liitty-vien selitysmallien kautta. Inglehartin teoria antaa ymmärtää, että modernisaation myötä käynnissä on ollut hiljainen prosessi, jossa aineellisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden parissa kasvavat sukupolvet omaksuvat edeltäjiään jälkimaterialistisempia arvoja. Tutkimuksessa johdetaan Inglehartin teorialle kaksi rinnakkaista selitysmallia, jotka perustuvat Ulrich Beckin ja Anthony Giddensin modernisaatioteoretisoin-teihin. Ensimmäisessä mallissa Inglehartin määrittämää jälkimaterialismia pyritään selittämään Giddensin teorian avulla modernisaation myötä tapahtuvan traditioiden purkautumisen myötä yksilötasolla ilmenevän uudenlaisen autonomian kokemisen kautta, jolloin jälkimaterialismin oletetaan olevan yleisempää sellais-ten ihmisten keskuudessa, jotka traditioista irtautuessaan kykenevät onnistuneeseen itsereflektioon. Empiiristä mallinnusta varten koostetaan faktorianalyysillä kaksi Giddensin teoriaan perustuvaa jälkima-terialismia selittävää muuttujaa, joiden välinen yhteisvaikutus on tilastollisen analyysin keskiössä. Toinen malli perustuu Beckin riskiyhteiskuntateoretisointiin ja perustuu pitkälle kehittyneen modernisaa-tion mukanaan tuomien uudenlaisten riskien ja epävarmuuksien kokemiseen ja olettaa, että huolestunei-suus uudenlaisten riskien ja epävarmuuksien suhteen näkyy suurempana materialististen arvojen omak-sumisena. Selitysmalleja testataan empiirisesti ordinaalisella regression- sekä kovarianssianalyysillä World Values Survey 2005:n, European Values Study 2008:n sekä saksalaisen Political Attitudes, Political Participati-on and Voter Conduct in United Germany –surveyn vuosien 1994-2002 aineistoilla. Empiirisen analyysin perusteella kumpaakaan mallia ei kuitenkaan voida näyttää toteen käytettävissä olevilla aineistoilla. Tut-kimuksessa pyritään siten vielä problematisoimaan tutkimusasetelman operationalisointiin liittyviä on-gelmakohtia survey-aineistojen suhteen mahdollisten jatkotutkimuksien kannalta.

Moraaliuskomusten kontekstualistinen oikeuttaminen

Tutkielmani aihealue on kognitivistisen metaetiikan alaan lukeutuva moraaliepistemologia, jossa käsitellään moraaliin liittyviä tietoteoreettisia kysymyksiä. Olen keskittynyt Mark Timmonsin kontekstualistiseen moraaliepistemologiaan, joka on tuore moraaliuskomusten oikeuttamisen teoria. Tarkoituksenani on esittää arvio tämän teorian uskottavuudesta tarkastelemalla sitä kohtaan esitettyjä kriittisiä näkemyksiä. Tutkielman keskeisin lähde on Timmonsin Morality without Foundations: A Defense of Ethical Contextualism (1999). Friderik Klampfer, Karen Jones ja Walter Sinnott-Armstrong toimivat käsittelemäni kritiikin lähteinä. Timmonsin lähtökohtana moraaliepistemologiansa kehittämisessä on antiskeptisistinen oletus, jonka mukaan tavalliset moraaliuskomuksemme ovat oikeutettuja. Perinteiset uskomusten oikeuttamisen teoriat, kuten fundamentalismi ja koherentismi, asettavat hänen mukaansa tyypillisesti liian suuria vaatimuksia ollakseen yhteensopivia tämän oletuksen kanssa. Timmons hyödyntää teoriassaan kontekstiherkkyyden ajatusta esittäessään, että uskomusten oikeutuksen arvioinnissa käyttämämme episteemiset normit voivat olla eri vahvuisia erilaisissa konteksteissa. Näin ollen voimme pitää tavallisia moraaliuskomuksiamme oikeutettuina tavallisessa arkikontekstissa, mutta kuitenkin ottaa uskomusten oikeutusta kohtaan esitetyt skeptisistiset haasteet vakavasti, kun olemme filosofisen keskustelun kontekstissa. Keskeinen haaste oikeutusteorialle on oikeuttamisen regression ongelma, eli kysymys siitä, miten toisiaan oikeuttavien uskomusten muodostama ketju voi rakentua niin, että oikeuttaminen on mahdollista. Timmonsin malli, jota hän kutsuu rakenteelliseksi kontekstualismiksi, esittää, että oikeutuksen ketju voi päättyä kontekstuaalisiin perususkomuksiin. Perususkomukset eivät tarvitse arkikonteksteissa erillistä oikeutusta, mutta ne voivat oikeuttaa toisia uskomuksia. Perususkomusten hyväksyttävyyden arviointiin Timmons ehdottaa episteemisen vastuullisuuden normia, joka edellyttää kaikkien relevanttien vastamahdollisuuksien tarkistamista. Moraalidiskurssissa perususkomuksina toimivat yleistävät moraaliperiaatteet. Kontekstualistinen moraaliepistemologia ei tarkasteluni perusteella kestä esille ottamaani kritiikkiä. Teorian kohtaamille ongelmille on laajasti ilmaistuna kaksi perustavaa syytä. Ensinnäkin se, että teorian tarkoituksena on olla uskottava sekä moraaliepistemologisten käytäntöjemme kuvauksena että normina, johtaa vaikeasti ratkaistavaan jännitteeseen. Arkikontekstissa hyödynnettävät heikot ja yhteisön roolia korostavat standardit sallivat yleisesti vastustettavina pidettäviä uskomuksia ja käytäntöjä. Tämän vuoksi teoriaa ei voi pitää uskottavasti normatiivisena. Toinen ongelmien lähde on episteemisen arvioinnin epämääräinen luonne. Kontekstualistin on annettava perusteet kulloinkin relevanttien vastamahdollisuuksien ja näkökulman määrittämiselle, jotta hän voisi arvioida uskomusten oikeutettuutta. Aidosti relevanttien tekijöiden määrittäminen vaikuttaa kuitenkin mahdottomalta ilman mielivaltaisia rajanvetoja. Näin ollen kontekstualistinen moraaliepistemologia ei toimi uskomusten oikeutettuuden arvioinnissa.

Do Households Have Rational Expectations on Future Consumption? Evidence from the Finnish Consumer Survey

Ever since its initial introduction some fifty years ago, the rational expectations paradigm has dominated the way economic theory handles uncertainty. The main assertion made by John F. Muth (1961), seen by many as the father of the paradigm, is that expectations of rational economic agents should essentially be equal to the predictions of relevant economic theory, since rational agents should use information available to them in an optimal way. This assumption often has important consequences on the results and interpretations of the models where it is applied. Although the rational expectations assumption can be applied to virtually any economic theory, the focus in this thesis is on macroeconomic theories of consumption, especially the Rational Expectations–Permanent Income Hypothesis proposed by Robert E. Hall in 1978. The much-debated theory suggests that, assuming that agents have rational expectations on their future income, consumption decisions should follow a random walk, and the best forecast of future consumption level is the current consumption level. Then, changes in consumption are unforecastable. This thesis constructs an empirical test for the Rational Expectations–Permanent Income Hypothesis using Finnish Consumer Survey data as well as various Finnish macroeconomic data. The data sample covers the years 1995–2010. Consumer survey data may be interpreted to directly represent household expectations, which makes it an interesting tool for this particular test. The variable to be predicted is the growth of total household consumption expenditure. The main empirical result is that the Consumer Confidence Index (CCI), a balance figure computed from the most important consumer survey responses, does have statistically significant predictive power over the change in total consumption expenditure. The history of consumption expenditure growth itself, however, fails to predict its own future values. This indicates that the CCI contains some information that the history of consumption decisions does not, and that the consumption decisions are not optimal in the theoretical context. However, when conditioned on various macroeconomic variables, the CCI loses its predictive ability. This finding suggests that the index is merely a (partial) summary of macroeconomic information, and does not contain any significant private information on consumption intentions of households not directly deductible from the objective economic variables. In conclusion, the Rational Expectations–Permanent Income Hypothesis is strongly rejected by the empirical results in this thesis. This result is in accordance with most earlier studies conducted on the topic.

Hintakartelli toistettuna pelinä: teoriasta pääkaupunkiseudun bensiinin vähittäismyyntimarkkinoille

Tutkielman tarkoituksena oli soveltaa toistetun pelin teoria- ja empiriapohjaa suomalaiseen tutkimusaineistoon. Kartellin toimintadynamiikka on mallinnettu peliteorian osa-alueen, toistetun pelin kentäksi. Toistetussa pelissä samaa, kerran pelattua peliä pelataan useita kierroksia. Äärettömästi toistetusta pelistä muodostuu toistetun pelin yleinen teoria (The Folk Theorem), jossa jokaisella pelaajalla on yksilöllisesti rationaalinen käytössykli. Toisen pelaajan kanssa tehty yhteistyö kasvattaa pelaajan käytössykliltä kertyvää kokonaishyötyä. Kartellitutkimuksessa ei voi ohittaa oikeustieteellistä näkökulmaa, joten sekin on tiivistetysti mukana esityksessä. Äänettömässä tai implisiittisessä kartellissa ( tacit collusion ) ei avoimen kartellin tavoin ole osapuolten välistä kommunikointia, mutta sen lopputulos on sama. Tästä syystä äänetön kartelli on yhdenmukaistettuna käytöksenä kielletty. Koska myös tunnusmerkit ovat osin samat, kartellitutkimus on saanut arvokasta mittausaineistoa paljastuneiden kartellien käytöksestä. Pelkkään hintatiedostoonkin perustuvalla tutkimuksella on vankka teoreettinen ja empiirinen pohja. Oikeuskirjallisuudessa ja käytännössä hintayhteneväisyyden on yhdessä muiden tunnusmerkkien kanssa katsottu olevan indisio kartellista. Bensiinin vähittäismyyntimarkkinat ovat rakenteellisesti otollinen kenttä toistetulle pelille. Tutkielman empiirisessä osuudessa kohteena olivat pääkaupunkiseudun bensiinin vähittäismyyntimarkkinat ja tiedosto sisälsi otoksia hinta-aikasarjoista ajalta 1.8.2004 - 30.6.2005 kaikkiaan 116:ltä jakeluasemalta Espoosta, Helsingistä ja Vantaalta. Tutkimusmenetelmänä oli toistettujen mittausten varianssianalyysi post hoc-vertailuin. Tilastollisesti merkitsevä hinnoitteluyhtenevyys lähellä sijaitsevien asemien kesken löytyi 47 asemalta, ja näin ollen näillä asemilla on yksi kartellin tunnusmerkeistä. Hinnoitteluyhtenevyyden omaavat asemat muodostivat liikenneyhteyksien mukaan jaetuilla kilpailualueillaan ryhmittymiä ja kaikkiaan tällaisia yhtenevästi hinnoittelevia ryhmittymiä oli 21. Näistä ryhmittymistä 9 oli ns. sekapareja eli osapuolina olivat kylmäasema ja liikenneasema. Useimmissa tapauksissa oli kyseessä alueensa kalleimmin hinnoitteleva kylmäasema. Tutkielman tärkeimmät lähteet: Abrantes-Metz, Rosa M. – Froeb, Luke M. – Geweke, John F. – Taylor, Cristopher T. (2005): A Variance screen for collusion. Working paper no. 275, Bureau of economics, Federal Trade Commission, Washington DC 20580. Dutta, Prajit K. (1999): Strategies and Games, Theory and Practice. The MIT Press, Cambridge, Massachusetts, London, England. Harrington, Joseph E. (2004): Detecting cartels. Working paper. John Hopkins University. Ivaldi, Marc – Jullien, Bruno – Rey, Patric – Seabright, Paul – Tirole, Jean (2003): The Economics of Tacit Collusion. EU:n komission kilpailun pääosaston julkaisu. Phlips, Louis (1996): On the detection of collusion and predation. European Economic Review 40 (1996), 495–510.

Perheelliset naisministerit mediassa: Analyysi lehtiteksteistä

Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten perheellisistä naisministereistä kirjoitetaan ja millaisia representaatioita nämä kirjoitukset heistä tuottavat. Tarkasteltaviksi on valittu kolme mediakohua herättänyttä tapausta. Ensimmäinen näistä on viestintäministeri Suvi Lindénin päätös jatkaa ministerin tehtävässään lapsen adoptoimisesta huolimatta vuonna 2007. Toinen tarkasteltava mediakohu syntyi vuonna 2008, kun opetusministeri Sari Sarkomaa päätti erota tehtävästään perhesyihin vedoten. Kolmas tapaus on ympäristöministeri Paula Lehtomäen päätös olla lähtemättä tavoittelemaan keskustan puheenjohtajuutta ja sen mahdollisesti mukanaan tuomaa pääministerin paikkaa. Kaikki kolme tapausta herättivät laajaa keskustelua tasa-arvon toteutumisesta politiikassa. Menestyneiden poliitikkonaisten uran ja yksityiselämän yhteensovittamisen teemaa on käsitelty paljon eri joukkotiedotusvälineissä ja journalismin eri genreissä. Naistenlehdet ovat olleet yksi keskeinen paikka, missä naisten kamppailua kahden ristiriitaisena pidetyn maailman välillä on saatu seurata. Tässä tutkimuksessa on keskitytty tarkastelemaan sitä, miten aihetta on käsitelty uutisjournalismissa ja nimenomaan sanomalehdissä. Uutisia, pääkirjoituksia, mielipidekirjoituksia ja muita lehdessä ilmestyneitä juttuja sisältävä aineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista ja Iltalehdestä. Aihetta lähestytään feministisen mediatutkimuksen näkökulmasta. Työssä nojaudutaan sosiaalisen konstruktionismin ja representaatioteorian ajatuksiin. Teoreettisena viitekehyksenä on feministinen teoria sukupuolesta sosiaalisena konstruktiona. Teorian keskeinen ajatus on se, että sukupuoli ei ole pysyvä ja muuttumaton, vaan jatkuvasti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, erityisesti kielenkäytössä rakentuva ja muuttuva. Media on yksi keskeinen yhteiskunnallinen instituutio, jossa sukupuolen määrittelykamppailua käydään. Analyysimetodina tutkimuksessa on diskurssianalyysiä lähellä oleva tekstianalyysi. Tutkimusaineiston analyysi osoittaa, että media käsittelee naispoliitikkojen kohdalla enemmän näiden yksityiselämään liittyviä kysymyksiä, erityisesti perheen ja poliittisen uran yhteensovittamista. Politiikan huippupaikoilla toimiessaankin naiset ovat ensisijaisesti naisia ja äitejä ja vasta toissijaisesti poliitikkoja. Yksityisen piiriin kuuluvien velvollisuuksien täyttäminen näyttäytyy analyysin perusteella edellytykseltä sille, että heidän osallistumisensa politiikkaan katsotaan sopivaksi. Työssä käytetyt keskeisimmät lähteet ovat Annabelle Srebernyn ja Liesbet van Zoonenin Gender, Politics and Communication, Karen Rossin ja Carolyn Byerlyn Women and Media, Liesbet van Zoonenin Feminist Media Studies, Anna Mäkelän, Iina Puustisen ja Iiris Ruohon Sukupuolishow, johdatus feministiseen mediatutkimukseen, Erkka Railon Henkilökohtainen on poliittista sekä Irma Kaarina Halosen Matka journalismin sukupuolittumisen strategisille alueille.

Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos

Suomalaisen hyvinvointivaltion uudistaminen on historian sitomaa pienten askelten politiikkaa. Sosiaalipoliittiset järjestelmät ovat liikkeissään kuin elefantteja: muutos on usein hidas, vähittäinen ja kenties kömpelö - vanhalta polulta ei ole helppoa siirtyä uudelle, vaikka vaihtoehtoisia polkuja olisikin näkyvissä. Tässä kirjassa keskitytään uudelle polulle siirtymisen - järjestelmien muutoksia ja uudistuksia - mahdollistaviin tekijöihin. Monivaiheisten politiikkaprosessien ratkaiseva rooli vaikuttaa merkittävästi sosiaalipoliittisten järjestelmien uudistusten (epä)onnistumiseen. Mikä on politiikkaprosessi? Miten muutosprosesseja tutkitaan? Miten Sata-komitean työ vaikutti Suomen sosiaalipoliittisiin järjestelmiin? Miten innovaatiot leviävät politiikassa? Miksi Suomessa ei enää ole tulopolitiikkaa? Tulisiko toimeentulotuen maksatus siirtää kunnilta Kelaan? Millaiset prosessit johtivat kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, perhevapaita koskeviin uudistuksiin, työmarkkinatukiuudistukseen tai lääkkeiden viitehintajärjestelmään? Muun muassa näitä kysymyksiä valottavat tämän kirjan artikkelit vähimmäisturvan, sosiaalivakuutuksen ja hyvinvointipalvelujen järjestämisen - niin laajojen kuin yksittäistenkin - uudistusten näkökulmasta.

Oikeutta politiikan ehdoilla: Kansanmurhan vastainen sopimus Yhdistyneissä kansakunnissa vuosina 1951-1982

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.

Maidontuottajatila ja ravinnepolitiikka: Tilan toimintamekanismit, politiikan tarve ja ohjauskeinojen vaikuttavuus

Tutkielman tarkoituksena on rakentaa malli, jolla voidaan arvioida maitotilan toimintaa monipuolisesti ravinnehuuhtouman kannalta. Tavoitteena on ennen muuta analyyttinen tarkastelu siten, että kuitenkin huomioiden maidontuotannon ominaispiirteet, keskeisinä esimerkkeinä ravinnon, maidontuotannon ja lannan ominaisuuksien väliset riippuvuudet. Analyysissa tarkastellaan tilanomistajan yksityisen hyödynmaksimoinnin ja yhteiskunnan tavoitteiden eroavaisuutta. Lisäksi johdetaan optimaaliset ohjauskeinot ja arvioidaan eräiden yksinkertaisten ohjauskeinojen vaikuttavuutta. Mallin analysoinnin perusteella yksityinen ja yhteiskunnallinen optimiratkaisu eroavat toisistaan kaikkien päätösmuuttujien osalta. Ei voida kuitenkaan yleispätevästi sanoa muutosten merkittävyyttä tai suuntaa ottamatta kantaa mallin funktiomuotoihin ja parametriarvoihin. Optimaaliset ohjauskeinot tulisi asettaa keinolannoitteen ja lannan levitykselle, väkirehuruokinnalle ja säilörehun viljelylle, mutta ei eläinten määrälle. Toisaalta optimaaliset ohjauskeinot ovat hyvin monimutkaisia. Tarkasteltujen yksinkertaisempien ohjauskeinojen vaikuttavuutta ei voida tarkasti arvioida analyyttisella tasolla. Numeeristen tulosten perusteella yhteiskunnallisessa optimissa eläinmäärä olisi hieman yksityistä optimia pienempi, väkirehun käyttö vähäisempää, enemmän peltoa allokoitaisiin säilörehun viljelyyn ja lannoitustasot olisivat kautta linjan hieman pienemmät. Lannanlevitykset eroavat etäisyyden suhteen: molemmissa tapauksissa lannanlevityksen intensiteetti kasvaa kohti tilan keskusta kuljettaessa, mutta yksityisessä optimissa lähimmälle pellolle dumpataan kaikki ylimääräinen lanta, kun taas yhteiskunnallisessa optimissa lanta levitetään tasaisemmin eri pelloille. Ero kokonaishyvinvoinnissa jää pieneksi, mutta eläinmäärän kasvu kärjistäisi lannan dumppauksen aiheuttamia huuhtoumahaittoja. Yksinkertaisista ohjauskeinoista lannoitusrajoitus sekä ravinne- ja keinolannoitevero osoittautuivat kohtalaisen käyttökelpoisiksi numeeristen tulosten perusteella. Sen sijaan eläinmäärän rajoittaminen ja lannan kuljetuskustannuksia kompensoivat tuet vaikuttavat tulosten perusteella huonoilta ratkaisuilta.

Palveluseteli - päiväuni vai painajainen? Tapaustutkimus Sitran palvelusetelihankkeen onnistumistekijöistä

Tutkimus käsittelee sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamista palvelusetelimallin avulla. Tutkimuksen tavoite on selvittää, miksi palvelusetelin käyttöönotto ei ole yleistynyt kunnissa 1990 ja 2000 luvuilla tehdyistä lakiuudistuksista huolimatta. Palvelusetelin käyttöönottoa tarkastellaan työssä empiirisesti Sitran vuonna 2008 käynnistyneen palvelusetelihankkeen tapaustutkimuksella. Tutkimuksessa selvitetään aineistolähtöisesti palvelusetelihankkeen tärkeimmät onnistumistekijät. Aineistona käytetään haastatteluja ja Sitran palvelusetelihanketta käsitteleviä raportteja sekä selvityksiä. Aineiston ja aiemman tutkimuksen pohjalta muodostetaan teoria siitä, miksei käyttöönotto ole ollut kuntien kannalta houkuttelevaa. Tutkimuksessa käytetty teoria käsittelee palveluseteliä hyvinvointitaloustieteen näkökulmasta. Palveluseteleiden vaikutuksia on tutkittu kansainvälisesti paljon, mutta tutkimusten tulokset ovat osittain ristiriitaisia. Taloustieteen teorian ja aiemman tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että palvelusetelimallin onnistuminen riippuu valitun palvelualan kilpailutilanteesta, sääntelystä ja toteutukseen liittyvistä yksityiskohdista, kuten palvelusetelin hinnoittelusta ja palveluntuottajien sekä palvelusetelin saajien valinnasta. Aineiston perusteella palvelusetelihankkeen tärkeimmät tavoitteet ovat valinnan vapauden, tuotannollisen tehokkuuden, palveluiden saatavuuden ja laadun sekä yrittäjyyden ja työpaikkojen lisääminen. Palvelusetelihankkeen onnistumistekijät voidaan jakaa kolmeen tasoon: paikalliseen toteutukseen, koko palvelusetelijärjestelmän onnistumiseen ja markkinoiden syntymiseen liittyviin haasteisiin. Onnistumisen kannalta olennaista ovat kuntien vaikutusmahdollisuudet kolmella eri tasolla. Kuntien vaikutusmahdollisuudet ovat suurimmat paikallisen toteutuksen tasolla ja heikkenevät järjestelmän tasolta kohti markkinoiden syntymistä. Päiväuni palvelusetelistä kuvaa toteutuksen, jossa palvelut tuotetaan tehokkaammin, palveluiden laatu on parempaa, jonot purettu ja asiakkaista kilpailee useita yrityksiä, joiden synty on lisännyt työllisyyttä kunnissa. Lisäksi kuntalaisilla on suuremmat mahdollisuudet valita käyttämänsä palvelut. Palvelusetelipainajaisessa kunta on sijoittanut palvelusetelin käyttöönottoon paljon, mutta todellista kilpailua ei ole syntynyt. Palveluiden laatu on samalla tasolla kuin ennen, mutta oman tuotannon ja yksityisen tuotannon ylläpito sekä palvelusetelin hallinnolliset kustannukset ylittävät moninkertaisesti setelistä saatavat hyödyt. Tutkimuksen johtopäätös on, että palvelusetelin käyttöönotto ei lisäänny niin kauan kuin painajainen näyttää todennäköisemmältä kuin päiväuni. Tilanne säilyy niin kauan kuin palveluissa ei ole aitoa kilpailua, kuntien resurssit ja vaikutusmahdollisuudet säilyvät samoina. Jos palvelusetelin käyttöönottoa halutaan lisätä, on kasvatettava toteuttavan yksikön kokoa tai lisättävä ylemmän tason koordinointia ja rahoitusta. Kuntien vaihtelevat käytännöt palvelusetelin käyttöönotossa, puutteelliset resurssit ja osaaminen eivät edistä palvelusetelin laajaa toteutusta eivätkä toteutuksen onnistumismahdollisuuksia.